Periodidraamojen paras anti

Kuvan on ottanut minä tai ystäväni.

Koen nyt välttämättömäksi kertoa, mikä on kaikissa periodidraamoissa parasta.

Uskokaa tai älkää. Se ei ole puvut. Eikä tummasävyiset elisabetiaaniset tai kepeät georgiaaniset kartanot. Eikä laatulavasteet kukka-asetelmineen, ei upeat kynttiläillalliset eikä puutarhat.

Se on aamupalat ja iltapäiväteet. 

Ylpeys ja ennakkoluulo -elokuvassa (2005) visuaalisesti kutkuttavimmat kohtaukset ovat aamupalapöydän ääressä. Voi niitä makkaroita ja kananmunia ja tuoretta leipää ja astioita! Emma-elokuvasta (1996) mieleen tulee ensimmäiseksi teekupit ja iltapäiväteet puutarhassa (filtteriudun läpi kuvattuna). Kun mietin Järki ja tunteet -sarjan (2008) kuvastoa, ensimmäiseksi mieleeni tulee, jälleen,  aamiaispöytä. Downton Abbeyn paras kohtaus ikinä on sarjan ensimmäiseltä tuotantokaudelta. Siinä leskikreivitär Violet tarjoaa iltapäiväteetä salongissaan. Poirot-elokuvia katsellessani huokailen aina, kun Poirot nauttii aamupalaa. Usein Poirot syö aamupalaansa jossakin nerokkaan täydellisessä ikivanhassa majatalossa tai mökissä, ja aamiaiskuvissa on tumma puinen tausta, ristikkoikkunoista siilautuva valo, joku kirkasvärinen kukka maljakossa, ihana rapea paahtoleipä (telineessä tai lautasella), kananmuna kupissa, voi posliiniastiassa, teekannu... Ja kaikki astiat ovat kauniita ja hohtavat vähän tummaa taustaa vasten. Poirot nauttii huomattavan usein myös iltapäiväteetä puutarhassa, hotellissa tai murhatun ihmisen kartanossa, mikä seikka lisää merkittävissä määrin Poirot-leffojen arvoa silmissäni.

Minulle aamupala on päivän paras ateria. Aina kun olen yksin kotona (ja jaksan), katan aamupalan mahdollisimman sievästi. Se on: mahdollisimman kukkaposliinisesti. Siksi kai pidän niin kovasti television (ja kirjallisuuden!) aamupaloista. Vai ehkä... Haluanko kattaa oman aamupalani kauniisti, koska periodidraamojen aamiaiset ovat niin ihastuttavia?

Ja iltapäivätee...

Olen eläissäni ollut kerran Oikein Hienossa ravintolassa syömässä Kunnolla, kiitos kummitätini. Se oli ikimuistoisen hauska ja herkullinen ilta (muistan ottaneeni alkupalaksi unelmaista parsaa). Iltapäiväteetä olen nauttinut pari kertaa tukholmalaisessa teehuoneessa. Laadukasta teetä kannullinen tai enemmän. Skonsseja, hilloa, voista kermavaahtoa, voileipiä, kakkua. Voin kertoa, että ravintolaillallisen jälkeen vatsalaukussa oli parempi olo kuin iltapäiväteen jälkeen. Mutta jos minulta nyt kysyttäisiin, ottaisinko muutaman ruokalajin illallisen jossakin ravintolassa vai iltapäiväteen jossakin hotellissa, en osaisi helposti päättää! Luultavasti olisin niin hullu, että hankkisin itselleni mieluummin sokerihumalan iltapäiväteen muodossa ja jättäisin oikean (ja ravitsevan) kulinaarisen elämyksen väliin.

Kertokaa minulle, missä elokuvissa tai tv-sarjoissa teidän mielestänne on parhaat aamupalat ja iltapäiväteet, jotta tiedän, mitä lisään katselulistalleni.

Blogitekstin kuvitus liittyy löyhästi teemaan.

Joutilaisuus ja tee

Aamuteeksi ihanaa mustaa Anhui Qimen Hongia. Sen haudutetut lehdet tuossa puskevat täyteläisen suklaan tuoksua ympäristöön (ja ne lehdet ovat ihanan suklaarouheen näköisiä), kuppi höyryää kuumana ja siemaisut maistuvat samalle mille tuoksuvat. Hyvälle. Mutta vaikka olenkin teen ystävä, en itse kirjoittaisi aivan näin:

Kahvi sopii voittajille, pyrkyreille, teetä hylkiville, lounaan ohittaville, aamuvirkuille, vastuuttomille kahmijoille, rahan riivaamille ja luokkatietoisille, henkisesti tyhjille hölmöille. Se on hermoja raastava voimakeino. Sitä meidän tulisi vastustaa ja suosia teetä, muinaista runoilijoiden, filosofien ja mietiskelijöiden juomaa. (Tom Hodgkinson: Joutilaisuuden ylistys. Suom. Risto K. Träff.)

En usko, että Hodginsonkaan on tuota mieltä ihan oikeasti. Ja joka tapauksessa hän viittaa tuossa kahvilla sellaiseen pikakahvikulttuuriin, jossa paniikissa rynnitään pahvimukit kourassa kokouksesta toiseen. Mutta kyllähän moni varmasti ryntäilee kokouksesta toiseen myös pahvinen muki kourassaan, teepussi mukissa lilluen.

Minä juon kahvia joskus, hyvin harvoin. Niinä kertoina kun olen juonut, se on aina tapahtunut hyvässä seurassa ja juomingit ovat kestäneet tuntitolkulla ja tuloksena on syntynyt kahviliinaan kirjoitettuja kofeiinihuuruisia suuruudenhulluja itsensäkehittämissuunnitelmia (joista kunnianhimoisin on ollut tämä:

Kandinsky: Taiteen henkisestä sisällöstä ((ikiaikaisesti kesken))
Van Gogh: Kirjeitä veljelleni ((samoin))
Ringbom: Pinta ja syvyys ((oli lainassa))
Hahl-Koch: Kandinsky and Schönberg
Maailmankartta ulkoa ((opeteltu)) ((mutta pitäisi taas kerrata))
Mahlerin sinfoniat ((homma hoidettu monta kertaa))
Mozart: Klarinettikvintetto ((samoin))
Musiikin historia
Musiikinteoria
Maailmanhistoria ((oli lainassa))
Aristoteles: Runousoppi ((hoidettu ja muistiinpanot tehty))
Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelma ((oli lainassa)) )

Teetäkään en koskaan juo kiireessä ja hälyisässä ympäristössä. Edes opettajana ollessani en juonut teetä muistaakseni kertaakaan opettajainhuoneessa. Muut opettajat selvästi rentoutuivat kahvi- ja teekupposensa ääressä opettajanhuoneen menossa ja meiningissä. Minä taasen join teeni, jos join, omassa luokassani ja yksin. Termarista lorotin tuoksuvaa jasmiiniteetä pieneen posliinikuppiini ja siemailin sen rentouttavan nektarin silmät kiinni ja unohdin hetkeksi kaiken ja virkistyin.

Mutta vaikka olen nautiskelijajuoja, en ihan ymmärrä sitä, että Hodgkinson noin radikaalisti tuomitsee virkistyskahvihuikat. Eivätköhän kofeiiniaddiktitkin ehtiessään tykkää istua ja nautiskella juomansa kaikessa rauhassa, pullan kanssa tai ilman?

Joutilaisuuteni kunniaksi olen viime aikoina ottanut teekupposistani kuvia. Erittäin, erittäin epä-zeniläistä. Pitäisi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Mutta minkäs mahdat, jos tulee päähänpinttymä.

Seeyok. Kevään ensisadon darjeelingia. Keveä, raikas, suloinen. Lempparini.

Maharajah Hill. Hedelmäinen musta tee.

Hong Shui -oolong. Pehmeän hedelmäinen.

Anhui Qimen Hong. Suklaisen savuista ja ihanasti karvasta.

Lintuja, Mahleria, lunta ja teetä.

Yhtenä päivänä tammikuussa, kun pakkasta oli parikymmentä astetta, olin kävelyllä ja kuulin keväistä linnunviserrystä. Se hämmästytti minua kovasti, koska minusta se ei sopinut tammikuuhun ja kahteenkymmeneen pakkasasteeseen. Pysähdyin kuuntelemaan ja pidätin henkeä, ja linnunlaulu lakkasi. Kun jatkoin kävelemistä, se jatkui taas. Kolmen kuuntelupysähdyksen jälkeen tajusin, että linnunlaulu olikin nenäni, jonka onteloissa pakkasilma vihelsi.

Tässä välissä ehtikin jo oikeasti olla keväistä linnunviserrystä, mutta juuri nyt uskoakseni sellaista ei ulkona kuulu. Tuulee ja tuiskuttaa raivoisasti. Talven viimeiset terveiset menossa. Täällä sataa isoja lumihiutaleita, ja yksi lensi ikkunaan kiinni. Riensin latsomaan sitä, ja hetken se oli kovin kaunis ja herkkä ja melankolinen ja sitten se olikin jo vesipisara. Koska ikkunamme on likainen, pisara menetti heti kirkkautensa, ja sitten se valui sameana pitkin lasia alas ja oli erittäin pettynyt eloonsa. Hiutale sentään sai leijua taivaalta alas kaikessa gloriassa, mutta vesipisarasta tuli nanosekunnissa DDR-kamaa. Pisaraparka

Olen maalannut tänään kaksi nukenpäätä, kuunnellut kaksi kertaa Mahlerin 7. sinfonian  (mielenterveysannostus) ja juonut (toistaiseksi) kaksi haudutusta Anxi Tai Hua Jingxuan -teetä. Nukenpäistä tuli asialliset, ei täydelliset, mutta asialliset (peruukki ja vaatetus kiinnittänevät huomion pois puutteista), ja tee on ihmeellisen raikkaan ilmavan makeaa. Siinä yhdistyy ehkäpä crème brûléen, tökköisen hunajan ja mangon makeus, mutta ei mitenkään äklösti vaan aivan pidättyväisesti. On kuin joisi kukkien tuoksua. Mahler taas nyt on Mahler.

Ymmärrän kuulemaani jollakin tasolla, vaikka tosiaan erityisesti kuitenkaan en, sillä sen herran musiikkia on vaikea ymmärtää. Tunnetasoasia kuitenkin on Mahlerissa ihan omaa luokkaansa. Ensin se puristaa ja ahdistaa ja räjäyttää sisällä olevat tunteet – olivat ne sitten epätoivoa tai iloa – täyteen voimaansa. Sitä räjäytystä sitten seuraa puhdistuskokemus. Toinen puhdistava tai tasapainottava tekijä Mahlerin musiikissa on aivan todella erityisen pitkät linjat. En osaa tosiaankaan erottaa fraaseja toisistaan ja semmoista niin, mutta linjat kumminkin tuntuvat jatkuvan ja jatkuvan vain, minuuttitolkulla, loputtomasti. Ja ne pitkät linjat ja fraasit tuovat balanssia sisuksiin.

Ruokabloggaus

Jos tämä olisi ruokablogi ja minulla olisi kamera, tässä olisi nyt hieno ja rouhea kuva teeleivästä vanhalla kukikkaalla kirpparilautasella, ja kuvassa teeleivän päällä sulaisi voinokare ja kullanvärinen inkiväärihillo hohtaisi autuaasti. Sitten kuvan alla olisi hieno resepti ja kaikkea. Mutta nyt on tyytyminen tähän:

Sunnuntaiaamun kunniaksi toistin eilisen ja paistoin teeleipäviritelmät jälkiruuaksi, mustan teen kaveriksi. Mieheni ei ollut eilen kotona, joten hän sai tänään nauttia tätä paistotuotetta ensimmäistä kertaa tässä muodossa (samalla reseptillä teen tortillapohjia ja vaikka mitä, vähän vain mittasuhteita ja mausteita ja muita asioita varioiden). 

No. Kerron vain, että viritelmäni oli suurmenestys, ja mieheni nautti niistä ja sulasta voista ja leivän lämmittämästä hillosta niin paljon, että käski minun olla edes hetken hiljaa, että hän saa nauttia ja maistella ruokaansa rauhassa. Niinpä nautimme teeleipämme ja teemme pyhän hiljaisuuden vallitessa.

Kannattaa kokeilla joskus! Ihan helppoa. Ja aikaa menee ehkä neljä minuuttia.

Neljä (noin kymmenen senttiä halkaisijaltaan ja puoli senttiä paksuudeltaan) teeleipää tulee tästä:

Nokare voita, esim 1 rkl tai enempi. Voi voi olla sulaa tai pehmeää, kummin vain.

Vehnäjauhoja suunnilleen 5 rkl (kukkupäistä).

Ripaus suolaa.

Vähän leivinjauhetta, esim. 1/2 tl.

Loraus maitoa, semmoinen ehkä 1/2 dl.

Sitten sotketaan mössöksi.  Ei saa menettää uskoaan, että mössöstä ei muka tulisi mukava ja tasainen ja rasvainen taikinamöykky, joka helposti lähtee sormista ja sotkukulhosta. Sitten vain sörkitään möykky lättäniksi lätyiksi ja pistetään lätyt kuumalle paistinpannulle (ei paistorasvaa pannulle) ja paistetaan molemmin puolin. Ja sitten syödään RUNSAAN voin kanssa. Ja hillon. Ja mustan teen.

P. S. Netti on varmaan pullollaan helppoja ja hienoja ja autenttisia teeleipäreseptejä. Tämä on alunperin tortillapohjaresepti, jonka mittasuhteet kerran unohdin ja sain lopputulemaksi teeleipiä. En ole toimertunut etsimään sittemmin hienompaa reseptiä, kun tämä on osoittautunut helpoksi ja nopeaksi.

Teetä ja lukemista

Otsikko on suoranaista idylliliioitelmaa. Sekin on, jos lisään kuuntelevani juuri Brahmsin Saksalaista sielunmessua (Ein deutsches Requiem, op. 45). On totta, että ulkona tuoksuu kesän viimeinen viikonloppu, omenat puussa punertavat jo ja vadelmapensas on syöty tyhjäksi, yrttipenkin yrtit ovat muhkeita ja parhaimmillaan ja vähän riipaisevat sydänalasta, koska pian hallayö vie ne, aurinko pilkistää välillä harmaalta taivaalta ja kirkastaa ennestäänkin kirkkaat keltaiset puutarhakalusteet ja nurmikon, joka on pehmeä ja lämmin kävellä paljain varpain vielä tänään, linnut singahtelevat tälle vuodenajalle tyypillisesti pensaasta toiseen, harmaa kissa jolkottaa pihan poikki, syyshortensia kukkii ja luumut kypsyät. Ja juuri edellisistä syistä on välttämätöntä otsikoida teksti teellä ja lukemisella ja kuunnella Brahmsin Saksalaista sielunmessua. Mutta niillä ei ole mitään tekemistä idyllin kanssa. 

Minussa herää aina pieni nostalgia, kun joku muu lukee tai miettii kirjoja ja juo teetä, varsinkin jos ulkona on jo syksyn tuntu silloin sen toisen lukemis- ja juomishetkellä. Se kuulostaa niin idylliseltä. Saati vielä, jos se joku sytyttää kynttilän tai tuikun ja kuuntelee levollista musiikkia. Ja ajatella, mitä jos se joku lukee Eino Leinon runoja? Sisäinen idyllisyysnostalgisuusmittarini possahtaa silloin rikki.  Mutta mitä tapahtuu, kun itse teen edellisiä asioita syksyisenä päivänä (tuskin koskaan silti luen kenenkään runoja)? No. Minussa herää silloin kyynissarkastinen itseironinen tarkkailija, suorastaan depersonalisaatio pahimmassa muodossaan. Tai sitten minussa herää melankolia, joka ylittää idyllisyysnostalgiatason mennen tullen ja aiheuttaa katatonisen tilan. Yleensä minussa ei silti tapahdu mitään, koska yleensä ihmiset, minä ja kaikki, elämme mukavat ja idyllisetkin hetket ohi erittelemättä niiden rakennetta mutta ollen kuitenkin vallan tyytyväisiä asioiden senhetkiseen tilaan. 

Tänään on sellainen vallan tyytyväinen mutta arkinen tila. On levollista ja vatsassa teetä ja kananmuna, on syksyn tuntu, ja syksyntulon kestääkseen on ajateltava kirjoja ja juotava teetä. (Sitten kun syksy on, se on vuodenajoista parhain, niin kuin ovat kaikki vuodenajat niiden ollessa. Mutta syksyn odottaminen on aika pelottavaa.) Tällä kaikella yritän ilmaista, että joskus sanat Teetä ja lukemista, joka itselleni on idylliä merkitsevä sanapari, eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että juuri olisi idyllihetki. Mutta kätevästi niillä kyllä voi luoda mielikuvan, että on kuitenkin. Ja lopulta en ole ihan varma, onko vai eikö ja miksi yleensä olen kirjoittanut ''Teestä ja lukemisesta'' näinkin monta riviä, mutten kuitenkaan vielä yhtäkään riviä itse aiheesta.

Müncheniläinen kuoro laulaa nyt:

Denn alles Fleisch, es ist wie Gras

und alle Herrlichkeit des Menschen

wie des Grases Blumen.

Das Gras ist verdorret

und die Blume abgefallen.

Aber des Herrn Wort bleibet in Ewigkeit.

Sillä: ''kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti''. 1 Piet 1:24 - 25

Tuon kohdan takia valitsin kuunnella, mitä kuuntelen. Se on tiivistelmä yrttipenkkini tilanteesta, ei sen teologisempi kannanotto tällä hetkellä. Nyt kun kohta on ohi, saa sielunmessu kuitenkin jatkua, koska on siinä muutakin hyvää ja kaunista.

Juon juuri Bi Luo Chunia lintugaiwanistani, ja kuppi lämmittää sormiani ja tee sisuksiani. Se tuoksuu hyvälle ja maistuu ihanalle. Tätä ennen  join aamupalalla Darjeeling-teetä, Seeyokia. Sen lehdet tuoksuivat haudutuksen jälkeen pähkinöille. Ja vaikka se on mustaa teetä, siitä  haudutettu juoma oli vaaleankullankeltainen. Koska se on ensi satoa, tai jotain. First flush. Semmoista se on. Leivoin sen kaveriksi pari pikaista teeleipää. Toisen leipäsen kanssa vetelin kananmunan ja rehuja. Toiselle pistin inkiväärihilloa. Kaikin puolin onnellinen aamupala. Samalla luin lukupäiväkirjaani ja kirjasin siihen ylös viimeisimmät saavutukseni.

Ennen kuin siirryn näihin saavutuksiin, sanon pari sanaa aiemmasta. Minun piti syksyllä vuosi sitten jo kirjoittaa siitä, mutta silloin kätöseni sanoi poks. Eli. Marraskuussa 2011 luin ystävän suosituksesta kirjan, jota en voi olla mainitsematta: Milorad Pavicin Kasaarisanakirjan. Se on toistaiseksi ehkä omituisin lukemani kirja. Mytologian, eepoksen, kansantarujen ja -uskomusten yhdistelmä sanakirjamuotoisessa romaanissa. Brutaali, groteski ja rikas. Niin epätodellinen, että unohdin lukemisen aikana, että kasaareja todella on ollut, ja aloin uskoa, että ne ovat mielikuvitusta.

Tänä kesänä luin pikkusiskoni kirjaston hyllystä esiin kaivaman matkakirjan. Sen on kirjoittanut englantilainen rouva, Mrs. Alec Tweedie. Vuonna 1896. (Kirjan nimi on Matkalla Suomessa 1896.) Kirja oli mitä mainioin kesäajanviete. Tuulahdus  1800-luvun suomalaisesta kesästä. Imatrankoski, Punkaharju, kummitusmainen Savonlinna, Laatokka, Oulujoen kosket, kesäinen kuumuus, pölyinen helle, mäntymetsät, torakat, kotikalja ja runonlaulajat. Voihan.

Rouva Tweedie keskittyi pitkälti ihailemaan suomalaisten uskomatonta musikaalisuutta. Ja! Kuulkaa. Rouva Tweedie hämmästeli hämmästelemistään, miten parissa vuosikymmenessä, kansallisen heräämisen tapahduttua, Suomi on nostanut päänsä niin komiasti pystyyn ja pykännyt mahtavan koulutusjärjestelmän. Rouva Tweedie toteaa, että tästä me vielä kuulemme, tämä kansa pääsee koulutuksensa kanssa vielä pitkälle. Ja tasa-arvon kanssa. Ja ah, miten puhdas ja hiljainen maa Suomi on, toteaa rouva. Ei mitenkään komea luonto, ei vuoria ja vuonoja, mutta voi tätä rauhaa ja luonnon jylhyyttä, tulkaa kaikki Suomeen luonnon takia, kaupunkien takia ei kannata vaivautua, ja varokaa syöpäläisiä. Näin toteaa rouva Tweedie. Tasan tarkkaan samat havainnot, millä Suomea myydään edelleen (paitsi syöpäläisiä).

Täten voimme todeta, että yleiset stereoptypiat Suomesta ovat näköjään melko vanhoja. Mikä kai kertoo jotakin näiden sterotypioiden totuuspohjasta. No, kaikissa stereotypioissa on totuuspohjaa, ehkä? Mutta olisi kiinnostavaa tietää, milloin stereotypiasta on tullut kullekin kansalle, esim. suomalaisille, myytti, jota eletään todeksi? Siis muna vai kana?

Heinäkuun lopussa luin Saul Bellow'n kirjan Sadekuningas. Se oli häkellyttävä kirja Afrikasta. Lakonisesti kerrottu, mutta sisältö mitä absurdein. Kirjaa aloittaessani törmäsin yhdessä naistenlehdessä erään nimeltämainitsemattoman ajattelevan mieshenkilön sanoihin: ''Luen tavattoman vähän. Meditoin joka päivä, sitä kautta on polku periaatteessa kaikkeen tietoon. Jos katson, kuka kirjan on kirjoittanut, minun ei tarvitse lukea sitä. Olen periaatteessa yhtä kirjoittajan kanssa, en voi erottaa itseäni muista ihmisista. Voin lukea mielenkiinnosta, miten kirjailija on halunnut esittää asiansa.''

Voin lukea mielenkiinnosta, miten kirjailija on halunnut esittää asiansa. !!!!!!

Mmm...? Mutta eikö tuosta juuri ole taiteessa kysymys? Miten kerrotaan?

Bellow'n Sadekuninkaan (käännös on Eila Pennasen) kirjan kerronnasta ei sen enempiä, paitsi että se on kaunista, hauskaa, pohdiskelevaa ja kuitenkin vain toteavaa. Ja aina täynnä yllätäviä yksityiskohtia:

Ja näillä käsilläni olen häärinyt sikojen kimpussa; olen paiskannut maahan karjuja ja sitonut ne ja salvannut ne. Siis nyt nämä samat sormet kosiskelevat musiikkia viulusta ja pitävät sitä kaulasta  ja raahustavat edestakaisin Sevickin johdolla. Ääni on samanlaista kuin musrskaisi munakennoja. Siitä huolimatta ajattelen että jos alistun kuriin, saattaa lopulta tulla esiin enkelten ääntä.

Lisää:

Nautin hänen seurassaan istumisesta; se tuotti minulle harvinaista nautintoa. Hänen pitkät raajansa olivat ojossa, kun hän istui, selkä oli kumarassa, ja käsivarret ristissä rinnalla, ja hänen kasvoillaan oli mietteliäs mutta miellyttävä ilme. Hänen ulkonevien huuliensa välistä kuului silloin tällöin hiljainen hyräily. Se toi minulle mieleen äänen jonka joskus kuulee voimalaitokselta kun kulkee sellaisen ohi kesäiltana New Yorkissa; ovet ovat auki; kaikki messinki ja teräs toimii kiiltäen yhden ainoan pienen lampun valossa, ja joku vanha ukkeli dongarit ja  kangastohvelit jalassa polttelee piippua takanaan sähkön koko suuruus. Luultavasti olen kaikkein helpoimmin lumottavia ihmisiä mitä on.

Elokuun jo alettua luin Heinrich Böllin Päiväkirjan vihreältä saarelta. Se on matkakirja 1950-luvun Irlannista. Kuitenkaan kirja ei ole minusta niinkään Irlannista. Se on minusta enemmänkin elämästä. Niin kuin taiteilijat yleensä pakkaavat kirjoittamaan. Siis elämästä. Toki kirja on täynnä perinteistä Irlanti-aiheistoa, mutta ote on tavattoman humoristinen, lämmin, jotenkin vain elämänmakuinen. Ja esteettinen. Tuntuu, että Böll kirjoittaa novelleja, joiden pohjalla on joitakin havaintoja, sitten hän pistelee omiaan ja liioittelee kliseitä ja kaikkea, koska liioittelu on hauskaa ja välttämätöntäkin, ja nauraa ja pohtii ja sotkee kaiken oivaksi kakuksi.

Ja palatkaamme aiemmin mainitsemaani ajattelevaan meditoijaan, joka lukee kirjoja vain, jos haluaa tietää, miten asia on esitetty.

Irlantilaisesta sateesta on kirjoitettu usein ja paljon ja puhuttu taatusti enemmän. Böll esittää näkemyksensä, että sataa paljon, näin (terkkuja meditoijalle):

Sade on tässä maassa absoluuttinen, suurenmoinen ja pelottava. Tämän sateen nimittäminen huonoksi sääksi on yhtä asiatonta kuin hehkuvan auringonpaahteen luonnehtiminen kauniiksi ilmaksi.

---

Ja miten paljon vettä kertyy neljältätuhannelta kilometrilta valtamerta, vettä joka iloitsee päästessään vihdoin kastelemaan ihmisiä, taloja, maata pudottuaan sitä ennen vain veteen, siis itseensä? Mitä iloa sateella on pudota aina vain veteen?

Böllin matkakertomuksessa on yksi  huono  puoli. Se on vain 107-sivuinen.

Viimeksi luin Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan. Se on ehkä kaunein lukemani  parisuhdekuvaus. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa tuo kuvaukseen melko olennaisen lisäulottuvuuden. Kertomus tapahtuu vain parin vuorokauden aikana, ja tarinan loppu tulee vastaan aivan äkkiarvaamatta. Kirjan loppu on... En sanokaan. Jos joku teistä tarttuu kirjaan, älköön hän lukeko Keltaisen Kirjaston painoksen päällisen lievetekstiä, koska siinä paljastuu tarinan lopputulema, vieläpä erinomaisin sanavalinnoin. (Yleensäkin Keltaisen Kirjaston takakannet ovat varsinaisia ilonpilaajia. Olen oppinut lukemaan ne vasta kirjan lopuksi.)

Nyt meneillään on Böllin Erään klovnin mietteitä, Brahmsin eka sinfonia, kolmas kuppi teetä ja sisäinen kutsu mennä paljain jaloin tuonne nurmikolle, jota nyt auringon asento lämmittää.

Longjingiä lasikannulla läträtessä

Lasikannulla hauduttamisen ilo: Siinä aina joku kimmeltää, tiivistyneet huurupisarat tai lasi tai vesi tai valo lehdissä. Lisäksi kannulla on unelman loistavaa kaataa. Vesi valuu kannun nokasta ulos suloisena yhtenäisenä vanana, sen melkein tuntee, miten kiinteä ja jännitteinen vana se on. Eikä kannu pissi sitten yhtään. Ei lainkaan.

Maaginen gaiwan

Saanko esitellä. Maaginen lintu-gaiwanini, jossa longjing ei voi epäonnistua:

Tässä alla olevassa kuvassa on kaikki gaiwanini. Pienimmän veli toi halvalla Tukholmasta pari vuotta sitten. Lintu-gaiwanin ja sinivalkoisen gaiwanin täti toi Kiinasta. Maagisen sain tuliaisiksi, se oli kuulemma niin halpa, vaikka onkin käsin maalattu. Sinisestä maksan, koska se ei ollut ihan halpa. Mutta sepä onkin ohuen ohutta ihanaa posliinia, ja tietysti käsinmaalattu sekin.

Ja seuraavaksi esittelen lasisen teekannuni ja sen sateenvarjosihdin. Minulle tulee tuosta sihdistä mieleen aina Cherbourgin sateenvarjot. Ihme ettei Maija Poppanen, se olisi enempi normaali assosiaatio minun päässäni.

Kannu painaa tuskin mitään. Se on kevyt kuin kirjekuori ja kaataa teen kuin unelma. Tässä seuraavassa kuvassa esittelen sen mittakaavan kera. Kuvassa esiintyy myös pieni oolong-kuppi. Lasikannusta saa joko kaksi desin kupillista tai sitten neljä tai viisi tuollaista pikkukupillista, jotka ovat siis sosiaalisia kuppeja ja sopivia teenmaistajaisiin. (Puolen desilitran kupillinen on oikein hyvä annoskoko siinä tapauksessa, kun teetä juodaan vaikka viittä sorttia ja jokaisesta useita haudutuksia.)


Ja lopuksi haluan välttämättä esitellä koko astiastoni. Tällainen esittely on melkein kuin saisi keittää ystäville teetä.


Kuvassa siis gaiwanit sekä lasikannu vihreää, valkoista ja oolongteetä varten. Valkoinen kannu on mustaa teetä varten. Siinä oli metalliläppäkansi, jonka ruuvasin irti, sillä metallikannesta ei voi nuuhkia teen tuoksua. Pieniä juomakuppeja on vasta yksi, isompia kuppeja (takarivissä) on vierasystävällisesti kuusi. Mustan teen nauttimiseen on kaksi laakeaa kuppia. Muumi-mukeista sujuu aamupalan maitoteen ja yrttijuomien litkiminen. Mutta herkkumustat teet pitää juoda herkullisista ja siroista ja tuoksut nenään höyryttävistä kupeista.

Lisäksi meillä on vielä kolme isoa posliinikannua, jotka ovat vähän turhankin isoja, paitsi jos keittää porukalle iltasella rooibosta. Joskus tulevaisuudessa hankimme varmaankin vielä savikannun. Oolongille. Mutta sellaista pitää harkita huolella. Joten näillä mennään, ja iloisena mennäänkin.

Yksikätisiä kirjoituksia nro 1

Maailma kuulemma loppuu tänä vuonna!

Minulla on kannussa pöhisemässä formosalaisen Hong Shui -oolongin 7. haudutus. Annan lehtien olla siellä ehkä noin 20 minuuttia, koska vesi on haaleaa. Oli se aluksi lämmintä, muttei pieni määrä vettä kauaa pysy lämpimänä. Eka haudutus teestä oli raikas ja keveä, toka täyteläinen, kolmas tummemmasti täyteläisempi kera pitkän jälkimaun, neljäs epäonnistui, viides oli pehmeä, kuudes perusoolong. Katsotaan millainen tulee seitsemännestä. Yritän virkistävää ja pehmeää (mutta voi kyllä tulla vetinen vain).

Ei minulla muutakaan tekemistä ole.

Saan ehkä lauantaina lasikannun, ihan pienen, melkein vain kaksidesisen. Sitten on kuin olisi telkkari, kun katselen aukenevia teelehtiä kannussa.

Minulle on kaksi ihmistä jo ehdottanut tekemiseksi ajattelemista. Se on minusta tosi hyvä idea. Valitettavasti kuitenkin joku paikkaa, esim. sääri, alkaa heti melkein kutista, kun istun aloilleni ja yritän ajatella. Ja ajatukseni eivät ole yhtään kiinnostavia. Vain tyyliin, että pitäisi pestä lattia pesukoneen alta - koska voin jatkaa portfolion laatimista - mitä jos söisi jotain - tulisiko radiosta just nyt jotakin kiinnostavaa vaikka minuutti sitten ei tullut. Yhtenä hetkenä sitten yhtäkkiä ei tarvitse ajatella, kun vaikkapa harakka tulee kipittelemään piha-aidalle keittiön ikkunan pieleen ja sitä unohtuu katselemaan sen untuvaista ja hohtavanvalkoista masua, josta ulkonee kaksi omituisella mutta harakalle ominaisella tavalla kiinnittynyttä jalkaa, jotka liikuttavat harakkaa toimivannäköisesti ja jopa huvittavasti. Harmillista kyllä, ns. harakkahetkiä ei mahdu montaa yhdelle päivälle. Jos yhtäkään. Mutta sitten kun semmoinen sattuu kohdalle, ei voi olla muuta kuin iloinen!

Ei voi olla totta! Seitsemäs haudutus on uskomattoman makea ja hedelmäinen!

Käsipuolisuus jatkuu. Tulehdus on ohi, mutta tekeminen kipeyttää käden tehokkaasti melkeinpä heti. Seuraava etappi on tammikuun lopussa, silloin testaan taas, että voisinkohan palata normaalitoimintoihin. Siihen saakka keittelen teetä (ellei tule kutsua kouluun) ja jatkan ajatteluharjoituksia.

Teekutsut

Teki mieli laittaa kuva iloisesta näystä ikkunalaudalla. Kivaa, kun asiat kukkivat samaan aikaan.

Alla kuvia teekutsuista, jossa emigrantit yrittävät sopeutua Suomen kesään. Vompatti-parka on vähän ahdistuneen oloinen (siksi se juo Mörkö-mukista) ja haluaisi banaanileipää, muttei ylety. Kakadu vaikuttaa kurkkukipuiselta. Krokolla näyttäisi menevän hyvin, mutta sillä onkin ollut sopeutumisaikaa paikalliseen ilmastoon jo 1980-luvulta lähtien.