Vanha majatalo

Seinämaalausten valmistuttua oli pakko alkaa heti kokeilla, millaiset ne ovat käytännössä. Olin vaikutelmaan niin tyytyväinen, etten tiennyt, miten päin oikein olisinkaan. Vaikutelmaan kun tulevaisuudessa lisätään tammenvärinen kattolaudoitus ja lattialaudoitus ja seinäparrut tai mitkälielaudat, niin lopputulos taitaa olla ylen lämmin ja kotoisa! (Seiniin tulevien lautojen paikat ovat ne lyijykynäviivojen merkkaamat kohdat, jotka näkyvät hyvin seinämaalausten lähikuvissa.)

Heti kun pääsin leikkimään noiden seinien muodostamassa tilassa, alkoi päässä jo ihan erillä lailla syntyä mielikuvia talon tulevista asukkaista ja sisustuksesta. Kuvien sisustus koostuu isosta nukkekodistani ryöstetyistä esineistä, ja vaikka ne ovatkin jokseenkin viktoriaanisia, uskoisin huoneen kokonaisvaikutelman tulevan olemaan vastaavalainen, vaikka lopullinen kalustus tuleekin olemaan eri aikakaudelta. Tekstiilien värimaailma kuitenkin tulee olemaan lämmin, vihreän ja punaisen kyllästämä.


Tykkään tuosta, miten seinämaalaukset ovat pitkin ja poikin ja huonekalujen takana vähän. En osannut arvata niitä piirtäessäni, että kokonaisuudesta tulisi näinkin tasapainoinen.

Mietin tässä jo vähän, että mitä jos pylvässängyn päädyssä ei olisikaan korkeaa panelointia... Vaan jospa kuitenkin tekisin sellaisen pylväskatossängyn, jossa ainoat seiniä peittävät elementit olisivat itse pylväät. Paitsi että jos haluan kirjoa siihen verhot? Hankalaa... (Tuo tekemäni tilkkutäkki silti sopii huoneeseen kuin nappi silmään, että ehkä luovun 1600-luvusta pelkästään tuon täkin vuoksi? Eeen kai?)
Hei, riemuitsen kuin pikkukakara! Mutta eikö ole oikeasti kivaa, että pesupöydän päällä ratsastaa nainen leijonalla? Ja että työskentelyä pöydän vieressä kannustaa pino eläimiä?

Kirjoituspöytä-kuvassa on muuten bongattavissa kaksi osaa maisterilahja-Reutter-posliinia ja sininen upouusi lasikannu!

Kuka on lukenut Elisabeth Goudgen kirjan Vanha majatalo? (The Herb of Grace, kirjoitettu joskus toisen maailmansodan jälkeen.) Joka on lukenut, saattaa heti hoksata, mistä minulle tuli idea ja mielikuva seinämaalauksille. (Äitini jo hoksasi, katsottuaan maalaamiani seiniä sekunnin.) Uskoakseni alitajuntani laittoi sen kirjan kuvauksien perusteella tekemään juuri noin, valkohäntäpeuroineen kaikkineen ja vihreine taustoineen. Ja nyt mietin kovasti, pitäisikö alitajunnan antaa tehdä loputkin kaikki tuossa talossa Vanhan majatalon tuottamien mielikuvien pohjalta. Vanha majatalo, tiedoksi heille, jotka eivät tunne sen historiaa osana lapsuuttani, on kirja, jonka pohjalta syntyi maailma, joka siirtyi minun ja pikkuveljeni leikkeihin ja joka ei koskaan ole irrottanut lumoavaa otettaan mielikuvituksestani. Kumma juttu, koska olin hyvinkin reilusti ala-asteikäinen, kun äitini luki kirjaa meille ääneen, ja kirja oli kaikkea muuta kuin lastenkirja. Aikuisista sodan traumoittamista ihmisistä se kirja kertoi, paitsi vielä enemmän metsästä ja maalaamisesta ja vanhasta majatalosta. Meitä lapsia se kirja kai lumosi lapsihenkilöiden kautta, joista kaksoset, Jose ja Jerry, olivat ylittämättömimmät. Ja mystisimmät. Voihan. Pitää mennä lukemaan sitä kirjaa. Heti.

Kärsivällisyys palkitaan.

HUOM! Varoitus! HUOM! Viesti saattaa sisältää epäsuomalaista itsekehua lähentelevää kielenkäyttöä, rehvastelua ja rahalla leveilyä!

Semmoinen kokonaisuus siitä tuli. (Käsittääkseni klikkaamalla saa suuremman kuvan.) Loppujen lopuksi maalaamiseen meni vain neljä päivää. Peura/kauris-seinään meni huomattavasti eniten energiaa ja se sai aikaiseksi klassisen alavartalon tunnottomuustilan, joka alkoi jostakin selän keskipaikkeilta. Kumma muuten, että tunnottomuudestaan huolimatta selkä kuitenkin esti nukkumasta seuraavana yönä :D

Näiden kuvien maalaaminen tuotti minulle suunnattomasti iloa. Vähän ihmettelinkin, miten ihmeessä niin paljon voi saada ihminen iloa muutaman possun ja muun elikon maalaamisesta. Kai se osittain johtui siitä, että onnistumisen ilo korostui, kun käytti itselleen vierasta tekniikkaa (ja maalasi oikeita eläimiä ja suhteellisen realistisesti, realistisuushan ei ole minulle tuttu aihepiiri). Vaikka olen yrittänyt alkaa opetella ajattelemaan, että voin ihan reippaasti sanoa olevani taitava piirustamaan, en kuitenkaan vielä kehtaa oikein väittää, että osaisin maalata (millään väreillä). Siksi oli aivan riemukasta, kun näki, miten sudista lähtevä omituinen ja hallitsematon sötkö alkoi muuttua järkeväksi ja paikoitellen mainioksikin tekstuuriksi. Voi hyvä tavaton, mitä sötkötystä se olikaan! Onneksi en ole helposti luovuttavaa sorttia!

Huomaan puhuvani nukkekotini pienistä seinämaalauksista yhtä vakavissani kuin Michelangelo Sikstuksen kappelin työurakasta (paitsi en tiedä, mitä ja miten Michelangelo kattomaalauksistaan on puhunut).

Tässä isot sarvipäiset nisäkkäät lähikuvassa. Voisin vihdoin tehdä itselleni selväksi, mitä elikkoa maalasinkaan. Mallina olevassa valokuvassa oli deer-eläimiä, mutta ''deer'' taitaa olla vähän liian väljä käsite, ainakin suurkaupunkien ulkopuolella eläville. Elikkä, oottakaas hetkinen... jaaha... maalasin näköjään odocoileus viriginianuksia. Parannusehdotuksia muuten noille puille? Eivätkö ne ole vähän tuota liian... kaameita? Niitä olisi vielä helppo korjailla ennen kuin seinät on rakennettu pystyyn. Tummemmaksi? Yhtenäisemmäksi? Vai yksityiskohtaisemmaksi? Vai kärsisikö niitä noin?

Lähikuva (alla) naisesta ja näätäeläimestä ja leijonasta. En meinaa mitenkään koskaan muistaa, onko tuo naisen sylissä oleva pieni söpö ja tappava eläin, joka puree lujaa, näätä vai kärppä. Mutta on se kärppä vissiin. Ainakin ikiluotettavan Wikipedian mukaan.

On toki rahvaanomaista levitellä näin rahojaan kaiken maailman ihmisille ja rehvastella omaisuudellaan, mutta ymmärtänette, että tässä tapauksessa tarkoitukseni on vain osoittaa mittakaavaa (muuta kuin 1:12) ja pohjustaa kohta seuraavaa lähikuvaa, että ymmärrätte olla armolliset, etten tuon naisen naamaa tönköllä sudillani ja kuivilla maaleillani ihan saanut yhtä hyväksi kuin Leonardo. Toki 1:1-työssä olisin hyvillä vehkeillä pystynyt parempaankin kuin Leonardo, se nyt on selvää! Edistys edistyy ja kuvataiteilijat kehittyy! Vakavasti todettuna sanottakoon, että naisesta tuli mielestäni ihan ok. Ei sen näköinen, että minä olisin sen maalannut (ikinä en mielestäni aikaansaa minunnäköistäni ihmismaalausjälkeä, jos maalaan suhteellisen realistisesti), mutta toimiva kuitenkin. Ja sen eteen tulee pylvässänky :D

Leijona taasen. Oi murheenkryynini leijona. Se on ihan symppis, mutta en osaa käsittää, mihin genreen se menee. Yritin hakea sille pietarilaisen kivileijonan kaunista katsetta, mutta se jotenkaan ei sujunut, ja väitän, että se johtuu siitä, että hivenenkin vähemmän kontrolloitu sudin käyttö olisi vetäissyt samalla kerralla leijonan molemmat silmät ja kuonon mustaksi. Jos jatkan tämän mittakaavan maalaamisia, voisin harkita uuden sudin ostamista. Ja sitten iso lähikuva:


Ja nyt ankat ja siat ja possut ja maasiat ja jänikset ja muut elävät ovat ihan katkeria, kun he eivät ole saaneet asiaankuuluvaa huomiota, jonka vuoksi tässä vielä heistä mittakaavakuvat. (Huom, raha on kaikissa kuvissa sama. En TODELLAKAAN rehvastele.)

Kristallinkirkas

Aaargh aaargghh aaghaarrhgh. Palasi tässä mieleeni, miksi toisinaan ei tule maalattua.

Olen viisi tuntia nyhjännyt kahden peuran (tai kauriin?) ja yhden leijonan ja naisentyngän maalaamisen kanssa. Peuroihin meni tunti kumpaankin, sen jälkeen en katsonut kelloa kuin vasta äsken, kun niskajumi ja hermostuneisuus alkoivat ilmoittaa, että kannattaa katsoa kelloa. Tiedätte varmaan tunteen, kun kaikki on pysähtynyttä, lihakset jännittyneinä ja jokaikinen esine ympärillä yhtäkkiä on liian lähellä, kaikki siksi, että on keskittynyt niin intensiivisesti niin kauan. Kivaahan se on. Tekeminen ja keskittyminen, siis. Mutta nyt muistan taas, että se on alitajunta joka pitää poissa hommasta ja laittaa siirtämään työn tekemistä toiseen kertaan, koska työssä on tietty erittäin epämukavuusvyöhykkeelle ulottuva puoli. Vaikka kuinka olisi palkitsevaa ja onnistumiseniloista.

Aarghs. Leijona vaatisi vielä yhden vartin vielä, jos siis en sössi sitä. Ja sitten olisi kuvan pikkuviimeistely, köynnösten, puiden ja aluskasvillisuuden maalaaminen nimittäin. Ja, anteeks, nyt huudan epätoivoani, MAALINI OVAT KUIVUNEET! Alkaa nyppiä tuo lastalla kaivaminen tuubin peräpäästä ja vedellä sötköttäminen, että siitä rakeisesta klompista saa väriä, ja sitten se rakeinen vesistetty klomppi kuivuu kuitenkin palettilautasella alle minuutissa.

Mutta oikeasti kyllä on kivaa! Kaurispeurat ovat kauniit ja nainen näätäkärppineen myös. Leijona vain sattuu olemaan harmaa ja äreäilmeinen, ja äreä leijona on minusta viimeinen, mitä tarttetaan makuuhuoneen seinällä (minä ainakin näkisin painajaisia), joten sen kanssa pitää painia vielä hetkinen.

Seinämaalauksia Dürerin hengessä

Ehkä vähän liioiteltua sanoa, että Dürerin hengessä. Mutta toisaalta ei, koska Dürerin muutamista elikoista otin mallia ja Dürer minulle ensinnä tuli mieleen, kun mietin, millä tyylillä haluaisin toteuttaa seinien maalaukset. Kokonaisuus toki ei ole dürermäistä eikä moni osakaan.

Ja eiköhän se riittänyt alustukseksi.

Alla on kaksi yksityiskohtakuvaa seinämaalauksista. Kunhan saan maalaukset valmiiksi kolmanteen seinään, laitan kokonaiskuvia.

Eläinpino on pikkuhuoneen oven pielessä. Omituinen lehmä ja dürerhenkiset jänis ja maasika ovat päätyseinässä ja niiden eteen tulee pylvässänky. Kuvien mittakaava on aika reilu. Eli ei mitään peukalonpääkoko-maalauksia. Vaikka kyllähän maalauksen maasika mahtuu peukkuni alle ja pikkulinnut pikkurillini alle.



Totean vielä, että en ole oikein tyytyväinen kukkoon, kanaan enkä kyyhkyyn. Ja eläinpinon alimmainen sika on aika kalmanvärinen. Mutta olen oikein tyytyväinen oraviin, riikinkukkoon ja lehmään. Ja melkein kyllä yhtä tyytyväinen olen kirjavaan sikaan ja maasikaan ja jänikseen. Tai. Kai pitäisi olla oikein tyytyväinen niihinkin, koska pitää ottaa huomioon se, että olen maalannut eläissäni akryyleilla tuskin lainkaan (öljyillä en senkään vertaa), jonka lisäksi maalit olivat kuivuneet:) Niin että sovitaan, että olen oikein tyytyväinen kaikkeen (paitsi kanaan, kukkoon ja kyyhkyyn).

Innoissaan!

Sain piirrettyä kuvat vihreäksi maalatun pikkuhuoneen seiniin. (Seinät ovat vaakatasossa pöydällä, paloissa siis vielä, eli työskentely tapahtuu melkein kuin paperilla.) Olen innoissani! Harmi juttu, ettei ole kameraa, koska nyt ne näyttää kivoimmalta. En ikinä osaa maalata yhtä hyvin kuin piirtää:) Oven pielessä on possu, sellainen ujo, sen päällä ihan outo hanhi, sen päällä istuva ja pörröinen possu, sen päällä järsii orava käpyä. (Mallit Dürerin ja muiden maalauksista; minähän en osaa eläinten anatomioita...) Elukat ovat siis pinossa kuin siinä Mestarilaulajat-sadussa konsanaan.

Huoneen toisessa päädyssä, eli ovea vastapäätä, on tukipalkkien mukaan versoava köynnös, jonka oksilla on kukko, kana, riikinkukko,orava, kyyhky, lintunen ja erikoislintu. Mittakaavat heittää. Esim kukko on yhtä iso kuin raidallinen sika, joka köyristelee lattian tasolla. Kani on vielä isompi kuin sika. Lehmä taas on oikeastaan pienempi, paitsi sen mittakaavasta on vaikea sanoa juuta tai jaata, koska se on ihan mielettömän älyttömän mallinen. Ilokseni löysin jostakin 1600-luvun maalauksesta sellaisen lehmän, että oksat pois. Luolamiehet Ranskassa maalasivat parempia! Mutta sen mallin mukaan kuitenkin tein lehmäni, se on niin loistava! Seinän yläreunassa, tukipalkkien tekemissä kehyksissä, on kaksi hanhea ja toisessa kehyksessä kana ja tipu.

Peräseinällä, pitkällä seinällä siis, ei olekaan mitään alkuperäissuunnitelman mukaista legendan torvisoittajaa. Siinä on kaksi peuraa. Toisella puolella seinän jakavaa tukipalkkia on toinen peura ja pari puuta, toisella puolella on toinen peura ja taustalla leijona, jonka selässä istuu nainen Da Vincin Nainen ja näätä -maalauksen inspiroimana.

Lisäksi piiperrän kukkia sinne tänne ja köynnöksiä. Tarpeen mukaan. Ensin maalaan nämät (siihen menee varmaan viikko, koska se pitää tehdä akryyleilla, ja taitoni niiden kanssa ovat mitkä ovat), sitten sommittelen täytteitä.

Ah, kun vain osaisin maalata piirrokset nätisti! Siitä tulisi niin suloinen ja onnellinen makuuhuone, jos vain onnistuisin!