Erilaisia asioita L. M. Montgomeryn kirjoista

Olen nauttinut muutosluentana nyt Marigoldin ihmeellisen maailman, Pat-kirjat (2kpl), Anna-sarjan sekä Runotyttö-kirjat. (Vaikka viime tekstissäni sanoin, että Annat ovat olleet joka kodissa ekana lukemistona, täytyy myöntää, että tällä kertaa luin ne vasta Marigoldin ja Patien jälkeen. Se oli eka kerta, kun aloin lukea Montgomeryjä muusta kuin Annoista.) Luin myös Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, jossa käsitellään Montgomeryn elämäntarinaa ja hänen kirjojensa sankarittaria. Nyt on pää siis varsin täynnä Montgomeryä, joten pullautan tänne mietteitäni heti tuoreeltaan.

SYITÄ OLLA LUKEMATTA MONTGOMERYN KIRJOJA:

Ne eivät ole nerokkaan psykologisia rakennelmia (vrt. Dostojevski).

Ne ovat kevyttä tavaraa. (Tämä on argumentti vain niille, jotka vastustavat kevyttä kirjallisutta.)

Ne ovat sentimentaalisia.

Ne ovat naiiveja. (Nykyisen kyynisen maailman silmissä.)

Ne pursuavat luontokuvausta.

SYITÄ LUKEA MONTGOMERYN KIRJOJA:

Ne ovat klassikkoja. Tsiljoonat naiset ovat imeneet ihanteensa hänen kirjoistansa.

Ne ovat idyllisiä, viattomia, kauniita, moraalisia.

Ne ovat hauskoja, viihdyttäviä ja helposti luettavia.

Kieli on laadukasta ja eloisaa.

Niissä on meheviä juttuja. (Koko Montgomeryn konsepti tuntuu perustuvan meheviin humoristisiin tai romanttisiin episodeihin. Tästä myöhemmin lisää.)

MONTGOMERYN LUMO

Henkilöt. Vaikkei Montgomeryn kirjojen psykologia ole Dostojevskin tasoa, hänen henkilönsä ovat kuitenkin kiinnostavia kaikkine lahjoineen, heikkouksineen, hyveineen ja paheineen. Löytyy selkärankaa ja tahtoa, kunnianhimoa, ylpeyttä, pitkävihaisuutta, juoruilunhalua, herkkyyttä, ihmisuskoisuutta, turhamaisuutta, ennakkoluuloisuutta, kauneudentajua, hyväsydämisyyttä, uskollisuutta ja vähän kaikkea.

Luonto ja rauha. Kirjojen ilmapiiri on hengittävä, vähän kuin Atlantilta pääsisi tuuli puhaltamaan (mutta itsen ja tuulen välissä on suoja, vähän kuin Korkean Johnin metsikkö on meren ja Uuden kuun välissä, joten tuuli on vain raikas, ei raivoisa). Maailma Montgomeryn sankarittarien ympärillä on aina kaunis ja harmoninen (mitä nyt on yksi maailmansota), ristiriidat tulevat ihmisistä itsestään. Prinssi Edwardin saari sen sijaan ei koskaan petä. Kirjat ovat täynnä maiseman eri valoja ja värejä. Keskimäärin kaikki puut on aina lueteltu ja kuvattu persoonina (ja nimetty Kuiski kuiski pajuiksi, Lumikuningattariksi ja niin edelleen). Kukat on nimetty (asterit, esikot, kielot, pionit, ruusut, pietaryrtit...), niiden olemus ja tuoksut kuvattu. Puutarhat ovat täynnä vanhoja perennoja ja niityt täynnä tuhatkaunoja. Ja kaikkialla on meri. Ja auringonlaskut ovat (omenan)vihreitä:

Oli ihana ilta, täynnä valon ja varjojen vaihtelua. Läntinen taivas oli osaksi peittynyt kevyihin pilvenhattaroihin, joiden väri vaihteli purppuranpunasta merenvahankeltaiseen, ja niiden välitse häämötti vilpoisa omenanvihreä tausta. Alhaalla kimmelsi meri auringonlaskua kuvastaen ja hiekkasärkkien reunustamalta rannalta kuului taukoamatonta aaltojen kohinaa. (Anna omassa kodissaan, suom. Hilja Walldén.)

Koska Avonlean joka kolmas ja Silver Bushin joka toinen iltataivas on vihreä, on Prinssi Edwardin saarella pakko olla oikeastikin erilaiset auringonlaskut kuin täällä. (En minä ainakaan ole nähnyt koskaan vihertävää taivasta.) Lapsen mieltäni Montgomeryn luontokuvaukset koettelivat vähän. Nyt aikuisena toisinaan ne aiheuttavat koomankaltaisen tunteen ja lasittuneen katseen (ja rivit alkavat hyppiä silmissä), mutta pääasiassa ne rauhoittavat, rentouttavat ja synnyttävät vahvoja mielikuvia.

Vaatteet. Sankaritarten vaatteet kertakaikkiaan lumoavat. On ilmavia valkeita musliinimekkoja kera vyönauhojen (eritoten Annalla ja Rillalla), tylliä, mystistä kreppiä (mitä kreppikangas käytännössä oli 1800- ja 1900-luvun taitteessa?), utuharsoisia kuutamoisia silkkileninkejä (erityisesti Emilialla). On puhvihihoja, kauluksia, pampuloita, ruusukkeita, frilloja. Kaikennäköistä on. Ei välttämättä kylläkään historiallisesti ihan täsmällisesti. Jos lasketaan Kotikunnaan Rillan perusteella (vuodesta 1914) Annan syntymäaika, päästään jonnekin 1870-luvun alkuun tai 1860-luvun loppuun. Siinä tapauksessa nuoren Annan hameet olisivat tyrnuureja täynnä eivätkä myöhäisviktoriaanisia ja lopulta edwardiaanisia, millaisiksi Montgomery ne kuvaa. Sisko Ylimartimo toteaakin: Kirjailijan ajatuksena oli alun perin kirjoittaa Annasta vain yksi kirja, idea jatkosta oli kustantajan. Siten jatko-osissa ajan on ikään kuin vuoroveden tapaan vetäydyttävä taaksepäin, kun Anna saa lisää ikää ja hänen perheensa kasvaa, sillä aikatulppana edessäpäin on ensimmäinen maailmansota. (Anna ja muut ystävämme, s. 23.) 

Mehevät jutut. Totesin tämän tekstin alussa, että koko Montgomeryn konsepti tuntuu perustuvan meheviin humoristisiin tai romanttisiin episodeihin. Tarinoissa ei siis ole mitään hillittömän monimutkaista ja jännitteistä kaarta. Ne rakentuvat usein peräkkäisistä yksittäisistä tapahtumista (näin esim. Anna- ja Pat-kirjoissa sekä Marigoldissa, ei niin vahvasti Emilia-kirjoissa), joiden mukana aika kuluu ja sankaritar tulee tutuksi ja kasvaa ja kehittyy (tai ei kasva eikä kehity). Anna opettajana sekä Annan perhe erityisesti koostuvat irrallisista kertomuksista. Opettajana-kirjan lähes joka luku tuo tullessaan uudet henkilöt, joiden elämän ongelmat (usein rakkaushuolet) Anna ratkaisee. Tai joiden elämästä Anna kuulee juorun. Perheessä taas joka luku on omistettu eri Kotikunnaan perheen jäsenelle (paitsi ei erityisemmin Gilbertille). Noin yleisesti ottaen Anna-kirjoissa kirja kirjalta Annan osuus tarinassa vähenee ja yhteisössä tapahtuvat sattumukset valtaavat sivutilan. Sattumuksista juoruaa herkulliset hahmot, kuten Cornelia-neiti.

Hetkittäin tapahtumien vyöry tuntuu ylikuormittavalta. Toisina hetkinä iskee epäusko, että voiko koskaan ikinä missään yhteisössä tapahtua noin  paljon. Älyttömimpienkään tarinoiden uskottavuutta en ole koskaan epäillyt. Kummallisten sattumusten (vihille menot tohvelit jalassa, myrkytysepäilyt, koiransa viereen haudatuksi haluamiset jne) määrää aloin miettiä siltä kannalta, että 1900-luvun alun hitaassa yhteiskunnassa, jossa ei ollut telkkaria eikä nettiä ja jossa kaikki tunsivat kaikki, on ehkä ollut mahdollista, että juoruintoiset ihmiset tiesivät kymmenien sukujen asiat. Ja kun miettii todellisuutta... Paljon mahtuu kymmenien sukujen useiden sukupolvien elämäntarinoihin. Ehkä ennenmaailmassa on riittänyt juoruttavaa loputtomiin. Mehevää juoruttavaa.

Mitä tulee uskottavuuteen, Anna ja muut ystävämme -kirjasta ilmenee, miten yllättävän monet Montgomeryn kirjojen tapahtumat perustuvat toteen. Jopa kiehtova kertomus, miten Murrayn suku saapui Saarelle. Emiliahan kuulee, miten esi-isä ja -äiti olivat seilaamassa laivalla Skotlannista Quebeciin, kun laiva pysähtyi ottamaan juomavettä Prinssi Edwardin saarelta. Hugh Murray oli vienyt merellä huonoon kuntoon joutuneen vaimonsa nauttimaan vähän tukevasta maanpinnasta hetkeksi aikaa. Mutta Mary Murraypa ei suostunut enää palaamaan laivaan vaan ilmoitti, että "tähän minä jään". Ja niin Murrayn suku tuli Saarelle, ja Mary Murrayn hautakivessä luki: "Tähän minä jään." Kuinka ollakaan, Montgomeryn isoisoisoisä, skotti Hugh Montgomery oli matkalla vaimonsa Maryn kanssa vanhasta maailmasta Quebeciin, kun laiva pysähtyi täydentämään vesivaroja Prinssi Edwardin saarella... Ja meritautinen Mary meni maihin eikä suostunut palaamaan enää laivaan!

Montgomeryn tuotannossa on hämmentävän paljon Montgomeryä itseään (suosittelen tosiaan tuota Anna ja muut ystävämme -kirjaa; ja varmasti englanniksi löytyy jotakin vielä laajempia teoksia). Ystäväni kanssa kun keskustelimme asiasta, hän totesi, että kirjoittaessaan hän haluaisi päästä uusiin maailmoihin (luulen hänen viitanneen konkreettisesti uusiin maailmoihin). Ymmärrän ajatuksen. Miksi kirjoittaa oman elämänsä pohjalta, kun voisi ammentaa koko mielikuvituksen rajattomasta maailmasta? Sitä paitsi, eikö ole kovin henkilökohtaista antaa omasta elämästään niin paljon niin omia asioitaan koko maailman pureskeltavaksi? Minulle tuli näistä kysymyksistä mieleeni keittiöpsykologinen ajatus. Montgomery kiintyi paikkoihin, esineisiin ja lemmikeihin niin paljon, että toivoi itse, että voisi olla vähemmän kiintyväinen. Hän ei pitänyt muutoksesta. Mitä jos Montgomery kirjoitti nuo paikat, esineet (Gog ja Magog, Annan takanreunalla olevat koirat ovat oikeasti olleet olemassa!!!) ja lemmikit teoksiinsa, jotta ne säilyisivät, jotta olisi pysyvyyttä, jotta hän saisi elää sen, minkä oli jo menettänyt? Ja ehkä siksi, että Montgomery kirjoitti kirjoihinsa niin paljon totta, hänen teoksissaan on jotakin aivan erityisen aitoa menneen maailman lumoa?

Sankarittaret. Jotkut feministitutkijat ehkä näkevät Annan lahjakkaana naisena, joka päätyy kotiäidiksi, Emilian lahjakkaana kirjailijana, joka päätyy vaimoksi (ja sen ajan yhteiskunnan myötä kotiäidiksi), Patin lahjakkaana naisena, joka päätyy emännäksi ja lopulta vaimoksi (ja sen ajan yhteiskunnan myötä kotiäidiksi) ja Rillan lahjakkaana naisena, joka päätyy vaimoksi (ja sen ajan yhteiskunnan myötä kotiäidiksi). Minä näen Annassa ja Emiliassa omapäiset ja lahjakkaat naiset, jotka uskaltavat elää omaa elämäänsä ja kulkea omaa polkuaan, jotka kouluttautuvat ja jotka tekevät omat valintansa. Pat (joka myös opiskelee vähän) ja Rilla (joka ei halua opiskella) ovat omapäisiä lahjakkaita naisia, joilta puuttuu sellainen kunnianhimo, joka ajaisi heidät maailmalle. Heidän valintansa on rakastaa lähellä olevia ihmisiä ja rakentaa ympärilleen kotia. Minä koen Montgomeryn sankarittaret nykynäkökulmastakin voimaannuttaviksi (anteeksi termi)(ehkä se on vähän yliampuva sanavalinta, mutta menköön). Ja Montgomeryn aikana hänen sankarittarensa ovat tainneet vivahtaa feminismille.

ANNA JA RUNOTYTTÖ -KIRJAT

Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)

Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)

Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)

Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)

Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)

Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)

Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)

Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)

Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923)

Runotyttö maineen polulla (Emily Climbs, 1925)

Runotyttö etsii tähteään (Emily's  Quest, 1927)

Anna-kirjat ovat keväänvihreissä ja kermanvalkoisissa sävyissä. Ne assosioituvat keväiseen kukkivaan omenapuuhun. Runotyttökirjat ovat tummansinisissä ja metsänvihreissä sävyissä. Ne assosioituvat iltahämäräiseen metsikköön. Anna-kirjat ovat valoisia ja avoimia, Runotyttö-kirjat sulkeutuneita ja mystiikkaan vivahtavia. 

Runotyttö-kirjoista ensimmäiseksi mieleen nousevat dramaattiset tapahtumat. Emilian unet, joissa selviää Ilsen äidin kaamea kohtalo ja kadonneen pojan olinpaikka. Emilian näky lasipallossa. Emilia huutamassa öisessä kirkossa Teddyn nimeä, ja Teddy kuulee huudon mailien päähän. Hullu herra Morrison. Teddyn pelottava äiti. Emilia makaamassa jyrkänteellä. Tukahduttava ja kiinnostava Dean Priest. Murrayn katse. Sitten vasta tulee mieleen Perryn kosinta ja hullutteleva Ilse.

Anna-kirjat taas tuovat mieleen ensimmäiseksi katkeamattoman virran koomisia kommelluksia. Anna myy vahingossa herra Harrisonin lehmän. Anna värjää hiuksensa vihreäksi. Anna lyö rihvelitaulun Gilbertin päähän. Anna roikkuu Tumman päilyvän aallokon yli menevän sillan pylväässä ja on silti ylenkatseellinen apuun tulevalle Gilbertille. Faith ja Walter ratsastavat sioilla. Rilla menee eriparikengissä tapaamaan ärsyttävää Evelyniä.

Lapsena pidin ja nyt pidän enemmän Anna-kirjoista ja niiden valoisasta optimismista. Lukioikäisenä Runotyttöjen tummanvivahtava romantiikka kolahti enemmän.

PAT-KIRJAT  

Vanhan kartanon Pat (Pat of Silver Bush, 1933)

Pat, Vanhan kartanon valtiatar (Mistress Pat, 1935)

Pat-kirjat assosioituvat kodin lämpöön.

Näiden kirjojen olemassaolo selvisi minulla 90-luvulla, jolloin kielitaitoni ei riittänyt niiden lukemiseen. Tutustuin kirjoihin heti, kun ne suomennettiin (Sisko Ylimartimo, 2009 ja 2010), ja Pat marssi suoraan sydämeeni Annan ja Emilian kaveriksi.

Pat-kirjat ovat raikkaan moderneja 1930-lukulaisuudessaan. Siis raikkaan moderneja ollakseen Montgomeryä. Niistä puuttuu joku Annoissa ja Runotytöissä oleva romanttisuus. Jotenkaan Patin elämässä ei ole sellaista hehkua kuin Annan ja Emilian. Se on tavallisempaa, arkisempaa. (Kanasalaatit tuntuvat olevan yksi Patin elämän kohokohdista.) (Laskin leikkiä. Mutta kanasalaatit selvästi olivat tuona aikana iso juttu.)

Erityisesti pidän Pat-kirjoista talon ja muutosvastarinan takia.  Pat on aivan kuin minä (tai minä kuin Pat). Vastustan kaikkea muutosta, hyvääkin. Samoin Pat. Pat rakastaa kotiaan Silver Bushia äärettömään palvontaan saakka. Minulla ei ole kotia, jota rakastaa äärettömään palvontaan saakka, joka on yksi vaikeita kohtia elämässäni. Minulla pitäisi olla pysyvä koti. Minun ei kuuluisi muuttaa paikasta toiseen ja repiä itseäni aina rikki. Pat ei kestä mitään muutoksia kodissaan eikä kodin lähipiirissä. Minä samaistun Patiin täysin. Muutokset haisee.

Ja sitten Pat-kirjoissa on se talo. Silver Bush. Sen matot (eritoten matot), ikkunat, portaat, ovet. Huonekalut. Kellari ja hillot. Itse tehdyt juustot. Persoonalliset, aidot kissat keittiössä ja läsnä kaikkialla (mikä nero Montgomery olikaan kirjoittamaan kissoista). Herkulliset ruuat. 

Rakastan kirjoja, joissa on Talo. (Osittain ehkä koska itselläni ei ole.) Taloissa on yksi Montgomeryn kirjojen lumo. Vihervaara on ihastuttava. Uusi kuu kiehtova. Mutta mikään muu Montgomeryn kirjoittama talo ei ole niin selkeä oma hahmonsa kuin Silver Bush.

Pat-kirjoissa ei tarvita suurta draamaa (paitsi yllättävässä lopussa, joka ei lopulta tunnukaan yllättävältä vaan ainoalta oikealta mahdollisuudelta päättää kertomus onnellisesti). Kirjojen tarina rakentuu hitaasta, pysähtyneestä, onnellisesta, täydestä elämä. Semmoisesta, jota ei enää ole. Ei ole koskaan ollutkaan niin ristiriidattomana. Mutta jotain oikeaa ja totta niissä kirjoissa on. Ja siksi ne ovat muutostilanteessa terapeuttisia. Vaikka Silver Bushinkin pysyvyyteen hiipii muutos vähä vähältä.

ANNA vs EMILIA vs PAT

Lapsuusajan muistojen kunniaksi.

Annalla on punaiset hiukset. Ehdotonta plussaa. (Ei mikään argumentti oikeastaan, koska punaiset hiukset ovat ihanat juuri Annan takia.) Anna on liljamaisen ylväs, kuulas ja puhdas. Joo, Anna on pitkävihainen ja himpun turhamainen ja ehkä vähän liian täydellinen. Mutta Annassa on iloa ja rakkautta ja hyväsydämisyyttä niin paljon, että hänelle antaa anteeksi sen, että hän aikuistuessaan ei enää joudu kommelluksiin.

Emilialla on tummat hiukset ja hän on kuin tähti. Emilia on sulkeutunut, luulevainen, ylpeä. Ja kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen. En osaa liittää Emiliaan mitään lämpimiä adjektiiveja. Paitsi huumorin ja itseironian (joista jälkimmäinen on lämmin adjektiivi vain siinä ja siinä). Emilia on kiehtova.

Patrician (en voinut kirjoittaa rivin alkuun "Patin") silmät ovat puronruskeat. Pat on lämmin ja uskollinen.

Emilia on salaperäisin ja siten kiehtovin. Pat on tavallisin ja siten samaistuttavin. Anna on esikuvallisin. Näin on. Enpä olisi määritellyt heitä täten 10-vuotiaana.

Nyt lähden Irlantiin.

L. M. Montgomeryn Anna-sarja

Olen lukenut kaikki Anna-kirjat yli kymmeneen kertaan. (Kaksi 2000-luvulla suomennettua osaa, Anna opettajana ja Annan perhe, olen lukenut vain kolme kertaa.) Harmittaa, etten ole merkinnyt muistiin jokaista lukukierrosta: Olisi tietysti kiinnostavaa tietää niiden tarkka määrä, mutta enemmän minua kiinnostaisi katsella vanhojen lukukertojen päiväyksiä ja muistella, mitä silloin tapahtui. Olen aikuisena nimittäin lukenut Annat aina, kun on tapahtunut elämänmuutos. Jokaisessa uudessa kodissa ensimmäisenä lukemistonani on ollut Annat. Samoin ne ovat olleet seurana, kun on ollut surua, ahdistusta tai epävarmuutta. Toisaalta  olen lukenut niitä joskus vain kesäkirjoina, toisinaan talvikirjoina. Kerran luin ne tenttiin. Tai, no. Annan nuoruusvuodet luin tenttiin. Mutta koska aina pitää lukea koko sarja...

Joka lukukierroksella joku sarjan kirjoista on aina noussut ylitse muiden ja joku toinen ei ole tuntunut niin hehkeältä. Se on riipunut iästä, elämäntilanteesta tai ehkä vuodenajasta. Mutta Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908) on ollut joka kerta erityinen eikä yhtään tylsä. Annan nuoruusvuodet on aina yhtä raikas. Se heittää tyttökirjallisuuden rakastetuimman punapään näyttämölle aina yhtä tuoreesti. Joka lukukerta elän tunteella todeksi Annan autuuden, kun hän ensimmäisen kerran elämässään tulee kotiin, ja Annan tuskan, kun hän kuulee, ettei hän tullutkaan kotiin. Ja sen jälkeen jo tutuksi käyneet tapahtuvat vyöryvät toinen toisensa jälkeen, valoisina, onnellisina, kauniina, mukana ripaus oikean elämän suruja.

Kun olin lapsi, Annan nuoruusvuodet oli tietenkin suosikkini. Ihan vain siksi, että siinä sattui ja tapahtui. Lisäksi Anna ja Diana olivat lähellä omaa ikääni. Kohtaus ylitse muiden oli tietysti se, jossa Gilbert tavoitteli koulussa Annan huomiota tarttumalla tätä palmikosta ja sihahtamalla "tuli on irti". Leikimme kohtausta barbeilla lukemattomat kerrat. Oli vain varsin hankalaa leikkiä nuken kanssa tyydyttävällä tavalla närkästynyttä Annaa, joka rikkoo rihvelitaulun Gilbertin päähän. (Kun televisiosta tuli Kevin Sullivanin ihastuttava Anna-sarja, järkytyimme kollektiivisesti, minä ja siskoni, kun Gilbert siinä "tuli on irti" sijasta suhahti "carrots". Se oli kerrassaan vääräoppista! Vaan siinä iässä emme vielä osanneet tietää, että alkutekstissä Gilbert sanoo "carrots" ja että suomentaja vain on ollut omatoiminen.)

Piirsin Anna-paperinuken yli kymmenen vuotta sitten, kun olin katsonut tv-sarjan ties kuinkamonennen kerran. Nuken hameisiin luin Annan nuoruusvuosista kuvauksia, mutta niissä taitaa olla silti enemmän vaikutteita televisiosarjasta... Matthew'n joululahjahameen piirsin kuitenkin parhaani mukaan kirjan kuvauksen mukaan. Tv-sarjan hameisto on alusta loppuun saakka ihastuttavaa, vain joululahjahame on siinä kertakaikkiaan epäonnistunut. Kamala 1980-lukuinen VAALEANSININEN hörhellys. Se on tietty vain minun mielipiteeni.

Anna ystävämme  (Anne of Avonlea, 1909) oli myös suosiossani ollessani lapsi, olihan kirjassa Davy-veijarin kolttosia ja loputtomia kysymyksiä. Mutta Anna alkoi olla huolestuttavan kunnollinen. Ainoat Annan menevät tempaukset olivat herra Harrisonin lehmän myyminen ja yhden kanalan katon läpi rysähtäminen. Kun ehdin teini-ikään, Anna ystävämme kurssi nousi korkealle Kaikurannan romantiikan vuoksi. Yksinäisen Lavendel-neidin tarina olisi  ollut romanttisinta, mitä tiesin, ellen olisi tiennyt jo Leslie Mooren tai Rilla Blythen tarinaa.

Avonlean kartta. Olen piirtänyt sen Paul Hendricksin kotisivuilta löytyvän kartan pohjalta. (Hendricks on ynnännyt yhteen Prinssi Edwardin saaren maantiedettä ja Anna-kirjojen kuvauksia. Luulisin, että hän on käyttänyt apunaan myös Montgomeryn päiväkirjatekstejä.) Yksi Anna ystävämme viehätyksestä on, miten Anna ja Diana seikkailevat pitkin Avonlean teitä ja metsiä. Aina löytyy jotakin kaunista tai yllättävää.

Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915) tuntui lapsena pikkuisen tylsältä. Ei se tietenkään ollut varsinaisesti tylsä, se nyt on selvää, Anna-sarja oli pyhä ja täydellinen (ja on edelleen). Mutta Annan unelmavuodet oli pikkuisen tylsä silti. Anna ei tee mitään hassua, Anna on aikuinen, Anna ei ymmärrä, että Gilbert on Se Oikea. Parhaita kohtia olivat Davyn kirjeet ja Annan lomat Vihervaarassa, jossa Davy teki kysymyksiä.

Sittemmin kirjaan ovat tuoneet lumoaan tunnelmallinen Karoliinan maja, hykerryttävä Jamesina-täti, eloisat ja toiveikkat nuoret opiskelijattaret ja... no, yleensä koko kirja. Nykyään Annan opiskeluaikoihin on tullut lisäripaus nostalgiaa, kun omat opiskeluvuoteni ovat jo takana. (Opiskelijat kimppakämppineen taisivat olla sata vuotta sitten loppujen lopuksi melko samanlaisia kuin nykyään.)

Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936) on suomennettu vasta vuonna 2002. Montgomery kirjoitti teoksen kustantajan pyynnöstä täydennykseksi sarjaan. Se on tyyliltään aivan erilainen kuin aiemmin kirjoitetut osat. Kirja on pääasiassa kirjemuodossa ja se on episodimaisempi kuin alkuperäiset osat. En aluksi pitänyt kirjasta juurikaan. Se oli vähän kuin pyhäinhäväistys. Nyt viime lukukerran jälkeen (viikko sitten, noin) hyväksyin sen kuitenkin osaksi Anna-sarjaa. Minua ilahdutti, miten kirjassa oli viittauksia sellaisiin henkilöihin, jotka olivat kadonneet "alkuperäisestä" sarjasta oikeastaan olemattomiin. Vaikkapa Annan ystävä Diana. Diana mainitaan Annan unelmavuosien jälkeen vain pari kertaa. Kun hänet mainitaan nyt sitten myöhemmin sarjaan lisätyssä Anna opettajana -kirjassakin, tuntuu Dianan merkitys Annan elämässä jotenkin palaavan takaisin ystävyyden rajoihin. Ihan kuin Montgomery olisi 15 vuotta Kotikunnaan Rillan jälkeen hoksannut, että hei, mä unohdin Dianan, mä haluun, että se oli osa Annan elämää vielä aikuisenakin, mä pistän Dianan tähän (ja siihen toiseen myöhemmin kirjoitettuun osaan).

Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917) oli oikeutetusti toinen teini-iän suosikki. Leslie Mooren romanttinen ja traaginen tarina oli värisyttävyystasoltaan samaa luokkaa kuin Tuulen viemää -elokuvan loppukohtaus, jossa Scarlett toteaa miettivänsä tätä kaikkea huomenna Tarassa. Leslie Mooren tarinaa ei mitenkään pahentanut hänen kullankeltaiset hiuksensa, jotka ylettyivät polviin saakka. (Oliko se polviin?)  Kun menin naimisiin, Annan pesänrakennus ja ensikoti tietenkin tuntuivat läheisiltä, vaikka Turun Ylioppilaskylän kaksio DDR-henkisessä ympäristössä oli aika kaukana Haavemajasta Prinssi Edwardin Saarella.

Viimeisimmällä lukukerralla (noin viikko sitten) minua ihastutti eniten Cornelia-neidin humoristinen hahmo sekä kaunis ja levollinen maisema, ja minua mietitytti eniten Annan ja Leslien ystävyyden kehittyminen sekä Annan perheenlisäykseen liittyvät ilot ja surut.

Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939) on myös suomennettu vuonna 2002. Siihen pätee samat sanat kuin Anna opettajana -kirjaan. Maininnat, vaikka kuinka ohimenevät, Dianasta, Marillasta, Rachelista ja Davystä nivovat kirjan osaksi sarjaa ja palauttavat alkuosien rakkaat hahmot takaisin lukijan mieleen. Mutta Annan perhe on ehkä vielä episodimaisempi kuin Anna opettajana, enkä vielä aivan mukisematta niele sitä tasa-arvoiseksi osaksi muiden kanssa. Toki kirja on lämminhenkinen ja hauska. Mutta jotenkin mutta. Minua ehkä häiritsee se, että kirjassa toistuu kaksi kertaa muutenkin Montgomeryllä useasti esiintyvä tapahtuma: pikkutytön ensimmäinen ystävä osoittautuukin petturiksi. Masentavaa. Kahdesti. Samassa kirjassa!

Ollessani lapsi tasaveroiseksi suosikiksi Annan nuoruusvuosien rinnalle kiipesi tietysti Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919). Annan nuoruusvuodet sai etumatkaa suosikkiudessa vain siksi aikaa, mitä äitini ääneenluenta kesti ehtiä Sateenkaarinotkoon. Nykyäänkin nämä kaksi osaa ovat ylitse muiden jollakin erityisellä tavalla. Jotenkin niissä värähtelee lapsuuden salaperäinen maailma, se johon itse ei enää pääse sujahtamaan sisälle, mutta jonka edelleen pystyy häivähdyksenä tuntemaan.

Sanomattakin on selvää, että Sateenkaarinotko oli yliveto lapsihenkilöiden vuoksi. Pappilan ja Kotikunnaan lapset olivat kerrassaan ihailtavia ja  nokkelia. Heidän edesottamuksesna olivat hauskoja ja yllättäviä ja Walterin huilunsoittaja-näyt olivat värisyttäviä. Nyt aikuisena minua edelleen ihastuttaa lasten persoonat, heidän mietteensä ja  pappilan lasten urhea itsekseen selviäminen. Ja Faithin lemmikkikukon syöminen tuntuu edelleen yhtä traagiselta kuin ollessani 7-vuotias.

Samaisen Hendricksin kotisivuilta saatu kartan malli. Lapsena piirsimme tietysti monet Sateenkaarinotkon kartat. Yksikään ei taida olla tallessa, valitettavasti.

Romanttinen Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1920) oli tietenkin teini-iän kolmas suosikki. Silloin tosin mieltäni painoi taustalla vellova maailmansota. Nyt aikuisena pidän Kotikunnaan Rillaa ja Annan nuoruusvuosia sarjan parhaimpina kirjoina (parhaimmuus ei välttämättä tarkoita suosikkiutta), ensin mainittua pidän ehkä vielä jälkimmäistä himpun eheämpänä kokonaisuutena. Kotikunnaan Rilla on hieno kasvutarina, jossa nauravasta (ei huono juttu tuo nauravuus tietenkään) ja keveästä perhosmaisesta Rillasta kasvaa vastuuntuntoinen ja kypsä nuori nainen. Kasvutarina ei ole tylsän opettavainen moraalisaarna. Päin vastoin, se on oikeastaan vähän haikea ja surumielinen (onko se "päin vastoin"?).

Kirjan alussa eletään kesää 1914. Kohtsilleen 15-vuotias Rilla toteaa onnellisena uuteen aamuun herätessään, miten hän rakastaa aamuja, kun koskaan ei voi tietää, mitä yllätyksiä päivä tuo tullessaan. Lisäksi Rilla toteaa (siinä kohtauksessa tai vähän myöhemmin), että ikävuodet viidestätoista yhdeksääntoista ovat ihmisen ihanimmat. Lukija tietysti tietää, että Rillan seuraavat neljä vuotta kuluvat maailmansodan aiheuttamissa huolissa. Vaikka Montgomeryn luoma asetelma on varsin läpinäkyvä ja yksinkertainen, se ei yhtään tunnu päälleliimatulta ja... no... turhan simppeliltä. Asetelma yksinkertaisesti toimii. Sitä jo heti alussa tuntee ahdistusta päiväperhostytön puolesta, joka ei tiedä, mitä tuleman pitää. Ja tuleman pitää.

En ole tainnut itkeä mitään muuta kirjaa lukiessani niin paljon kuin Kotikunnaan Rillaa.  (Ehkä Nero Corleonea lukiessani ole itkenyt yhtä paljon.) Walterin kuolema ja moni muu kohta ovat toki itkettävän koskettavia, mutta pääpotin vie tietysti Maanantai-koiran uskollinen sodanmittainen odotus juna-asemalla.


Millaisia Anna-kirjamuistoja teillä on? Onko teillä suosikkeja tai tylsikköjä, ovatko listaukset muuttuneet iän myötä? Ovatko Annat kestäneet aikuistumista? Siis lukijan aikuistumista?

Nostalgisia tyttökirjojen kansikuvia

Minulla on muutosluenta käynnissä. Se tarkoittaa, että luen tyttökirjaklassikoita läpi pitääkseni balanssia yllä. Elämä ympärillä muuttuu, jonka vuoksi on hyvä lukea jotakin muuttumatonta, jossa kaikki on ystävällistä, hyvää ja lopulta aina turvallista. Kirjoitan lukemastani tänne postauksen jossakin vaiheessa. Nyt keskityn pinnallisiin. Siis, kirjan ihan siihen päällimmäiseen konkreettiseen pintaan, kanteen.

Varmaankin suurelle osalle tyttökirjojen ystävistä on merkityksellistä, minkä painoksen niteen lukee. Minulle esimerkiksi Montgomeryn Anna-kirjat eivät missään tapauksessa kelpaisi muutosluentaan 2000-luvun painoksena, jossa on Ben Stahlin amerikkalaishenkiset kansikuvat. Erityisesti muutosluennessa pitää olla tuttu, turvallinen ja nostalginen kansi. Se Ainoa Oikea.

Seuraavaksi listaan tähän lapsuuden nostalgisimmat tyttökirjojen kansikuvat. Ne, joista tuli silloin ja tulee edelleen kaikkein mehevimmät väristykset vatsanpohjaan ja joiden näkeminen edelleenkin pakottaa lukemaan uudestaan koko kirja(sarja)n.

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1976 (kahdestoista painos). Kuva siskon niteestä.

Ensimmäiseksi kaikkein ihanin kansi koskaan.  (Muuten nämä kannet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä.) Äidilläni oli Anna-kirjat ja Pikku naisia -kirjat tänä Wsoyn sarjana, jossa on valkoisessa päädyssä sininen tai punainen raita. Kaikki Maija Karman kuvittamat kannet olivat parhaita. Harmittelimme siskon kanssa, että mikseivät kaikki kannet olleet Maija Karman. Minua vuodesta toiseen kutkutti, että millaisena Maija Karma olisi nähnyt Annan. (Kutkuttaa edelleen. Lohdutuksesi sentään tiedämme, millaisena Maija Karma näki Rillan.)

Joka tapauksessa tämä Pikku naisia -kansi oli ihaninta, mitä lapsena tiesin (siis kirjojen kansista; tietysti kissanpennutkin olivat ihania, ja suklaamannapuuro). En koskaan kyllästynyt kuvan katsomiseen ja toteamiseen, että tuo on Amy, tuo on Meg, tuo on Beth ja tuo on Jo (kannen ainoa puute oli Beth. Luulin, että hänelle on piirretty lyhyet hiukset. En hoksannut, että ne ovat vain kiinni). Siskoni rakasti kuvaa yhtälailla. Norkoilimme usein yhdessä kirjahyllyn äärellä ja huokailimme. Vähän isompana otimme kuvan piirustusmalliksi. Lukemattomat itse tekemämme paperinukkevaatteemmekin ovat paljon velkaa kyseiselle kansikuvalle. Hattuja myöden. (Näin jälkikäteen hoksaan, että siskoni ihanat suppusuiset korkkiruuvitytöt taitavat myös olla paljon velkaa Maija Karmalle! Minä en osannut piirtää yhtä ihania suppusuisia korkkiruuvikiharaisia kuin siskoni.)

Uskomatonta on, että vaikka Maija Karman (Maija Karma on aina pakko kirjoittaa Maija Karma, milloinkaan ei voi kirjoittaa pelkkä Karma, se olisi häväistys) viivat ovat hyvin pelkistettyjä ja kansikuvan yleisilme on melko romanttinen,  hän on tavoittanut silti Marchin sisarusten erilaiset persoonat. Tai sitten minä vain olen adaptoitunut kuvan näkemykseen. Yhtä kaikki, kyseisen kannen Meg, Jo, Beth ja Amy ovat ne ainoat oikeat.

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1965 (kolmas painos). Kuva siskon niteestä.

Tämä oli romanttisinta, mitä lapsena tiesin. Luullakseni tämä oli siskon lempikansi. Ainakin hän maalasi sen mallista noin kolmetoistatusinaa kertaa. Molemmat piirsimme tämän innoittamana lukemattomat määrät kaukaisuuten olkansa yli kaihoisasti katsovia neitoja istumaan milloin ikkunalaudalle, milloin puun juurelle.

Pidän siitä, etteivät Emilian kasvot näy kuvassa. Pieni runotyttö on mahdollista piirtää. Ja nuori opiskeleva Emilia myös. Mutta salaperäinen aikuinen Emilia! Hänen kasvojaan kenenkään on turha yrittääkään piirtää! Ei edes Maija Karman. Luulen. (En ole ihan varma.)

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1993 (kymmenes painos). Kuva omasta niteestä.

Sateenkaarinotkoon Maija Karma on tehnyt toisenkin kannen (siihen punaraitapäätyiseen sarjaan). En lapsena koskaan ymmärtänyt sen päälle lainkaan. Se kun oli suttua ja söhröä, johon oli roiskittu joitakin ihmishahmonoloisia tekijöitä. Riemastuin melkein kuoliaaksi, kun näin ensimmäistä kertaa yllä olevan Sateenkaarinotkon kannen (jonka kuva jatkuu takakanteen)! Kaikki Blythen ja Meredithin lapset! (Paitsi Shirley ja Rilla, mutta ne nyt oli ihan vauvoja, ei niitä laskettu.) Sateenkaarinotko! Lasten iltanuotiot! Lampi! Vehreys! Tumma ja tulisieluinen Jerry, suloinen Una (tietenkin toimeliaana emäntänä kattamassa pöytää), herttaiset kaksoset Nan ja Di, Karl sammakkoineen, lukutoukka Walter, kalaa paistava Jem ja ihana kaunis Faith! Kuva aiheuttaa edelleen saman hykerryksen kuin ennenkin. 

Sateenkaarinotkossa on sellaista riemua ja lumoa, ettei ehkä missään toisessa Montgomeryn kirjassa. Se oli lapsena suosikkini kaikista kirjoista, ja sillä on edelleenkin erityissija kaikkien aikojen merkityksekkäimpien lukukokemusteni joukossa. Se kaikki muistojen ja merkitysten ja lumon määrä on latautunut juuri tähän Maija Karman kansikuvaan.

Kannen kiva Eeli Jaatinen. Wsoy 1992 (yhdestoista painos). Kuva omasta niteestä.

Tutustuin Runotyttö-kirjoihinkin ensin punaraitapäätyniteinä. Kohta sitten törmäsin tähän painokseen. Se helpotti oloani kovasti. Maija Karman pieni runotyttö katsoi punaraitapäätyniteen kannesta niin pohtivin siniharmain silmin, että minulle tuli aina alakuloinen olo. Siksi koko kirja tuntui alakuloiselta. Vasta Eeli Jaatisen terhakka Emilia vapautti minut huomaamaan, että Emilia pärjää ja nauttii elostaan.  Lisäksi kannen ullakkoromantiikka (jatkuu takakannessa) inspiroi kovasti. Tuli piirrettyä itsekin lukemattomat ullakot.

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1959. Kuva kirjaston niteestä.

Tässä kansi (ja kirja), joka innosti piirtämään taloja ulkoa ja sisältä ja tekemään pohjapiirroksia (ja tämän kuvan takia minun nukkekotini keittiöön on tulossa punatiilinen lattia). Noin niin kuin periaatteessa tämä on vielä ihanampi kansi kuin Pikku naisia -kansi. Pikku naisia -kansi on ihanin vain siksi, että rakastuin siihen ennen tätä. Tämä olisi oikeasti oikeutettu ihanimman titteliin siksi, että kuvassa on talo. Tai, no. Huone. Tämä Maija Karman piirtämä pala Kesälinnun keittiötä tekee Marjatta Kurenniemen kirjoittamasta Kesälinnun keittiöstä tuhatmiljoonaa kertaa kotoisamman ja kauniimman, mitä kukaan osaisi kirjoittaa.

Kannen kuva Garth Williams. Gummerrus 1980 (kolmas painos). Kuva omasta niteestä.

En koskaan oikein ole pitänyt Garth Willamsin tyylistä. Kuulun enemmän Maija Karman ja Martta Wendelinin romanttiseen prinsessakoulukuntaan. Mutta Williams on tehnyt Pieni talo preerialla -sarjan kansiin (ja sisäkuvitukseen) pikkutarkkoja kuvia, jotka täsmäävät Ingalls Wilderin tekstiin ja jotka esittelevät elävästi maisemia ja maailmaa, joita ei ilman kuvia olisi osannut kuvitella.  

Pitkä talvi preerialla on kirjasarjan kirjoista ehkä suosikkini. Siksi ehkä sen kansikin aiheuttaa väristyksiä. Joka tapauksessa minulla olisi näyttää heti paikalla muutama paperinuken talvitakki (kaulahuiveineen ja lapasineen), jotka ovat syntyneet tämän kansikuvan takia.

Kannen kuva Garth Williams. Gummerrus 1980 (kolmas painos). Kuva omasta niteestä.

Tässä on kaikkien preeriahilkkojen ja kuviopuuvillakangasmekkojen äiti. Voiko kansikuvalta enempää vaatia?

Kannen kuva Martta Wendelin. Wsoy 1956 (seitsemäs painos). Kuva omasta niteestä.

Luullakseni Sara ja Sarri oli yksi lempikirjoistani tämän kannen vuoksi. (Tämän kannen vuoksi olen myös tehnyt Sara ja Sarri -paperinuket.) Martta Wendelin on maalannut Saralle ja Sarrille käsittämättömän kauniit mekot. Prinsessaystävän näkökulmasta pakahduttavan kauniit. Ja kuvan tilanne vastaa täydellisesti kirjan herkullisimman kohtauksen alkukimmoketta. Sara totisesti on saanut villin idean, josta Sarri kauhistuu...

Kannen kuva Martta Wendelin. Otava 1954 (kolmas painos). Kuva omasta niteestä.

Tämä kansikuva ei olisi ehkä minulle niin rakas, jos kyseinen kirja ei olisi minulle niin rakas. Toverien kesken on Mary Marckin kirjoista suosikkini. Martta Wendelinin kansi siihen on raikas ja tyylipuhdas ja sisältää kaikki Marckin koululuokkatyyppihenkilöt (eli jos siltä tuntuu, tästä kannesta voi siis tsekata osviittaa muidenkin Mary Marckin kirjojen henkilöihin).