Positiivista

Olin viime viikolla kipeänä ja kolme päivää kotona. Vähän tänään aamulla jänskätti, miten sujuu koulussa taas.

Kaksi tuntia seiskoja. Työrauha. Yksi oppilas ilmoitti, että olen ihan kiva ope. Eikä kukaan valittanut siitä, että käydään kirjastossa lähitulevaisuudessa.

Tunti ysiluokkaa. Olivat nuivia. Kirjoittivat aineitaan hädin tuskin, mutta kirjoittivat. Tunnin jälkeen kuulin toiselta opettajalta, että kyseinen ysiluokka oli kysellyt perääni ja toivonut, että palaan pian taas opettamaan. Koskaan milloinkaan ikinä se luokka ei ole ilmaissut pienimmälläkään eleellä minulle, että se tarvitsisi minua tässä kaikkeudessa millään tavalla. Päin vastoin. Siispä oli kerrassaan riemukas yllätys, että he olivat odottaneet minua takaisin.

Kaksi tuntia kasiluokkaa. Ilmoittivat heti suorasanaisesti minulle, että kiva, että olen takaisin paikalla.

Nyt on positiivinen vire tulvimassa yli äyräiden. Ei tämmöistä olekaan. Melkein tunnen itseni opettajaksi. Tuntisuunnitelmatkin ovat jostakin syystä syntyneet järjellisissä aikapuitteissa. Pyrin olemaan ajattelematta, että huomenna voi taas olla toisin.

Viemäri muuten tulvi tänään äikänluokan lattialle.

Työssäkäymisen iloja

Yksi ehdottoman hieno puoli töissä on se, että se tuo sairastamiseen kivan lisäulottuvuuden.

Jos ei ole töissä ja tulee kipeäksi, on vain kipeä ja elo on kurjaa. 

Mutta kun on työsuhteessa ja on kipeä ja elo on kurjaa, saa helpotusta siitä, että ei tarvitse olla kipeänä ja kurjana töissä. Kummasti kuumeisuus ja räkäisyys ynnä muut lisukkeet alkavat olla siedettävämpi olotila, kun siinä kotisohvalla miettii, että mitä olisi olla juuri nyt tässä hetkessä ja olotilassa opettamassa. 

Ja koska sairaslomalle jääminen on tietysti muutaman tunnin mittaisen luterilaista työetiikkaa referoivan sisäisen ja ulkoisen monolgin lopputulos, on henkisesti vapauttavaa, mitä kurjempi olo. Tunnin välein on niin helpottavaa todeta, että on vieläkin huono olo. Itse asiassa huonompi. Kuumekin nousussa näköjään. Jes!

Ruokabloggaus

Jos tämä olisi ruokablogi ja minulla olisi kamera, tässä olisi nyt hieno ja rouhea kuva teeleivästä vanhalla kukikkaalla kirpparilautasella, ja kuvassa teeleivän päällä sulaisi voinokare ja kullanvärinen inkiväärihillo hohtaisi autuaasti. Sitten kuvan alla olisi hieno resepti ja kaikkea. Mutta nyt on tyytyminen tähän:

Sunnuntaiaamun kunniaksi toistin eilisen ja paistoin teeleipäviritelmät jälkiruuaksi, mustan teen kaveriksi. Mieheni ei ollut eilen kotona, joten hän sai tänään nauttia tätä paistotuotetta ensimmäistä kertaa tässä muodossa (samalla reseptillä teen tortillapohjia ja vaikka mitä, vähän vain mittasuhteita ja mausteita ja muita asioita varioiden). 

No. Kerron vain, että viritelmäni oli suurmenestys, ja mieheni nautti niistä ja sulasta voista ja leivän lämmittämästä hillosta niin paljon, että käski minun olla edes hetken hiljaa, että hän saa nauttia ja maistella ruokaansa rauhassa. Niinpä nautimme teeleipämme ja teemme pyhän hiljaisuuden vallitessa.

Kannattaa kokeilla joskus! Ihan helppoa. Ja aikaa menee ehkä neljä minuuttia.

Neljä (noin kymmenen senttiä halkaisijaltaan ja puoli senttiä paksuudeltaan) teeleipää tulee tästä:

Nokare voita, esim 1 rkl tai enempi. Voi voi olla sulaa tai pehmeää, kummin vain.

Vehnäjauhoja suunnilleen 5 rkl (kukkupäistä).

Ripaus suolaa.

Vähän leivinjauhetta, esim. 1/2 tl.

Loraus maitoa, semmoinen ehkä 1/2 dl.

Sitten sotketaan mössöksi.  Ei saa menettää uskoaan, että mössöstä ei muka tulisi mukava ja tasainen ja rasvainen taikinamöykky, joka helposti lähtee sormista ja sotkukulhosta. Sitten vain sörkitään möykky lättäniksi lätyiksi ja pistetään lätyt kuumalle paistinpannulle (ei paistorasvaa pannulle) ja paistetaan molemmin puolin. Ja sitten syödään RUNSAAN voin kanssa. Ja hillon. Ja mustan teen.

P. S. Netti on varmaan pullollaan helppoja ja hienoja ja autenttisia teeleipäreseptejä. Tämä on alunperin tortillapohjaresepti, jonka mittasuhteet kerran unohdin ja sain lopputulemaksi teeleipiä. En ole toimertunut etsimään sittemmin hienompaa reseptiä, kun tämä on osoittautunut helpoksi ja nopeaksi.

Brahms

Olen tullut siihen tulokseen, että minun(kin) elämäni suuri ongelma on, että päässä liikkuu liikaa asioita. Olisivatpakin ne jotakin neron hengentuotoksien  rakennusaineita, niin homma olisi ihan ok. Mutta kun eivätpä ole. Siksi on hyvä muistaa välillä Brahmsin sinfoniat. Kun kuuntelee Brahmsia, päässä ei liiku enää mikään (hyvällä tavalla ei liiku). On vain suurenmoinen Brahms

P. S. Jo oli aikakin kerrata Brahmsin eka sinfonia. Näköjään viime kuulemasta oli kulunut pidempi aika kuin muistinkaan, nimittäin luulin sinfonian lopun koittaneen jo kymmenen minuuttia ennen kuin se koitti, ja kun se sitten koitti, se olikin se Klassisista Klassisin ja Kuuluisista Kuuluisin Loppu, josta ei voinut erehtyäkään. Miten saatoin unohtaakaan! Anteeksi Brahms!

P. P. S. Minusta on sääli, että  kirahvit eivät oikeasti ole niin keltaisia kuin kadiuminkeltaiset värikynät. Jos kirahvit olisivat niin keltaisia oikeasti, kirahvi olisi ehkä lempieläimeni. Miettikää nyt sitä kaulaa, niitä silmiä ja korvia ja kadiuminkeltaista. Se olisi ällistyttävää.

Teetä ja lukemista

Otsikko on suoranaista idylliliioitelmaa. Sekin on, jos lisään kuuntelevani juuri Brahmsin Saksalaista sielunmessua (Ein deutsches Requiem, op. 45). On totta, että ulkona tuoksuu kesän viimeinen viikonloppu, omenat puussa punertavat jo ja vadelmapensas on syöty tyhjäksi, yrttipenkin yrtit ovat muhkeita ja parhaimmillaan ja vähän riipaisevat sydänalasta, koska pian hallayö vie ne, aurinko pilkistää välillä harmaalta taivaalta ja kirkastaa ennestäänkin kirkkaat keltaiset puutarhakalusteet ja nurmikon, joka on pehmeä ja lämmin kävellä paljain varpain vielä tänään, linnut singahtelevat tälle vuodenajalle tyypillisesti pensaasta toiseen, harmaa kissa jolkottaa pihan poikki, syyshortensia kukkii ja luumut kypsyät. Ja juuri edellisistä syistä on välttämätöntä otsikoida teksti teellä ja lukemisella ja kuunnella Brahmsin Saksalaista sielunmessua. Mutta niillä ei ole mitään tekemistä idyllin kanssa. 

Minussa herää aina pieni nostalgia, kun joku muu lukee tai miettii kirjoja ja juo teetä, varsinkin jos ulkona on jo syksyn tuntu silloin sen toisen lukemis- ja juomishetkellä. Se kuulostaa niin idylliseltä. Saati vielä, jos se joku sytyttää kynttilän tai tuikun ja kuuntelee levollista musiikkia. Ja ajatella, mitä jos se joku lukee Eino Leinon runoja? Sisäinen idyllisyysnostalgisuusmittarini possahtaa silloin rikki.  Mutta mitä tapahtuu, kun itse teen edellisiä asioita syksyisenä päivänä (tuskin koskaan silti luen kenenkään runoja)? No. Minussa herää silloin kyynissarkastinen itseironinen tarkkailija, suorastaan depersonalisaatio pahimmassa muodossaan. Tai sitten minussa herää melankolia, joka ylittää idyllisyysnostalgiatason mennen tullen ja aiheuttaa katatonisen tilan. Yleensä minussa ei silti tapahdu mitään, koska yleensä ihmiset, minä ja kaikki, elämme mukavat ja idyllisetkin hetket ohi erittelemättä niiden rakennetta mutta ollen kuitenkin vallan tyytyväisiä asioiden senhetkiseen tilaan. 

Tänään on sellainen vallan tyytyväinen mutta arkinen tila. On levollista ja vatsassa teetä ja kananmuna, on syksyn tuntu, ja syksyntulon kestääkseen on ajateltava kirjoja ja juotava teetä. (Sitten kun syksy on, se on vuodenajoista parhain, niin kuin ovat kaikki vuodenajat niiden ollessa. Mutta syksyn odottaminen on aika pelottavaa.) Tällä kaikella yritän ilmaista, että joskus sanat Teetä ja lukemista, joka itselleni on idylliä merkitsevä sanapari, eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että juuri olisi idyllihetki. Mutta kätevästi niillä kyllä voi luoda mielikuvan, että on kuitenkin. Ja lopulta en ole ihan varma, onko vai eikö ja miksi yleensä olen kirjoittanut ''Teestä ja lukemisesta'' näinkin monta riviä, mutten kuitenkaan vielä yhtäkään riviä itse aiheesta.

Müncheniläinen kuoro laulaa nyt:

Denn alles Fleisch, es ist wie Gras

und alle Herrlichkeit des Menschen

wie des Grases Blumen.

Das Gras ist verdorret

und die Blume abgefallen.

Aber des Herrn Wort bleibet in Ewigkeit.

Sillä: ''kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti''. 1 Piet 1:24 - 25

Tuon kohdan takia valitsin kuunnella, mitä kuuntelen. Se on tiivistelmä yrttipenkkini tilanteesta, ei sen teologisempi kannanotto tällä hetkellä. Nyt kun kohta on ohi, saa sielunmessu kuitenkin jatkua, koska on siinä muutakin hyvää ja kaunista.

Juon juuri Bi Luo Chunia lintugaiwanistani, ja kuppi lämmittää sormiani ja tee sisuksiani. Se tuoksuu hyvälle ja maistuu ihanalle. Tätä ennen  join aamupalalla Darjeeling-teetä, Seeyokia. Sen lehdet tuoksuivat haudutuksen jälkeen pähkinöille. Ja vaikka se on mustaa teetä, siitä  haudutettu juoma oli vaaleankullankeltainen. Koska se on ensi satoa, tai jotain. First flush. Semmoista se on. Leivoin sen kaveriksi pari pikaista teeleipää. Toisen leipäsen kanssa vetelin kananmunan ja rehuja. Toiselle pistin inkiväärihilloa. Kaikin puolin onnellinen aamupala. Samalla luin lukupäiväkirjaani ja kirjasin siihen ylös viimeisimmät saavutukseni.

Ennen kuin siirryn näihin saavutuksiin, sanon pari sanaa aiemmasta. Minun piti syksyllä vuosi sitten jo kirjoittaa siitä, mutta silloin kätöseni sanoi poks. Eli. Marraskuussa 2011 luin ystävän suosituksesta kirjan, jota en voi olla mainitsematta: Milorad Pavicin Kasaarisanakirjan. Se on toistaiseksi ehkä omituisin lukemani kirja. Mytologian, eepoksen, kansantarujen ja -uskomusten yhdistelmä sanakirjamuotoisessa romaanissa. Brutaali, groteski ja rikas. Niin epätodellinen, että unohdin lukemisen aikana, että kasaareja todella on ollut, ja aloin uskoa, että ne ovat mielikuvitusta.

Tänä kesänä luin pikkusiskoni kirjaston hyllystä esiin kaivaman matkakirjan. Sen on kirjoittanut englantilainen rouva, Mrs. Alec Tweedie. Vuonna 1896. (Kirjan nimi on Matkalla Suomessa 1896.) Kirja oli mitä mainioin kesäajanviete. Tuulahdus  1800-luvun suomalaisesta kesästä. Imatrankoski, Punkaharju, kummitusmainen Savonlinna, Laatokka, Oulujoen kosket, kesäinen kuumuus, pölyinen helle, mäntymetsät, torakat, kotikalja ja runonlaulajat. Voihan.

Rouva Tweedie keskittyi pitkälti ihailemaan suomalaisten uskomatonta musikaalisuutta. Ja! Kuulkaa. Rouva Tweedie hämmästeli hämmästelemistään, miten parissa vuosikymmenessä, kansallisen heräämisen tapahduttua, Suomi on nostanut päänsä niin komiasti pystyyn ja pykännyt mahtavan koulutusjärjestelmän. Rouva Tweedie toteaa, että tästä me vielä kuulemme, tämä kansa pääsee koulutuksensa kanssa vielä pitkälle. Ja tasa-arvon kanssa. Ja ah, miten puhdas ja hiljainen maa Suomi on, toteaa rouva. Ei mitenkään komea luonto, ei vuoria ja vuonoja, mutta voi tätä rauhaa ja luonnon jylhyyttä, tulkaa kaikki Suomeen luonnon takia, kaupunkien takia ei kannata vaivautua, ja varokaa syöpäläisiä. Näin toteaa rouva Tweedie. Tasan tarkkaan samat havainnot, millä Suomea myydään edelleen (paitsi syöpäläisiä).

Täten voimme todeta, että yleiset stereoptypiat Suomesta ovat näköjään melko vanhoja. Mikä kai kertoo jotakin näiden sterotypioiden totuuspohjasta. No, kaikissa stereotypioissa on totuuspohjaa, ehkä? Mutta olisi kiinnostavaa tietää, milloin stereotypiasta on tullut kullekin kansalle, esim. suomalaisille, myytti, jota eletään todeksi? Siis muna vai kana?

Heinäkuun lopussa luin Saul Bellow'n kirjan Sadekuningas. Se oli häkellyttävä kirja Afrikasta. Lakonisesti kerrottu, mutta sisältö mitä absurdein. Kirjaa aloittaessani törmäsin yhdessä naistenlehdessä erään nimeltämainitsemattoman ajattelevan mieshenkilön sanoihin: ''Luen tavattoman vähän. Meditoin joka päivä, sitä kautta on polku periaatteessa kaikkeen tietoon. Jos katson, kuka kirjan on kirjoittanut, minun ei tarvitse lukea sitä. Olen periaatteessa yhtä kirjoittajan kanssa, en voi erottaa itseäni muista ihmisista. Voin lukea mielenkiinnosta, miten kirjailija on halunnut esittää asiansa.''

Voin lukea mielenkiinnosta, miten kirjailija on halunnut esittää asiansa. !!!!!!

Mmm...? Mutta eikö tuosta juuri ole taiteessa kysymys? Miten kerrotaan?

Bellow'n Sadekuninkaan (käännös on Eila Pennasen) kirjan kerronnasta ei sen enempiä, paitsi että se on kaunista, hauskaa, pohdiskelevaa ja kuitenkin vain toteavaa. Ja aina täynnä yllätäviä yksityiskohtia:

Ja näillä käsilläni olen häärinyt sikojen kimpussa; olen paiskannut maahan karjuja ja sitonut ne ja salvannut ne. Siis nyt nämä samat sormet kosiskelevat musiikkia viulusta ja pitävät sitä kaulasta  ja raahustavat edestakaisin Sevickin johdolla. Ääni on samanlaista kuin musrskaisi munakennoja. Siitä huolimatta ajattelen että jos alistun kuriin, saattaa lopulta tulla esiin enkelten ääntä.

Lisää:

Nautin hänen seurassaan istumisesta; se tuotti minulle harvinaista nautintoa. Hänen pitkät raajansa olivat ojossa, kun hän istui, selkä oli kumarassa, ja käsivarret ristissä rinnalla, ja hänen kasvoillaan oli mietteliäs mutta miellyttävä ilme. Hänen ulkonevien huuliensa välistä kuului silloin tällöin hiljainen hyräily. Se toi minulle mieleen äänen jonka joskus kuulee voimalaitokselta kun kulkee sellaisen ohi kesäiltana New Yorkissa; ovet ovat auki; kaikki messinki ja teräs toimii kiiltäen yhden ainoan pienen lampun valossa, ja joku vanha ukkeli dongarit ja  kangastohvelit jalassa polttelee piippua takanaan sähkön koko suuruus. Luultavasti olen kaikkein helpoimmin lumottavia ihmisiä mitä on.

Elokuun jo alettua luin Heinrich Böllin Päiväkirjan vihreältä saarelta. Se on matkakirja 1950-luvun Irlannista. Kuitenkaan kirja ei ole minusta niinkään Irlannista. Se on minusta enemmänkin elämästä. Niin kuin taiteilijat yleensä pakkaavat kirjoittamaan. Siis elämästä. Toki kirja on täynnä perinteistä Irlanti-aiheistoa, mutta ote on tavattoman humoristinen, lämmin, jotenkin vain elämänmakuinen. Ja esteettinen. Tuntuu, että Böll kirjoittaa novelleja, joiden pohjalla on joitakin havaintoja, sitten hän pistelee omiaan ja liioittelee kliseitä ja kaikkea, koska liioittelu on hauskaa ja välttämätöntäkin, ja nauraa ja pohtii ja sotkee kaiken oivaksi kakuksi.

Ja palatkaamme aiemmin mainitsemaani ajattelevaan meditoijaan, joka lukee kirjoja vain, jos haluaa tietää, miten asia on esitetty.

Irlantilaisesta sateesta on kirjoitettu usein ja paljon ja puhuttu taatusti enemmän. Böll esittää näkemyksensä, että sataa paljon, näin (terkkuja meditoijalle):

Sade on tässä maassa absoluuttinen, suurenmoinen ja pelottava. Tämän sateen nimittäminen huonoksi sääksi on yhtä asiatonta kuin hehkuvan auringonpaahteen luonnehtiminen kauniiksi ilmaksi.

---

Ja miten paljon vettä kertyy neljältätuhannelta kilometrilta valtamerta, vettä joka iloitsee päästessään vihdoin kastelemaan ihmisiä, taloja, maata pudottuaan sitä ennen vain veteen, siis itseensä? Mitä iloa sateella on pudota aina vain veteen?

Böllin matkakertomuksessa on yksi  huono  puoli. Se on vain 107-sivuinen.

Viimeksi luin Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan. Se on ehkä kaunein lukemani  parisuhdekuvaus. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa tuo kuvaukseen melko olennaisen lisäulottuvuuden. Kertomus tapahtuu vain parin vuorokauden aikana, ja tarinan loppu tulee vastaan aivan äkkiarvaamatta. Kirjan loppu on... En sanokaan. Jos joku teistä tarttuu kirjaan, älköön hän lukeko Keltaisen Kirjaston painoksen päällisen lievetekstiä, koska siinä paljastuu tarinan lopputulema, vieläpä erinomaisin sanavalinnoin. (Yleensäkin Keltaisen Kirjaston takakannet ovat varsinaisia ilonpilaajia. Olen oppinut lukemaan ne vasta kirjan lopuksi.)

Nyt meneillään on Böllin Erään klovnin mietteitä, Brahmsin eka sinfonia, kolmas kuppi teetä ja sisäinen kutsu mennä paljain jaloin tuonne nurmikolle, jota nyt auringon asento lämmittää.

Positiivisehkoa

Melkein neljäsosan valveillaoloajastani mietin negatiivisia asioita opettamisesta, toisen melkein neljäsosan sätin itseäni negatiivisesta asenteesta ja kiittämättömyydestä, kolmas melkein neljäsosa valveillaoloajastani kuluu messuamiseen itselleni siitä, että pitää olla ajattelematta aihetta kokonaan eikä saa tuhlata energiaa, ja sitten loput ajasta opetankin. Päässä suhisee ja otsa ja päänahka ovat koko ajan kuumat! Eivät syyttä!

On vaikea keksiä positiivisia ajatuksia ja unohtaa negatiiviset asiat, saati aihe kokonaan, kun alitajuntaa myöden on vähän niin kuin paiseessa (se ilmenee vaihteeksi öisin nukkumisen aikana). Ja paiseessa lienen monestakin syystä, mutta varmaan eniten perfektionistisuuttani. Yritän täten tästä lähtien ottaa lähiviikot perfektionismiriisuntahaasteena! Ja sitä myöden ehkä alkaa vähän helpottaa kaikenmoiset ajatuksenkulut.

Hassua, miten sokea itselleen voi olla. Unohdan aina perfektionistisuuteni, koska jotenkaan en osaa mieltää näin leväperäistä ja uneliasta tyyppiä kuin itseni millään tapaa perfektionistiksi. Perfektonistin kun pitää pystyä täydellisyyteen! Eikun. Sitten aina muistan, että asia on niin, että perfektionisti aina pyrkii täydellisyyteen. Eikä jaksa sietää, ettei pysty siihen yleensä tai lainkaan.

Niinpä sitä pitää itseään huonona opettajana heti lähtökohtaisesti, ihan vain mahdollisimman monesta syystä. Sen vuoksi ei pysty näkemään mitään onnistumisia. Tai ainakaan niitä ei osaa kaivaa esiin takaisin tietoisuuteen kaiken epäonnistumisten alta (ja niitähän piisaa vaikka vain nukkuisi).

Kun sitten joku (esim. oma puoliso) sanoo, että minusta on opettajana tällaisenansakin enemmän hyötyä kuin arvaankaan, tulee viesti oikeaan osoitteeseen ja tarpeeseen. Ja kun oma teollisuusvakoilija tai urkkija, miten sen haluaa ilmaista, kertoo, että yhden vaikean luokan yksi oppilas sanoi, että pärjään sen luokan kanssa siinä missä muutkin, on kuin sielu kieriskelisi hunajassa. Ja sitten pystyykin jo miettimään asioita pidemmälle tätä rataa, ja voi hoksata, että se yksi puhuttelun saanut oppilas on ollut kunnioittava ja asiallinen huikeat kaksi oppituntia peräjälkeen, että aina ne muutamat kasvot katselevat kiinteästi ja kuuntelevasti minua, että monesti nauramme oppilaiden kanssa hyväntuulisesti yhdessä, että se yksi potentiaalinen hulttio kirjoitti erinomaisen runon, ja niin edelleen.

Njoo. Aikamoisia analyyseja ja vuodatuksia kesälomanjälkeisten viidentoista (15) oppitunnin jälkeen. Mutta huomioikaa, jos joka sekunti joutuu keskittymään ja elämään intensiivisesti ja jokainen minuutti on ikuisuus, mitä on sitten 15 oppituntia? 

Kun on 15 oppitunnin ajan pystynyt sekunti sekunnilta siirtämään Kaikkein Pahinta eteenpäin, aikakäsitys todellakin hämärtyy! Nyt toiveissa vain on, että voisi päästä tunteesta, että seuraavalla sekunnilla homma varmaan riistäytyy käsistä. Ehkä se tunne haihtuu, jos onnistuu pärjäämään sekuntiensa kanssa vielä muutaman viikon ilman haaksirikkoa. Tai sitten pelosta pääsee vasta siinä vaiheessa, kun Kaikkein Pahin on tapahtunut, ja huomaa, että ei kuollutkaan.

Kolme päivää on pitkä aika

Hei vaan te! Vinkki: jos menette opettamaan yläkouluikäisiä, älkää nimittäkö heidän reppujaan ja laukkujaan kasseiksi.

Lukuvuoden kolme ensimmäistä opetuspäivää ovat takana. Saldona on aikakäsityksen ja -tuntuman vääristyminen, turvonneet jalat, lämpöhalvaus ja monta, monta, erittäin monta sekuntia, jotka on eletty hyvin, hyvin, todella hyvin intensiivisesti. Koskaan ei tiedä, tapahtuuko seuraavalla sekunnilla Odottamaton Pahin. Luullakseni se ei tapahtunut vielä. Monta muuta kyllä tapahtui.

Positiivisia asioita: Tällä hetkellä ne ovat pitkälti maksullisia. Niinkuin kaksi uutta neuletakkia (nyt vihdoin uskon neuletakkitraumani hoidetuksi) ja jäätelö. Mutta se ei maksanut mitään, kun katselin, miten nainen koulutti puistossa opaskoiraa. Koira oli vielä pentu mutta jo tosi fiksu (ymmärsi käskyjä paremmin kuin monet oppilaani) ja äärettömän söpö.

Lisää positiivisia asioita: huomenna saa nukkua eikä kouluun tarvitse mennä kahteen päivään!

Vielä lisää positiivisia asioita: Moni muu opettaja tuntee samoin! En ole ainoa lajissani!

Asennekysymys

Kaksi päivää koulua takana. 

Ei vielä oppitunteja (oppilaat viettivät päivät luokanvalvojien kanssa). 

Kuitenkin eilen, kolmetuntisen oppilaattoman koulupäivän ja opettajankokouksen aikana, onnistuin itsekseni epäonnistumaan opettajana viisi (5) kertaa. Niin laskin illalla sängyssä. Lisäksi hukkasin huivini, löin käteni niin, että se oli käyttökelvoton 12 tuntia ja luulin siitä tulleen mennyttä kalua, käräytin kaksi oppilasta koulun alueelta poistumisesta ja tupakoinnista, mutta unohdin toisen nimen, sain kamalan päänsäryn ja jäin bussista, koska sen valotaulussa ei lukenut linjanumeroa, jonka takia olin kotona sitten puolitoista tuntia myöhemmin kuin en olisi ollut, jos bussin valotaulussa olisi lukenut sen linjanumero.

Tänään otin varovaisesti, ja luulen, etten epäonnistunut. En lyönyt itseäni mihinkään, en hukannut mitään (tietääkseni), en jäänyt bussista ja yleensäkään en mitään, ettei tapahtuisi mitään.

Huomenna on ensimmäiset oppitunnit, ja minulla on sellainen kutina, että yhden viimevuotisen luokan kanssa on piru merrassa (ja se piru en ole minä).

Mutta.

Asenne ratkaisee.

Jeeee.

Kesäloman viimeinen henkäys

Ja tässä kesän viimeiset (luultavasti koko vuoden 2012 viimeiset) nukenvaatekuvat. (Paitsi olen ilmoittautunut Martta-nukkekurssille, jossa teen itse perinteisen suomalaisen Martta-nuken ja vaatteet sille. Siitä varmaan tulee ennen vuodenvaihdetta joku kuva.)

Hääpuku tuli valmiiksi (aiemmassa bloggauksessa on nyt tusinan verran uusia kuvia). Viimeisessä paniikissa ennen koulun alkua, eli samana päivänä kuin Lontoon olympialaisissa juostiin maraton ja pidettiin päättäjäiset, ompelin vielä tämän:

Se on ohuenohutta puuvillaa, lähes läpikuultavaa. Helman 65 cm kangasleveyttä laskostui autuaallisen helposti vyötärölle kankaan ohuuden vuoksi.

Hihoissa on kolmoispuhvit, kussakin kiristysnauhat hihan sisäpuolella. Kuvasta ei näy hyvin, että miehustan keskikappale on rypytetty. Siitä olen ylpeä! Samoin siitä, että helman frilla ei törrötä :)

Ja vielä pari kuvaa hääpukuprosessista. (Kuvat olivat aiemmin aiemmassa tekstissä, mutta siirsin ne omista ja ehkä hivenen hämäristä syistäni tähän.)

Hääpuku ilman kauluspitsiä.

Pitsisukkain ja alushameiden riemu.

Laatuaika

Alkukesällä suunnittelimme mieheni kanssa kunnon retkeä Itä-Suomeen. Junalla Kolille ja Punkaharjulle, teltta ja polkupyörä mukaan.

Keskikesällä suunnittelimme pöyräretkeä 40 kilometrin päähän saaristoon johonkin luontopolulle. Teltta mukaan.

Sitten suunnittelimme autoretkeä 40 kilometrin päähän saaristoon johonkin luontopolulle.

Sitten suunnittelimme koko päivän eväsretkeä polkupyörällä johonkin lähistölle. Retkikeitin mukaan.

Sitten suunnittelimme eväsretkeä 7 kilometrin päähän olevalle koskelle. Retkikeitin mukaan.

Sitten suunnittelimme yleensäkin retkeä polkupyörällä tuohon 7 kilometrin päähän.

Lopulta lähdimme sinne 7 kilometrin päähän vesisateessa. Matkalla lähikaupasta ostimme limpskapullon ja keksipaketin.

Sade taukosi paikan päällä hetkeksi. Oli kaunista, hyväntuoksuista, koskenkohinaista ja rauhoittavaa. Istuimme vartin, poljimme takaisin ja korvasimme Koli-matkan 65 minuutissa.

Eino Leinon ornitologiaa

Ruislinnun laulu korvissani,  
tähkäpäiden yllä täysikuu,
kesäyön on onni omanani, 
kaskisavuun laaksot verhouu.

Sain tietää tänä kesänä, että ruislintu on yhtä kuin ruisrääkkä.

Ruisrääkän laulu korvissani, 
tähkäpäiden yllä täysikuu.

Ah.

Kuulin tänä kesänä ensimmäistä kertaa eläissäni ruisrääkkää. Luulin sen laulua ensiksi sähköviaksi läheisessä pylväässä.

Ruisrääkän laulusta lintuoppaani (Svensson, Mullarney, Zetterström: Lintuopas) kertoo:

Soidinääni, jota kuulee iltahämäristä aamuun (josku lyhyesti päivälläkin), on itsepintaisesti toistuva, käheä ja mekaaninen, raastavan terävä ''ehrp-ehrp, jota voi toistaa tuntikausia lähes tauotta kerran sekunnissa, muuten hiljainen.

Oikeastaan varmaan aika hyvä, että se on muuten hiljainen.

Olikohan ruislintu   Eino Leinolle tuttu lintu? Vai oliko se hänelle vain kaunis linnunnimi? Tiedä häntä, mutta ehkei ruislinnun laulu kumminkaan aivan istu tähkäpäihin ja täysikuuhun. Ja jos se lintu laulaa vain soitimella, niin eikö soidin yleensä ole ennen kuin vilja ehtii tähkäpäiseksi?

Tässä tietoa ruisrääkästä. Sivulla on ääninäytekin.

P. S. Lintukirja sanoo ruisrääkästä myös, että sen kanta on vähentynyt dramaattisesti :(

P. P. S. Rehellisyyden nimissä on todettava, että en omia aikojani hoksannut ruisrääkän ja Eino Leinon yhteyttä. Siitä kuulin ensin ystävältä teekupin ääressä.

Irlannin ompeluleirillä tuotettua

Naiskatraani sai vihdoin prinssin. Ja prinssi sai haaremin? No ei sentäs. Tämä on ihan platonisesti neitonukkien kauan kadoksissa ollut veli. Täten vaatetin hänen armonsa:

Olisi pitänyt silittää studio!

Ystäväni nimitti paidan Mr Darcy -paidaksi.

Herran saappaat ja housut ovat tehdastekoa. Housuja parantelin herran iloksi ottamalla satiininauhat sivusaumoista pois. Hän kiitti nöyrimmin.

Koska ompelupöydällä lojui nyt myös mies, vaikkakin vain veli, piti neitonukelle tehdä ensimmäiseksi alusvaatteet:

 Ja sitten vaatteet:

Koto-Suomessa neito sai vaatevarastoonsa vielä tämän empiremekon (aiemmin tekemäni):

Opettajan angstin hoitoa.

Koko kesän olen vatsakipuisena pelännyt tätä hetkeä. Että koulu alkaa kolmen päivän kuluttua. Enemmän olen pelännyt vain sitä hetkeä, mikä on kolmen päivän kuluttua. Olen nähnyt siitä painajaisiakin. Ikävimmässä niistä äitini (miten nöyryyttävää!) oli auttamassa minua oppilaiden kurinpidossa, ja unen lopussa käärme söi kättäni. Kivaa. Ehkä vaihdan alaa.

Joka tapauksessa reilu viikko sitten piti alkaa akuuttihoito. Se on tapahtunut terveyteni kustannuksella (kuten tapahtuu tänäinen bloggaamisenikin). Mutta mitä väliä! Niin kauan kuin käsiä ei tarvitse amputoida, homma on ok. Koska talvella en kuitenkaan ehdi käyttää niitä! Siispä särkylääkkeen ja fysioterapian voimalla, saanko esitellä:

Ja sitten, saanko esitellä kuvasarjan ''Näin puetaan nukelle hääpuku'':

Mount Usher Gardens

Tässä aivan toimittamattomana Irlannissa 24. heinäkuuta kirjoittamani kuvaus. Ilman ääkkösiä.

Huom! Varoitus! Ei-puutarhahulluista tämä saattaa olla tylsä! Jopa puutarhahulluista tämä saattaa olla tylsä.

Olimme eilen Mount Usherin puutarhassa. Ja vahingossa Glendaloughissa.

Voi.

Viimevuotinen retki Powerscourtiin oli elamys. Ja ehka sen japanilaisen puutarhan valona loistava vaahtera on edelleen ylitse kaiken, mita olen nahnyt ihmiskatten rakentamassa luonnossa. Ja talohan oli komea ja koko kokonaisuus oli elamys, erityisesti siksi, etten ennen ollut nahnyt vastaavaa.

Mutta eilen oli ekaa kertaa elamassani puutarhassa. Kirjaimellisesti. Paasylipun mukana sain pienen puutarhakierrosoppaan, johon on merkitty alueen polut ja niiden varsilta 87 erilajista harvinaista puuyksiloa. Toki lahes jokaista harvinaistakin puulajia edustaa useampi yksilo, mutta reittioppaaseen on merkitty valioyksilot. Lisaksi tietysti Mount Usherissa on lukematon maara myos vahemman harvinaisia puita (joita toden totta en tunnistanut). Yhteensa kasveja on n. 4500 eria.

Lahes koko Mount Usherin puutarha perustua puihin ja pensaisiin myos. Ne luovat suhteellisen tasaiseen maisemaan muodot. Ihmeellisien puiden kattamien polkujen ja tiheiden ja viidakkomaisten pensaistojen keskella avautuu aina yhtakkia valo ja nurmikentta ja kukkaset.

Olen taman asian suhteen nyt vahan sanaton.

No ensinnakin. Parkkialue oli tosi kaunis. Sita reunusti komeat perennapenkit ja pajuaita. Portista mentiin alueelle, jossa oli kahvila ja ravintola ja puutarhapuoti ja pari muuta liiketta. Ne muodostivat sisapihan, jossa tuoksui kukkivat puut ja pensaat ja jossa oli puutarhapoydat pitkin nurmea. Ja siella alueen kulmassa oli pieni koppi, josta saattoi ostaa 7 euron paasymaksun itse puutarhaan. 

Ja kopin vieressa oli kapea portti kivimuurissa. 

Ja portista nakyi paratiisi. 

Alaspain viettava kaytava, jonka ylitse taipui erimuotoisia ja erivarisen vihreita lehtia ja ruusuja ja liljoja, kaytavan paassa vihreana kohoava seina ja aavistus kukkien variloistosta. Kun astui portista sisaan, oli kuin huoneessa, jossa on vihreat seinat, alasviettava nurmilattia ja sisustuksena siroja puita ja pensaita tilaa reunustamassa seka sellainen kesakukkien loisto, etta sita ei kasittanyt.

Vihrean ja elavan muurin kulmasta meni portti seuraavaan tilaan, joka oli jo rajaamaton, mutta jota kuitenkin puiden ja pensaiden rytmi rajasi ja joka oli samanaikaisesti villia luontoa ja ihmiskaden rakentamaa. Sita kai voisi kuvata sanalla robinsoniaaninen. Mount Usherin puutarha on ehka vanhin William Robinsonin (1838 - 1935) inspiroima puutararha. Robinson kehitteli puutarha-ajatuksen, jonka mukaan puutarhaa rakennetaan luonnollisesti, yhteistyossa luonnon ja monivuotisten kasvien kanssa. Siis ei mitaan geometriaa, ei mitaan tolkuttoman kontrolloitua. Siispa robinsoniaanisessa puutarhassa voi kasvaa ns. arvottomat luonnonkasvit harvinaisuuksien rinnalla, on niittyja, puiden alla metsakasvistoa ja niin edelleen. Kaikki rehottaa periaatteessa vapaasti, kasvua vain ohjaillaan.

Joka tapauksessa siis vihreasta kesakukkapuutarhasta tultiin villimpaan puutarhaan, josta paasi kapeaa ruusujen valissa kulkevaa polkua kavelemaan viela vahan matkaa rinnetta alas. Ja sitten siina oli joki.

Joen yli meni silta. Sillalta naki ihmeellisen puutarhan koko sydamen. Vilkkaana ja levollisena viraavan matalan joen, jonka kirkkaan veden lapi naki pohjan kivet. Jokea oli porrastettu sielta taalta, se solisi ja kohisi rauhoittavasti, se virtasi tasaisena satiinina ja pehmeina pyorteina. Ja sita reunusti puiden muuri, puut taipuivat joen ylle. Ja molemmin puolin jokea puiden alla meni polku, polkua reunustavat kasvit heijastuivat vedesta.  Siella taalla oli geenimanipuloituja raparpereja, ihmista korkeampia, ja naiden mammuttikasvien kukinnot olivat ison miehen reiden kokoisia pulloharjoja. Ei niin perinteikkaan kauniita kasveja, mutta ihmeellisen elinvoimaa ja vihreytta uhkuvia ja lystikkaita. Joesta heijastui erityisesti Monet-henkisesti pastellisena pehmeana pilvena hortensiat. En ole koskaan oikein ymmartanyt hortensioita mitenkaan erityisen hyvin. Mutta nyt ymmarsin. Ne kukkivat jalkapallonkokoisia kukintojaan, vaaleanpunaisen ja lilan ja valkean eri savyissa, ne olivat kuin pastellimaalaus ja ne olivat suuria ja laajoja pensaita ja kesaisen joenvarren valo vihreassa varjossa. (Postikorteissa ja netissa jokikuvat ovat kaikki ruskakuvia, jolloin joen valo on tietystikin sita reunustavat puut.)

Joen ylitti monta siltaa. Jokea reunustava polku teki ihania mutkia, valilla se oli aivan veden rajassa, valilla se oli korkeammalla, valilla se sukelsi pensaisiin kauemmaksi joesta.

Etaampana joesta oli atsaleametsa ja eukalyptuksia ja seetria ja palmuja ja hyvanen aika kaikkea. 

Palmut reunustivat pitkaa ruohokaistaletta, jonka molemmin puolin kasvoi korkeat kesakukkapenkit ja ruusut ja ruusujen takan oli niitty ja koko alueella aurinko paistoi ja oli Monet'n puutarhan tuntua. Ruohokaytava paattyi puroon, joka laski jokeen, ja puron rannalla haikara suki itseaan ja tallusteli mielissaan. Purossa oli tietysti putous. Puron ylle kaartui tietysti puita. Puron toisella rannalla kohosi tietysti muuri ja kukkasia. Yleisesti ottaen puro oli sellainen, etta se sai maksan repeamaan kateudesta, silla puro ja joki rajasivat puutarhan keskella aluetta, jossa oli pieni (no, pieni ja pieni) kartano ja sen nurmikentta ja kukkaistutukset. Siella kartanossa asuu ihmisia. Keskella Mount Usherin puutarhaa! Sielta kartanon ovesta tuli harmaanutturainen rouva, joka lahti joenrantaa pitkin taluttamaan pienta terrieriaan. Ystäväni kanssa lohdutimme itseamme, etta kartanossa olisi kurja asua, koska puro ja joki kohisevat koko ajan makuuhuoneeseen ja koskaan ei ole hiljaista, ja pahimmillaan aurinkoisena paivana makuuhuoneen seinalle heijastuu joen kimallus, ja semmoinen on omiaan rasittamaan silmia.

Toisaalla puutarhassa oli lampi ja kokonainen pienten purojen kanaalisto. Ihastuttavinta oli, etta puroja ei oikeastaan nahnyt, ne vain kuuli. Niita reunusti molemmin puolin vehrea kasvusto, saniaisia, angervoja, mitakaikkea, ja kasvuston muodosta ja linjasta pystyi paattelemaan, missa purot menivat. Puroja ylitti matalat kiviset sillat, jotka olisi voinut ylittaa huomaamatta puroa, mutta auringon valke vedessa veti katseen alas, ja siina kasvuston alla oli suloinen vesi, joka siveli pienen sillan reunoja. Yhdessa kohtaa vesi oli niin suloinen, etta sita ei voinut oikein edes kestaa.

Oltuamme pari tuntia puutarhassa kavimme siella puotien ja kahvilan muodostamassa sisapihassa lounaalla. Sitten palasimme puutarhaan, kavelimme tunnin ja lopulta asetuimme wedding cake -puun alle nukkumaan nurmikolle, juuri sinne purojen keskelle. Aikamme levattyamme kiersimme vahan viela lempipaikoissamme ja sitten poistuimme. Lahdimme ajamaan kohti vuoria ja kotia (jonne paasi joko vuorien yli tai kiertamalla ne), ja Glendalouhgin risteyksessa ystavani kysyi, etta miten olis. Ja Glendaloughissa pistin paani vesiputoukseen.

Puutarhaesitteen takakansi. Klikkaa suuremmaksi!