Luin joulun välipäivinä Potterit loppuun. Viimeksi kirjoitin sarjan alkupään kirjoista Feeniksin kiltaan asti. Havainnoitavana on siis enää Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset.
Ja nyt seuraa epäjärjestelmällisiä ja ehkä myös epätäsmällisiä ajatuksia Pottereista, osa 3.
Ja ihan tiedoksi, että kohta seuraa varmasti juonipaljastuksia. Tämä ei ole arvostelu tai analyysi kirjoista. Tämä on Potter-intoutuneen purkaus sellaisille, jotka myös ovat lukeneet kirjat.
Nyt kolmannenkin lukukerran jälkeen Puoliverinen prinssi jäi minulle vähän etäiseksi. Se ja Salaisuuksien kammio tuntuvat olevan minulle kuin välikirjoja, joista en saa jälkikäteen samanlaista otetta kuin kaikista muista Pottereista. Joku muu voi kokea toisella tavalla, mutta minä taidan kokea nämä välikirjat rakennuspalikoiksi, jotka petaavat seuraavaa tarinaa.
Puoliverinen prinssi tuntuu hiljaiseloiselta kirjalta kahden edellisen osan dramaattisten tapahtumien jälkeen. Hiljaiselo on aivan mainio asia. Siinä pääsee keskittymään henkilöihin. Ja Ronin, Hermionen ja Harryn väliset suhteet sekä Harryn päänsisäiset asia ovatkin minusta Puoliverisen prinssin kiinnostavin sisältö. No. Ei mikään huono sisältö kirjalle. Ihmisten väliset suhteet ja sisäiset prosessi.
Tästä päästään minun ja ystäväni yhteen viimeaikaisista lempipuheenaiheista. Seuraamme kumpikin Doctor Who -sarjaa. Ystäväni on ollut tapana kritisoida sarjan viimevuotisia jaksoja, joissa vain ryntäillään ja juostaan eikä lainkaan keskitytä henkilöihin. Oikeasti keskitytä. Minulla on ollut tapana kritisoida, että monet Doctor Whossa viime vuosina tapahtuneet niin sanotusti syvälliset kohtaukset on luotu lähinnä pitkillä kasvolähikuvilla ja musiikilla, ei käsikirjoituksella. Kun ystäväni oli viimeksi meillä (syömässä uuniriisipuuroa ja luumusoppaa ja kirjoittamassa toiselle ystävälleen kirjettä ((kyllä, sitä voi tulla ystävän luokse kylään kirjoittamaan toiselle ystävälle kirjettä!)) ), hän iloksemme muisti ajatuksen eräästä yhteisestä suosikkikirjastamme, Salingerin Frannysta ja Zooeysta. Ystäväni siteerasi Salingeria ja sanoi, ettei halpa sentimentaalisuus voi korvata todellista sisältöä kulttuurin tuotteissa. (Koska en muista, mistä kohtaa Frannya ja Zooeya tuo lainaus on, en ole nyt varma, onko tuo sanamuoto sanasta sanaan Salingerin ((suomentajan)).) Kuulostamme nyt aika kärkeviltä Doctor Whon kritisoijilta (ja tuonne kommentteihin saa sanoa eriäviä mielipiteitä Moffatin käsikirjoituskaudesta). Mutta kun on kovasti turhauttavaa, että erinomaiset juonien sivujuonteet tärvätään ja mielikuva henkilöistä jää pinnalliseksi.
Juuri edellistä asiaa Rowling ei mokaa viimeisissä Pottereissa. Nyt kolmannen lukukerran jälkeen pidän siitä, miten kirjojen tapahtumat vähenevät ja ajatukset lisääntyvät. Ja sivujuonet tai -juonteet viedään loppuun saakka. On palkitsevaa, että kaikki se, mitä on saanut tietää aina Viisasten kivestä alkaen, on merkityksellistä. (Okei, ei tietty kaikki! Mutta se nyt ei olisi mielekästäkään.)
Edellinen tarkoittaa sitä, etten pidäkään enää Kuoleman varjeluksia jurnuttavan tylsänä telttailukertomuksena. (Itse asiassa siinä on hämmästyttävän vähän telttailua, kun ottaa huomioon, että ensimmäisellä lukukerralla kirja tuntui silkalta telttaretkeltä.) Päin vastoin. Viimeinen Potter-kirja on hyvin tapahtumarikas, kun otetaan kaikki Harryn ajatuksetkin mukaan. Lisäksi kirja on hyvin realistinen kaikkine murjotuksineen, hitauksineen, tapahtumattomuuksineen, epädramaattisuuksineen ja epäilyineen. Olen jopa hyväksynyt Lupinin ja Tonksin ohimennen tapahtuvat taistelukuolemat. Ainoastaan Hedwigin kuolemasta valitan edelleen!
Vielä kootut irtoajatukset. Joita taitaa olla vain kaksi:
- Rowlingilla on kyllä kekseliäitä kerronnan keinoja. Valitin ystävälle, että ajatuseulakohtaukset ahdistavat minua. Ystävä totesi, että mutta eikö se ajatuseula ole kuitenkin loistava kerronan keino. Itse en ollut asiaa miettinyt sen kummemmin, mutta totesin ja totean, että no on! Miten mainiota, että Harry pääsee sukeltamaan toisten muistoihin ja elämään ulkopuolisena tarkkailijana vanhoja merkityksellisiä hetkiä! Ajatuseulalla Rowling välttää sen, että lukisimme sivutolkulla Dumbledoren puheenvuoroja, joissa hän selittää Harrylle, että mitä sitten tapahtui. (Lisäksi ajatuselualla tietenkin on ihan oma roolinsa noin muutenkin. Ei pelkästään kertojana.) Harryn arven ja Voldemortin välinen yhteys on sekin kiehtova kerronnan keino. (Sen lisäksi että sillä on oma roolinsa noin muutenkin.) Ajatuseula ja arpi mahdollistavat sen, että kirjoissa ei tarvita perinteistä ulkopuolista kertojaa ja että Harry elää ja kokee melkein kaiken itse. (Toki kirjoissa on myös ulkopuolinen kertoja. Mutta ymmärrätte mitä ajan takaa.)
- Ron on edelleen vähän arvoitus minulle. Mikä Ronissa on erityistä? Millainen hän on? Paitsi äkkipikainen ja lojaali? Olen tullut siihen tulokseen, että en saa Ronista kunnon otetta, koska Ron on tavallinen. Hermione on supernero, Harry on hyvänen aika Harry Potter. Mutta Ron on... Ihan vain tavallinen. Josta asiasta kirjoissa puhutaankin usein: miten Ronin trauma on kokea alemmuutta lahjakkaiden sisarusten ja kuuluisan ystävän ja neron ystävän rinnalla. Mutta olen myös tullut siihen tulokseen, että pidän Ronista juuri hänen tavallisuutensa vuoksi.
