Näytetään tekstit, joissa on tunniste Harry Potter. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Harry Potter. Näytä kaikki tekstit

lauantai 2. tammikuuta 2016

Hajanaisia havaintoja Harry Potter -kirjoista, osa 4

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Luin joulun välipäivinä Potterit loppuun. Viimeksi kirjoitin sarjan alkupään kirjoista Feeniksin kiltaan asti. Havainnoitavana on siis enää Puoliverinen prinssi ja Kuoleman varjelukset.


Ja nyt seuraa epäjärjestelmällisiä ja ehkä myös epätäsmällisiä ajatuksia Pottereista, osa 3.
Ja ihan tiedoksi, että kohta seuraa varmasti juonipaljastuksia. Tämä ei ole arvostelu tai analyysi kirjoista. Tämä on Potter-intoutuneen purkaus sellaisille, jotka myös ovat lukeneet kirjat.
 
 
Nyt kolmannenkin lukukerran jälkeen Puoliverinen prinssi jäi minulle vähän etäiseksi. Se ja Salaisuuksien kammio tuntuvat olevan minulle kuin välikirjoja, joista en saa jälkikäteen samanlaista otetta kuin kaikista muista Pottereista. Joku muu voi kokea toisella tavalla, mutta minä taidan kokea nämä välikirjat rakennuspalikoiksi, jotka petaavat seuraavaa tarinaa. 
 
Puoliverinen prinssi tuntuu hiljaiseloiselta kirjalta kahden edellisen osan dramaattisten tapahtumien jälkeen. Hiljaiselo on aivan mainio asia. Siinä pääsee keskittymään henkilöihin. Ja Ronin, Hermionen ja Harryn väliset suhteet sekä Harryn päänsisäiset asia ovatkin minusta Puoliverisen prinssin kiinnostavin sisältö. No. Ei mikään huono sisältö kirjalle. Ihmisten väliset suhteet ja sisäiset prosessi.
 
Tästä päästään minun ja ystäväni yhteen viimeaikaisista lempipuheenaiheista. Seuraamme kumpikin Doctor Who -sarjaa. Ystäväni on ollut tapana kritisoida sarjan viimevuotisia jaksoja, joissa vain ryntäillään ja juostaan eikä lainkaan keskitytä henkilöihin. Oikeasti keskitytä. Minulla on ollut tapana kritisoida, että monet Doctor Whossa viime vuosina tapahtuneet niin sanotusti syvälliset kohtaukset on luotu lähinnä pitkillä kasvolähikuvilla ja musiikilla, ei käsikirjoituksella. Kun ystäväni oli viimeksi meillä (syömässä uuniriisipuuroa ja luumusoppaa ja kirjoittamassa toiselle ystävälleen kirjettä ((kyllä, sitä voi tulla ystävän luokse kylään kirjoittamaan toiselle ystävälle kirjettä!)) ), hän iloksemme muisti ajatuksen eräästä yhteisestä suosikkikirjastamme, Salingerin Frannysta ja Zooeysta. Ystäväni siteerasi Salingeria ja sanoi, ettei halpa sentimentaalisuus voi korvata todellista sisältöä kulttuurin tuotteissa. (Koska en muista, mistä kohtaa Frannya ja Zooeya tuo lainaus on, en ole nyt varma, onko tuo sanamuoto sanasta sanaan Salingerin ((suomentajan)).) Kuulostamme nyt aika kärkeviltä Doctor Whon kritisoijilta (ja tuonne kommentteihin saa sanoa eriäviä mielipiteitä Moffatin käsikirjoituskaudesta). Mutta kun on kovasti turhauttavaa, että erinomaiset juonien sivujuonteet tärvätään ja mielikuva henkilöistä jää pinnalliseksi.

Juuri edellistä asiaa Rowling ei mokaa viimeisissä Pottereissa. Nyt kolmannen lukukerran jälkeen pidän siitä, miten kirjojen tapahtumat vähenevät ja ajatukset lisääntyvät. Ja sivujuonet tai -juonteet viedään loppuun saakka. On palkitsevaa, että kaikki se, mitä on saanut tietää aina Viisasten kivestä alkaen, on merkityksellistä. (Okei, ei tietty kaikki! Mutta se nyt ei olisi mielekästäkään.)

Edellinen tarkoittaa sitä, etten pidäkään enää Kuoleman varjeluksia jurnuttavan tylsänä telttailukertomuksena. (Itse asiassa siinä on hämmästyttävän vähän telttailua, kun ottaa huomioon, että ensimmäisellä lukukerralla kirja tuntui silkalta telttaretkeltä.) Päin vastoin. Viimeinen Potter-kirja on hyvin tapahtumarikas, kun otetaan kaikki Harryn ajatuksetkin mukaan. Lisäksi kirja on hyvin realistinen kaikkine murjotuksineen, hitauksineen, tapahtumattomuuksineen, epädramaattisuuksineen ja epäilyineen.  Olen jopa hyväksynyt Lupinin ja Tonksin ohimennen tapahtuvat taistelukuolemat. Ainoastaan Hedwigin kuolemasta valitan edelleen!
 
 Vielä kootut irtoajatukset. Joita taitaa olla vain kaksi:

- Rowlingilla on kyllä kekseliäitä kerronnan keinoja. Valitin ystävälle, että ajatuseulakohtaukset ahdistavat minua. Ystävä totesi, että mutta eikö se ajatuseula ole kuitenkin loistava kerronan keino. Itse en ollut asiaa miettinyt sen kummemmin, mutta totesin ja totean, että no on! Miten mainiota, että Harry pääsee sukeltamaan toisten muistoihin ja elämään ulkopuolisena tarkkailijana vanhoja merkityksellisiä hetkiä! Ajatuseulalla Rowling välttää sen, että lukisimme sivutolkulla Dumbledoren puheenvuoroja, joissa hän selittää Harrylle, että mitä sitten tapahtui. (Lisäksi ajatuselualla tietenkin on ihan oma roolinsa noin muutenkin. Ei pelkästään kertojana.) Harryn arven ja Voldemortin välinen yhteys on sekin kiehtova kerronnan keino. (Sen lisäksi että sillä on oma roolinsa noin muutenkin.) Ajatuseula ja arpi mahdollistavat sen, että kirjoissa ei tarvita perinteistä ulkopuolista kertojaa ja että Harry elää ja kokee melkein kaiken itse. (Toki kirjoissa on myös ulkopuolinen kertoja. Mutta ymmärrätte mitä ajan takaa.)

- Ron on edelleen vähän arvoitus minulle. Mikä Ronissa on erityistä? Millainen hän on? Paitsi äkkipikainen ja lojaali? Olen tullut siihen tulokseen, että en saa Ronista kunnon otetta, koska Ron on tavallinen. Hermione on supernero, Harry on hyvänen aika Harry Potter. Mutta Ron on... Ihan vain tavallinen. Josta asiasta kirjoissa puhutaankin usein: miten Ronin trauma on kokea alemmuutta lahjakkaiden sisarusten ja kuuluisan ystävän ja neron ystävän rinnalla. Mutta olen myös tullut siihen tulokseen, että pidän Ronista juuri hänen tavallisuutensa vuoksi.


torstai 10. joulukuuta 2015

Hajanaisia havaintoja Harry Potter -kirjoista, osa 3

Sarjassamme epäolennaisia huomiota ja tarpeetonta kritiikkiä.

Tylypahka on ilmeisen suuri, yllätyksekäs ja sokkeloinen. Mutta minua silti hämmentää, miten epäkiinnostuneita Harry, Ron ja Hermione ovat linnasta. Vaikka  Weasleyn velmujen kaksosten, Georgen ja Fredin, lähestymistapa kouluun on mielestäni paljon ymmärrettävämpi, ei päähenkilökolmikon tietenkään aivan samaan linnan tuntemukseen tarvitsisi yltää. Mutta vähän yritystä kuitenkin pitäisi olla! Kolmoslukukierroksen toisesta kirjasta lähtien olen kasvavissa määrin ihmetellyt, miten tyynesti kolmikko tyytyy vain koululuokkiinsa ja pariin oikokäytävään (plus Kelmien kartan neuvomaan salakäytävään). 

Ymmärrän tietenkin, että linnassa on kaikenmaailman kompajuttuja. 

Mutta! Hyvä tavaton! 

Kolmantena kouluvuonna alkavat ennustustunnit pohjoistornissa (muistaakseni pohjois-). Ja sankarimme eivät ole koskaan käyneet sen suunnalla. Mitä se semmoinen on? Haloo. Pohjoistorni (muistaakseni pohjois-)! Siis, pääilmansuuntatorni. Ei mikään kaakkoistorni tai etelätornin sivuhaarake. Miten semmoisen on voinut jättää etsimättä ja tutkimatta?

Neljäntenä kouluvuonna Harry, Ron ja Hermione menevät keittiöön. Ensin he menevät pääaulasta, pääportaiden viereisestä ovesta käytävälle, jossa Harry ei ole koskaan ennen ollut. Häh? PÄÄAULASSA PÄÄPORTAIDEN vieressä on ovi, ja tyyppi menee ovesta vasta NELJÄNTENÄ kouluvuonnaan?????? Ja muutama huutomerkki lisäksi: !!!!!!!!

Itse en koskaan voisi olla noin laiska koluamaan jonkun rakennuksen nurkkia. (Huom. Tässä puhuu nyt kartanofriikki.)

Sen ymmärrän, että tarvehuone löytyi vain kotitontun avulla. Minäkään en varmasti olisi löytänyt sitä ilman Dobbya.

Ja vielä vähän saman teeman variaatiokritiikkiä: Firenzen ennustusluokka on tietenkin pohjakerroksessa, siis maantasakerroksessa, jottei kentaurin tarvi kopsutella portaita. Mutta minun on vaikea käsittää sitä, että suuren salin vierestä lähtevällä käytävällä, eli pääkerroksessa, huippupaikalla, on suuri luokkahuone (ikkunallinen vielä!), jota on käytetty vuosikausia vain varastona. Miksi siitä tehdään luokkahuone vasta Firenzen astuttua virkaan? Ei mitään järkeä.

Ja kritiikin kakkosvariaatio: Viidentenä kouluvuonnaan Harry menee ajatusseulassa Kalkaroksen muistoon ja astelee järven rannalle "- - saman pyökin varjoon, jonka alla Harry, Ron ja Hermione olivat kerran tehneet kokonaisen sunnuntain läksyjään". Linnan vieressä järven rannalla on suuri houkutteleva vanha puu, ja tyypit ovat viidessä vuodessa tehneet sen juurella läksyjään vain kerran? Yleensäkin Harry, Ron ja Hermione käyttävät äärimmäisen huonosti hyväkseen mahdollisuuden tehdä läksynsä ulkona raikkaassa ilmassa. Jälleen en käsitä.

Menen hengittämään paperipussiin.

--

Lisäys 11. 12. 2015
Saattaa tietenkin olla, että tuossa järvenrantapyökkiasiassa paino on "kokonaisessa sunnuntaissa". Ehkä tyypit olivat muutenkin viettäneet aikaa pöykin luona, mutta vain kerran kokonaisen sunnuntain. Tiedä häntä. (En nyt muista kirjoista, montako kertaa siinä on mainittu, että Harry, Ron ja Hermione ovat sen kyseisen puun luona. Joku joka muistaa, voi kertoa!)




Hajanaisia havaintoja Harry Potter -kirjoista, osa 2

Luin koko Potter-sarjan ensimmäistä kertaa vuosi sitten ja kirjoitin silloin tänne hajanaisia havaintojani. Minun piti täsmentää noita näkemyksiäni toisen lukukerran jälkeen (joka sekin tapahtui noin 11 kuukautta sitten), mutten saanut aikaiseksi. Nyt paremman tekemisen puutteessa (ja koska kaksi ystävääni luki Potterit) luen kirjasarjaa kolmatta kertaa, ja kun tuossa silmäsin vuodentakaista blogitekstiäni, totesin, että käsitykseni seiskakirjasta on melkoisen muuttunut, että nyt pitää kirjoittaa uusia havaintoja.

Niin että:

Epäjärjestelmällisiä ja ehkä myös epätäsmällisiä ajatuksia Pottereista, osa 2.

Ja ihan tiedoksi, että kohta seuraa varmasti juonipaljastuksia. Tämä ei ole arvostelu tai analyysi kirjoista. Tämä on Potter-intoutuneen purkaus sellaisille, jotka myös ovat lukeneet kirjat.


Edelleenkin ensimmäisessä kirjassa on jouluaattotunnelma. Sellainen, kun lapsena avasi pientä iloisenväristä Fabuland-legopakettia, jonka sisällä oli pikkuinen iloinen eläinukkeli tykötarpeineen rapisevassa muovipussissa. (Nuo pienet legopaketit nousevat paketinavausmuistoissa oikeasti ihan turbona ykköseksi.) Eli Viisasten kivi tuntuu edelleen raikkaalta ja iloisenväriseltä sukellukselta mielikuvituksen rikkaaseen maailmaan. Viistokuja on uusi, Tylypahka on uusi, kaikki vekkulit taikajutut on uutta. Salaisuuksien kammio jatkaa samaa linjaa. Mutta toisin kuin vuosi sitten, en enää niputtaisi Azkabanin vankia alkukolmikkoon enkä enää sanoisi Harryn olevan siinä vielä lasten maailmassa ja ajattelevan kuin lapsi.

Azkabanin vanki on edelleen yksi suosikeistani. Luullakseni siksi, että siinä velhomaailma on jo tuttu, Harryn, Ronin ja Hermionen yhteispeli on koeteltu ja kaikki keskeiset henkilöt ovat jo ehtineet syventyä.  Edellisten seikkojen vuoksi Azkabanin vangissa mielestäni on jollakin tapaa vahvempi tarina ja kiinnostavampaa draamaa kuin kahdessa ensimmäisessä osassa. 

Mitä tulee Harryn henkiseen kehitykseen, hän taitaa olla kolmannessa kirjassa jo selvästi esiteini, ei enää pikkupoika. Tietenkin Harry koki henkisiä paineita jo kahdessa ensimmäisessä osassa, mutta Azkabanin vangissa Harry saa heti lukuvuoden aluksi kuulla olevansa vaarassa. Sellainen on omiaan vaikuttamaan korvienväliasiohin. Harryn henkiseen kehitykseen tietenkin vaikuttaa myös ankeuttajat ja niiden esiintuomat tuskalliset muistot. (Rowlingilta oli loistoveto valaista Harryn tarinan alkua ankeuttajien kautta. Ai jee, miten dramaattista.) Ja onhan Harry jo 13-vuotias kirjan alussa. Kyllä 13-vuotiaan maailma on jo eri kuin 11-vuotiaan. Eli kumoan täten vuodentakaisen ajatukseni, että Harry on kolmannessa kirjassa vielä pikkupoika.

Liekehtivän pikarin lopussa on suuren tarinan tuntu. Sellainen, että nyt se Todella Alkaa. Esipuhe on loppu. 

Nelosen lopussa on toinenkin tuntu. Nimittäin turhauttavuuden tuntu. Azkabanin vangin lopussa Matohännän pako ja Barty Kyyryn todistajanlausunnon menettäminen turhauttavat ja potuttavat, mutta niissä turhauttaa enimmäkseen Harryn henkilökohtainen menetys. Liekehtivän pikarin loppu (ja aika selvästi koko Feeniksin kilta) kertoo siitä, miten ihmiset tahtovat sulkea silmänsä epämiellyttävältä todellisuudelta, vääjäämättömiltä pahoilta asioilta. Se vasta onkin turhauttavaa potenssiin kolmekymmentätuhatta.

Olen lukemisessani nyt Feeniksin killan viimeisessä neljänneksessä. Kaksi viimeistä kirjaa siis odottavat vielä tuoreita tuntemuksia. Mutta uskallan nyt jo sanoa, että kyllä tämä vitonen edelleen on sarjan kärkikaartia, koska se on kuormitettu suurilla hetkillä. Toki joka kirjan loppuun mahtuu komeita taisteluja ja kaikissa kirjoissa on siellä täällä kohtauksia, jotka rakentavat sitä mielikuvaa, josta syntyy Potterien maailma. (Hmmm... Voiko niin sanoa? "Rakentaa mielikuvaa, josta syntyy maailma?" Voi kai?) Mutta Feeniksin kilta suorastaan tursuaa ikimuistoista materiaalia. Seuraavaksi luettelointia luetteloinnin ilosta: (Ja kuten sanottu, kirjoitan nyt Potterit lukeneille.) (Fanitekstiä!) 

Dudley, Harry ja ankeuttajat (mikä aloitus!). 
Petunia-täti taipuu ekaa kertaa myöntämään tietämyksensä taikamaailman todellisuudesta (häkellyttävä, kutkuttavaa). 
Harryn yksinäisyys, pelot, Harryn kokemat epäoikeudenmukaisuudet (ärsyttävää teiniangstia, sankarillista kärsimistä, itsepäistä jurnutusta, epäreilua). 
Nevillen ja Longbottomien kohtaaminen sairaalassa (riipaisevaa). 
Saivartelijan juttu Harrysta ja jutun leviäminen koulussa (jess), Albuksen kaarti (loistavaa), Kalkaroksen muistot (ristiriitaista), Pimennon opetusasetukset ja Pimento ylipäänsä (aivojaräjäyttävän ärsyttävää), opettajien vastarinta (hykerryttävää). 
Weasleyn veljesten velhovitsit (herkullista). 
Dumbledoren lähtö (Phineas Nigelluksen sanoin: "kieltämättä hänessä on tyyliä").
Fredin ja Georgen lähtö (tässä on pakko sanoa vain: eeppistä).
Ja niin edelleen.

Kun Feeniksin killan on kerran jo lukenut, uusintakierroksilla sitä yksinkertaisesti ei malta laskea käsistään. Syy on ilmeinen. Koko ajan nurkan takaa on tulossa seuraava Juttu.

Lopuista kirjoista kirjoitan (ehkä), kun olen saanut lukukierroksen päätökseen. Jos en onnistu kirjoittamaan, kerron nyt varmuuden vuoksi tässä, että toisella lukukierroksellani seiskakirjan pisteet nousivat silmissäni huomattavasti. En ole ekan havaintotekstini kanssa enää samanmielinen.  Eli en enää koe seiskakirjaa mutruhuuliseksi jurnuttamiseksi. Edelleen kuitenkin kaipaisin lempeää ja pitkää epilogityyppistä jaksoa, jossa taikamaailma ja Harryn ystävien elämä rakentuu hiljaksiin uudelleen.

Sitten vielä hajanaisempia huomioita.

1) Ekassa havaintotekstissäni ihmettelen, että Harry selviää kaikesta suunnilleen tuurilla. Nyt kuitenkin Liekehtivän pikarin  loppukohtauksessa tajusin, että joo. Harry saa apua yllättäviltä tahoilta. Mutta ilman rohkeuttaan, päämäärätietoisuuttaan ja suoraselkäisyyttään hän ikinä ei olisi pystynyt siihen, mihin pystyi. Eli ehkä vihdoin tajusin, millä perusteella lajitteluhattu heittää oppilaat Rohkelikkoon.

2) Luihuiskysymystä en ymmärrä. Nimittäin sitä, että miksi kaikki luihuiset ovat rumia, tyhmiä tai ilkeitä? Tai jopa rumia, tyhmiä ja ilkeitä? Miksi kukaan heistä ei ole ihan okei? Eiväthän kaikki luihuiset ole lähtökohtaisesti kai pimeyden velhojen sukua ja kuolonsyöjien kannattajia? Harrystakin tuli melkein luihuinen, hyvänen aika. Eritoten luihuisten rumuus on aika yksioikoinen veto Rowlingilta. Ymmärrän kyllä, että tarinan kannalta on olennaista, että koulussa on ärsyttävä porukka. Mutta että edes viimeisen kirjan suuressa taistelussa (muistaakseni) yksikään luihuinen ei ole aktiivisesti hyvien puolella...

3) Miksi Harry ei näe thestraleja jo Liekehtivän pikarin lopussa?

4) Tylypahkan opetussuunnitelmassa on hienoisia vajavaisuuksia. Ja pedagogiikkakin on ehkä aika yksipuolista. Miksi velhojen ei tarvitse osata laskea? Miten he oppivat kirjoittamaan? Ehkeivät he itse asiassa opikaan (kunnolla). Ehkä äidinkielen tuntien puutteen vuoksi Harry ja Ron kirjoittavat esseitään aina yömyöhälle saakka?



torstai 18. joulukuuta 2014

Hajanaisia havaintoja Harry Potter -kirjoista

Sain noin viikko sitten päätökseen J. K. Rowlingin Harry Potterien viimeisen kirjan. Koko sarjan lukemiseen meni noin kaksi viikkoa, enkä enää oikein kunnolla muista aivan alkupään ajatuksiani kirjoista. Enkä kyllä oikein loppupäänkään. (Mikä itse asiassa on aika huolestuttavaa, nyt kun asiaa pysähdyn miettimään. Joko minusta on tulossa vanha tai sitten sairaus alkaa pehmentää aivoja.)

Siispä.

Epäjärjestelmällisiä ja ehkä myös epätäsmällisiä ajatuksia Pottereista.

Ja ihan tiedoksi, että kohta seuraa varmasti juonipaljastuksia. Tämä ei ole arvostelu tai analyysi kirjoista. Tämä on Potter-intoutuneen purkaus sellaisille, jotka myös ovat lukeneet kirjat.

1) Olen hermoheikko. Siksi menneisyydessä noin vuonna 2000 luin vain kolme ensimmäistä Harry Potteria. Azkabanin vangin ankeuttajat olivat sitten jo liikaa hermoilleni, ja niin jäi sarjan lukeminen siihen. Nyt sitten kerättyäni rohkeutta ja ikää 14 vuotta lisää (ja saatuani ystäviltäni kannustusta ja luettelon kuolevista henkilöistä ja silmäiltyäni Wikipediasta viimeisen osan pääpiirteitä) uskalsin tarttua kirjasarjaan uudestaan. Uutta lukukokemusta pehmusti ja pohjusti se, että muistin suunnileen kolmen ensimmäisen kirjan tapahtumat, joten sain säästeltyä hermojani viimeiseen neljään osaan.

a) Harry Potter -kirjojen draaman kaari on pelkistettynä kuvattavissa näin: Koko ajan on Harry Potter, jossa toivomme lepää. Sitten on inha Voldemort, jonka Potter kohtaa ekassa ja tokassa kirjassa. Kolmannen kirjan ajan Voldemort keräilee voimiaan. Neljännessä kirjassa (eli sarjan puolessa välissä) Voldemort palaa kuvioihin ällömpänä kuin koskaan, ja kirjan lopussa hän voimistuu mahtavammaksi kuin koskaan. Viidennessä kirjassa Voldemort valtaa alaa ja Potter kohtaa hänet taas. Kuudennessa kirjassa jo on ihan selvää, että Voldemortista ei päästä hevillä eroon, mutta hän on taas taka-alalla. Seitsemäs ja viimeinen kirja alkaa tilanteessa, jossa Potter on enää ainoa toivo ja Voldemort riehuu miten huvittaa.

1B) Viisasten kivi on herttaisen hauska ja vekkuli, vaikka heti alusta asti kuvioissa on mukana pääpahis Voldemort, joka ei ole hauska, herttainen eikä vekkuli. Salaisuuksien kammiokin on yleistunnelmaltaan hilpeä. Lukija tutustuu näissä kirjoissa yhtä matkaa Harry Potterin kanssa velhomaailman kummallisuuksiin, ja löytöretkessä on lapsen riemua. Azkabanin vanki on ankeuttajien myötä selvästi edellisiä osia jo tummasävyisempi, mutta selvästi siinä ollaan vielä lapsen maailmassa ja lapsen ajatuksissa.

Liekehtivän pikarin alku on sitten jo seuraavaa vaihetta. Heti ensimmäisillä sivuilla murhataan ihmisiä ja käärme luikertelee. Erittäin Ällöä. Mietin, että ai jaa, mun hermojen muka pitäis kestää. Erittäin Ällöä seuraa huispauksen maailmanmestaruuskisat, joissa niissäkin on synkkä silaus. Sen jälkeen Liekehtivä pikari muuttuu kuitenkin seikkailuksi, jossa ei turhia synkistellä. Paitsi lopussa. Ihan yllättävänkin rajusti. Feeniksin killan alkupuoli on aika selvä jatkumo edellisen kirjan synkästä lopusta. Luettuani Feeniksin kiltaa pari sataa sivua, minun pitikin kysyä ystävältä, että onko tämä loppusarja nyt sitten tätä. Ystävä vastasi, että luota Rowlingiin. Ystävä oli oikeassa. Kirjan alun pessimistinen ja sisääpäin kääntynyt mähiminen muuttuu nimittäin herkulliseksi vastarintaromantiikaksi.

Liekehtivässä pikarissa ja Feeniksin killassa Harry Potter on selvästi yhtäkkiä lakannut olemasta lapsi ja alkanut olla teini (onneksi ei angstinen). Puoliverisessä prinssissä Harry on teini, jolla on rakkauselämää. Viimeisessä osassa, Kuoleman varjeluksissa, Harry Potter on lähinnä Frodo. Se tarkoittaa, että alun hilpeästä lastenkirjasta ollaan päästy Mordoriin ja Potterista on tullut  vakava sijaiskärsijähenkilö.

13) Luin kirjat suomeksi. Englanniksi minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä. Siinä olisin selannut sanakirjaa, enkä olisi löytänyt kumminkaan sanoja sieltä, koska en olisi voinut tietää, mikä sana on Rowlingin keksimä ja mikä muuten vain minulle tuntematon. Mutta onneksi Jaana Kaparin suomennos on loistava!

Minulle Harry Potterien lumo on kaikenmoisissa otuksissa, kuten vaikka räiskeperäisissä sisuliskoissa. Ja huispauksessa ja velhomaailman pilailukaupan makeisissa (ja Weasleyn veljesten keksinnöissä) ja siinä, että taikamaailma on limitetty päällekkäin nykytodellisuuden kanssa. Sitten on tietysti tähän ehjään ja toimivaan perustaan istutetut mainiot henkilöt. Ja eläimet. Kuten vaikka Posityyhtynen (engl. Piwidgeon). En käsitä, miten Jaana Kapari on luonut noin mahdottoman hulppean nimen. Posityyhtynen.

13,5) Suosikkini ovat Azkabanin vanki ja Feeniksin kilta. Koska ylihuomenna saan omistukseeni koko kirjasarjan (mihin minä sen änkeän?) ja suunnitelmissa on uusintalukea Potterit jouluna, kerron toisella kertaa (tuoreeltaan), miksi kyseiset kirjat ovat suosikkini. Sen kuitenkin sanon nyt jo, että Feeniksin killassa maailmankirjallisuus sai henkilöstöönsä kaikkeuden ärsyttävimmän. Dolores Pimento on niin rasittava, että se on suorastaan herkullista.

14) Minulta meni kaikki läpi ennen viimeistä osaa. Tarkoitan, että kuudesta ensimmäisestä osasta en löydä mitään reklamoitavaa Rowlingille. No, vähän minulla olisi ehkä sanomista Sirius Mustan kuolinolosuhteista. Mutta esimerkiksi Dumbledoren kuolema on nieltävä ihan mukisematta, koska se nyt oli vääjäämättä oletettavissa oleva asia jo melkein alusta. Eihän Harry Potterista voi tulla tosi  sankaria, jos hän on koko ajan Dumbledoren suojissa.

Kuoleman varjeluksista minulla sen sijaan on valitettavaa, vaikka se Wikipedian mukaan on Rowlingin suosikki, ja kriitikotkin sitä kovasti kehuivat. Minä kuitenkin ensimmäisen lukukerran perusteella tahdon huomauttaa seuraavista:

- Kirja on alusta loppuun kohtalaisen mutruhuulista jurnutusta. 

- Kaikki on aika staattista. Harry Potter piileskelee paikoissa a, b, c, d ja niin edelleen. 

- Hiljaista tyhjäkäyntiä (ok, "tyhjäkäynti" pitää sisällään psykologisia prosesseja) katkoo toimintarysäykset, jotka ovat melko identtisiä keskenään. Ja kaikesta sankari selviää  tuurilla ja sattumalla. Koska tuurilla ja sattumalla on sijansa Harryn selviytymisissä jo aivan ensimmäisestä kirjasta saakka, tulee viimeisen kirjan aikana sellainen olo, että joo, Harry on nokkela ja ajattelevainen ja rohkea, mutta ilman tuuria se nyt ei millään olisi selättänyt Voldemortia.

- Missä vaiheessa mokailevasta ja tavallisesta teinipojasta tuli vedenpitävä sisäänpäinkääntynyt itsensä uhraava sankari? Loppuratkaisu kelpaa minulle, se on ihan kristillisen klassinen, mutta miten siihen tultiin? Miksi Harry on koko kirjan alusta alkaen ihan eri ihminen? (Ok, yksi Dumbledore kuoli edellisen kirjan lopussa...) Lähinnä minua häiritsee tässä se, että ero viimeisen ja ensimmäisen kirjan välillä noin yleensäkin on niin suuri. Tiedän, että Rowlingia on kiitetty siitä, että Harry Potter kasvaa lukijoidensa mukana (siis niiden ensimmäisten lukijoiden, jotka aloittivat vuonna 1997 ja lopettivat vuonna 2007). Ja ymmärrän, että draaman tiukentuessa sävy muuttuu. Mutta en pidä siitä, että viimeisessä kirjassa ei ole lähes hippuakaan jäljellä ensimmäisen kirjan riemukkaasta maailmasta. Potterit ovat kuitenkin (myös) lasten- ja nuortenkirjoja.

- Loppukahinoiden kuolemantapaukset ovat jotenkin tyhjänpäiväisiä. Ehkä sillä Rowling viittaa maailman raadollisuuteen tai muuta sellaista syvällistä. Mutta jos kolmen kivan ja keskeisen henkilön pitää kuolla taistelussa, olisi se ihan ok, että kuolemilla olisi joku rooli. Ettei niitä kuitata 800-sivuisessa kirjassa parilla rivillä. Tai yhdellä virkkeellä.

- Kalkaroksen kuolema (minä sanoin, että minulla on juonipaljastuksia täällä) on hyvä homma. Kalkaroksen kiinnostava hahmo ja tarina saa siinä hienon päätöksen. Mutta on silkkaa sattumaa, että Harry sattuu paikalle ja saa tietää Kalkaroksen tarinan. Taas kyseessä pelkkä tuuri!

- Voisin olla valittamasta näistä kaikista, mikäli kirja loppuisi kuten haluaisin. Epilogi on pohjanoteeraus. Sen sijaan Rowling olisi voinut kirjoittaa 800 sivun synkistelyn päälle parikymmensivusen jälkiselvittelyn. Sellaisen seesteisen palkinnon lukijalle, joka on juuri kahlannut läpi Potterin 4500-sivuisen tarinan. Minä ainakin olisin halunnut lukea (en vain mielessäni ajatella), miten elämä asettui uomiinsa, Tylypahka kunnostettiin ja Viistokuja elpyi iloiseksi. Lisäksi olisin halunnut kirjailijan vastaukset seuraaviin asioihin:

Mitä tapahtui Dursleyille? Tapasiko Harry heitä enää koskaan?
Mitä tapahtui Sirius Mustan talolle? Tuliko siitä vastarintaliikemuseo vai muuttiko Harry sinne?
Entä Oljo? Siitä tuli kai Harryn uskollinen kotitonttu. Mutta olisi ollut iloista lukea siitä.
Tuliko Lee Jordanista Georgen yhtiökumppani?
Perustiko George pilapuodin Tylyahoon?
Miten Tylypahka kunnostettiin? Oliko Riesusta häiriötä työssä? Kenestä tuli Tylypahkan rehtori?
Mitä tapahtui Hagridille ja Ruuahille? Entä selvisikö Tora taistelukahakoista?
Ja viimeiseksi. Minua ei kiinnosta, kuka meni kenen kanssa naimisiin ja miten monta lasta he saivat ja minkänimisiä (asioita, joihin epilogi keskittyy), vaan mitä Harry, Hermione, Ron, Ginny, Neville ja  Luna päätyivät tekemään koulun jälkeen?

---

Kolmannen lukukierroksen havainnot ja tarkistetut mielipiteet löytyvät täältä.