Kesäkuvia

Tällaisiahan kesäkuvat ovat? (Siinä on valmistumassa muotioppaan seuraava jakso.)

No nyt näyttää paremmalta, eikö vain! Heti kun aurinko riensi vaahteran taakse, minä siirryin ulos (vietän aikaani parvekkeella aina aamuisin ja sitten taas sen jälkeen, kun aurinko ei paahda siihen enää). Mustikkapiirakka on parasta rasvaisen maidon kanssa.

Tänä vuonna parveke on aika rehevä. Tai siis parvekkeen kukat.

Irlannin-matka, osa 4: Vaarallista elämää

Olimme sopineet jo etukäteen, että yhtenä päivänä käymme Russborough'n kartanossa. Toinen suunnitelmamme oli vierailla Castletown Housessa. Kolmas suunnitelmamme oli olla muuten kotona. Lisäksi minulla oli haave päästä Atlanttia moikkaamaan. Ajattelimme, että se kannattaisi yhdistää Russborough-retkeen. Mutta retkipäivää edeltävänä iltana olin jokseenkin huonokuntoinen ja sovimme, että unohdetaan Atlantti.

Retkipäivän aamu valkeni usvaisena (päivien ja öiden lämpötilojen erot olivat isot, sillä päivät olivat aurinkoiset ja lämpimät, yöt olivat syksyiset ja koleat). Juhlistimme aamua potato farlseilla ja paistetuilla kananmunilla (puhumattakaan mustasta teestä). (Olin ennen reissua tarkkana kananmunien suhteen, jotta saatoin sitten Irlannissa nauttia pari paistettua munaa levollisin mielin. Nimittäin potato farls ja paistettu kananmuna ovat ihana aamupala. Eikä kananmuna-allergiani onneksi ole kuolettava, eikä edes ilkeä, jos pysyn tarkkaavaisena.) Potato farlsit (yksi kirjain erilailla, ja merkitys muuttuisi melko radikaalisti) ovat jonkinsortin perunarieskoja. Lämmitimme ne leivänpaahtimessa ja nautimme ne voin ja paistetun kananmunan kanssa (keltuainen kokonainen ja hivenen löysä... mmm). Kiva alku päivälle. Kaikki, minkä päällä on sulaa voita, on yleensä hyvää.

Russborough'ssa olimme aamukymmeneltä. Ensimmäinen opaskierros alkoi samalla kellonlyömällä kun parkkeerasimme autoa, joten ensin katsastimme taloa ulkopuolelta, sitten menimme teelle ja skonssille. Olihan kymmenen jälkeen jo hyvä vetää päivän toinen teesatsi.

Kartanokierroksen alussa opas, terhakka naisihminen, kysyi, ymmärrämmekö englantia vai tarvitsemmeko tulkkausta. Totesimme, että ymmärrämme kiitos, ja keskenämme mietimme, olisiko kuitenkin pitänyt pyytää tulkkausta suomeksi. (Opas artikuloi hienostunutta englantia hyvin ymmärrettävästi. En minä silti jaksanut keskittyä kuuntelemaan, koska vieraskielikuuntelu vaatii aivotoimintaa, samoin vaatii kartanomiljöön katseleminen silmillä, ja koska aivotoimintaa riitti vain toiseen toimenpiteeseen, valitsin silmillä katselemisen.)

Kiersimme taloa tunnin, jona aikana tuli selväksi, että prameaa on ja kipsikoristeita (plasterwork) riittää. Kierroksen jälkeen minä ja ystäväni olimme kumpikin omasta syystämme istumisen tarpeessa. Raahauduimme ulos penkille kuuntelemaan lintuin sirkutusta, lehmäin muuntaa ja sirkkelin kirkunaa (viimeksi mainittua onneksi vain vähän aikaa). Edessämme oli nurmikenttää, kimaltavaa vettä jossakin pikkulätäkössä ja horisontissa vuoret.

(Kyllä minä vielä ehdin otsikon vaaralliseen elämään.)

Tämmöiset leijonat vartioivat Russborough'n portaita.

Paremman väen katto.

Ja lisää kipsikoristeita.

Autereessa vuoret. Eivät näy kuvassa. Mutta ovat siellä. Käykää vaikka itse katsomassa. Osoite on Russborough, Blessington (terveydeksi), Co. Wiclow, Irlanti.  Ajakaa Dublinista N81-tietä Blessingtoniin (terveydeksi), kyllä siellä sitten on opasteet perille.

Aikamme istuttuamme ja sirkkelin jatkaessa työtään päätimme jaksaa kävellä muuripuutarhaan (walled garden). Jos siellä vaikka olisi nähtävää ja kukat kukkisivat. Paikka osoittautui pikkuiseksi paratiisiksi (no, koko on suhteellinen; olisihan muurien ympäröimälle alueelle mahtunut useampikin omakotitalo tontteineen), jossa syyskukat loistivat, hajuherneet tuoksuivat ja sielu lepäsi. Paikalla hääri armeija miehiä ja naisia, nuoria ja keski-ikäisiä ja vanhoja. Ilmeni, että puutarhaa pitää pystyssä the Royal Horticultural Society of Irelandin vapaaehtoiset. (Minua kiinnostaisi tietää, miksi yhdistyksen nimessä on tuo "Royal". Ehkä yhdistys on perustettu ennen Irlannin itsenäistymistä. Mutta koska Irlannissa ei mitenkään erityisesti ajatella lämmöllä naapurikuningaskunnan määrättyjä juttuja, ihmettelen, miksei yhdistyksen nimeä olla sittemmin karsittu.)

Kyllä kukki kukkia.

Palasimme autolle. Kävellessämme totesin, että paukkuni ovat käytetty. Ystäväni jalat olivat kipeät. Istuimme autoon. Huomasimme, että kello oli vasta 13. Söimme muutaman kourallisen M&M-karamelleja ja joimme vettä. Mietin, että nyt jos menee kotiin, jää pitkä aika lököilylle ja ompelulle, ei paha juttu lainkaan. Ystäväni mietti, että mitä jos eläisimme vaarallisesti. Mitä jos menisimme lounaalle Ballymore Eustaceen? Minä pistin suuhuni vielä kourallisen suklaata ja sitten toisen kourallisen suolapähkinöitä ja join suolavesipulloni loppuun ja meditoin vaihtoehtoa sitten sekunnin ja totesin, että joo, eletään vaarallisesti.

Jostakin syystä kuitenkin huomasimme kohta ajavamme Blessingtoniin (terveydeksi) päin. Ajoimme sen läpi. Ystäväni kysyi, jatkammeko eteenpäin. Niin kuin minulla olisi ollut mitään käsityksiä, mutta eteenpäin kuulosti hyvältä. Paljastin kuitenkin, että minulla oli kevyesti vessahätä, mutta että koska olimme päättäneet elää vaarallisesti, antaa mennä vain. Meille syntyi ajatus, että olisi mukava lounastaa kivassa paikassa. Ajaakörötimme ja spekuloimme, josko ylittäisimme vuoret ja menisimme Glendaloughiin. Tai ehkä kiertäisimme vuoret ja menisimme Brayhin tai Graystonesiin? Mutta ne olivat rannikolla. Sinne oli pitkä matka. Ajallisesti siis. Kilometreissä 45, mutta Irlannissa kilometrit eivät ole millään tavalla suhteessa ajoaikaan eikä ajoaika suhteessa kilometreihin.

Vastaan tuli Kilbriden-tien risteys. Käännyimme siitä, koska kyseessä on kiva tie (olemme ajaneet siitä joka vuosi Irlannissa käydessäni nähdäksemme yhden kirkon, joka on kuin suoraan Jane Austenin kirjoista). Nautimme vihreistä puutunneleista ja vanhoista kiviaidoista ja ylämäkeen ajamisesta ja totesimme, että vaarallisesti elämisessä on puolensa. Mietimme, että miten ne suhtautuisivat jossakin tienvarren talossa, jos ryömiskonttaisimme ovelle ja kolkuttaisimme heikosti oveen kuin Jane Eyre ja voihkaisimme, että "ruokaa, ruokaaaa... mutta kiitos kasvisruokaa eikä katkarapuja, eikä sieniä liian isoina palasina". Hoksasimme, että mehän ajamme kohti Sally Gapia. Ja kohta olimme Sally Gapissa. Koska risteykseen oli pysähtynyt jo yksi matkailuauto eikä takanamme näkynyt ketään (ja näkyvyys oli pitkälle), pysähdyimme mekin nauttimaan avaruudesta.

Siinä yksi vaihtoehto.

Oli päätösten aika. Glendalough? Ihmisten ilmoille? Roundwood? Ylitimme tien (otettuani kuvia lampaista; Irlannin valtiollinen turistitoimisto oli järjestänyt niitä paikalle) ja suuntasimme Roundwoodiin. Se tarkoitti sitä, että seuraavaksi piti pysähtymän Lough Tayn kohdalla, jossa Lough Tay välkehti, jylhät rinteet jylhistelivät, aurinko lämmitti ja koko maisema ilmoitti, että olen mahtava, ikiaikainen, suuri ja täynnä taruja. Mitä parhain paikka ihmiselle, jonka vessahätä oli tullut määränsä päähän. Kun jatkoimme matkaa, saatoin liittää Lough Tayn rinteet eeppisten puskapissamaisemieni listaan.

Aloimme oikeasti elää jo vaarallisesti. Se oli niin huumaavaa, että huono oloni oli jäänyt kauas taakse. Nälkä yltyi. Ohitimme Roundwoodin. Hylkäsimme Powerscourtin. Ohitimme Enniskerryn. Bray ja meri oli jo aivan vieressä. Päätös. Ei Brayhin, parkkeeraaminen ja ruokapaikan etsiminen vie liikaa aikaa. Avoca? Meni ohi.

Ja sitten tuli kyltti: KILRUDDERY.

Ystäväni hihkaisi. Käännyimme. Ajoimme parkkialueelle ja järjestimme itsemme lipunmyynti-kauppa-toimistoon voipuneena kuin maratoonarit maalisuoran jälkeen. Kysyimme, että onko paikassa kahvilaa. Joo, on. Saako sieltä lounasta? Joo, saa lämmintä ruokaa. Mutta tuolla puutarhassa. Kävimme pikaneuvottelun, maksoimme pääsymaksut (tai, no toinen maksoi, enkä se ollut minä) ja astuimme puutarhaan. Ja olimme tyytyväiset.

Suuren suojaisan puutarhan kulmassa oli teehuone sinitakorautakoristeisessa pagodimaisessa rakennuksessa, jonka vieressä oli katoksessa pöytiä. Alueen toisella reunalla oli muotoistutuksia ja suihkulähde. Toisella sivulla oli elisabetiaanisennäköisen kartanon terassi-istutuksia ja kasvihuone (conservatory) ja miellyttävä arkkitehtuuri. Puutarhaa reunustavien turvallisten puiden takana kohosi usvassa (usva oli päivän sana) Brayn sokeritoppavuori. Pilvien ja usvan seasta aurinko loi taivaalle ja vuoren vehreään ja vihreään rinteeseen upeita värejä. Olimme sitä mieltä, että oli kannattanut elää vaarallisesti.

Teepaikan toinen reunusta.

Ja toinen reunusta. (Kilruddery House tosiaan vain näyttää elisabetiaaniselta. Se on oikeasti myöhemmältä ajalta, rakennettu vain elisabetiaaniseen tyyliin.)

Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Kiersimme puutarhan pikaisesti (sillä molempien piti jaksaa vielä kotiin), jonka jälkeen päätimme poiketa Brayssä viiden kilometrin päässä. Kilrudderysta ulos ajaessamme näimme alueen niityllä hevoset, jotka nuolivat toisiaan. Kokemiemme idyllien jälkeen näky tuntui sen verran yliluonnolliselta, että aloimme oikeasti uskoa, että Irlannin valtiollisella mainostoimistolla oli joku kampanja menossa. Oli päivään kuitenkin sisältynyt aiemmin jo lampaita ja usvaa ja auteretta ja kaikkea irlantilaista turistikamaa.

Irlannin valtion turistitoimiston mainoskampanjan osuus "Toisiaan nuolevat hevoset" auton ikkunasta kuvattuna.

Brayssa parkkeerasimme rantapromenadille. Ystäväni jäi autoon, minä kävelin promenadin poikki rantakivikkoon. Istuin hetken ja kuuntelin meren sydäntäriipivää rytmiä tunnelmissa

Mereltä tuuloo,

Ruahonkorret väpäjää,

Syräntä riipoo.

(Taru sormusten herrasta eteläpohjanmaalaisittain.)

Sitten riisuin sukkikset ja änkesin ne kassiin, otin kengät käteeni, marssin veteen ja annoin Atlantin jäädyttää varpaani.

(Atlantista on turha laittaa kuvaa tähän. Harmaa ((usvainen)) taivas ja harmaa meri ja harmaat kivet eivät digipokkarilla synnytä mitään taidetta.)

Ehdimme tunnissa kotiin ruuhka-ajan alta. Perillä kotona teimme kumpikin kuolemaa, mutta hyvällä tavalla ja ehdottomasti edelleen sillä mielellä, että kannatti elää vaarallisesti.

(Ystäväni mies ei kokenut meitä yhtä seikkailuhenkisiksi living on the edge- tyypeiksi kuin itse koimme itsemme. Hänen mielestään meistä ei olisi saanut kovinkaan kiinnostavaa tositeeveetä, kun istuimme autossa Sally Gapyssä ja heittäydyimme kohtalon armoille, vaikka lounasaika läheni ja oli vähän vessahätä.)

Mount Usher Gardens

Tässä aivan toimittamattomana Irlannissa 24. heinäkuuta kirjoittamani kuvaus. Ilman ääkkösiä.

Huom! Varoitus! Ei-puutarhahulluista tämä saattaa olla tylsä! Jopa puutarhahulluista tämä saattaa olla tylsä.

Olimme eilen Mount Usherin puutarhassa. Ja vahingossa Glendaloughissa.

Voi.

Viimevuotinen retki Powerscourtiin oli elamys. Ja ehka sen japanilaisen puutarhan valona loistava vaahtera on edelleen ylitse kaiken, mita olen nahnyt ihmiskatten rakentamassa luonnossa. Ja talohan oli komea ja koko kokonaisuus oli elamys, erityisesti siksi, etten ennen ollut nahnyt vastaavaa.

Mutta eilen oli ekaa kertaa elamassani puutarhassa. Kirjaimellisesti. Paasylipun mukana sain pienen puutarhakierrosoppaan, johon on merkitty alueen polut ja niiden varsilta 87 erilajista harvinaista puuyksiloa. Toki lahes jokaista harvinaistakin puulajia edustaa useampi yksilo, mutta reittioppaaseen on merkitty valioyksilot. Lisaksi tietysti Mount Usherissa on lukematon maara myos vahemman harvinaisia puita (joita toden totta en tunnistanut). Yhteensa kasveja on n. 4500 eria.

Lahes koko Mount Usherin puutarha perustua puihin ja pensaisiin myos. Ne luovat suhteellisen tasaiseen maisemaan muodot. Ihmeellisien puiden kattamien polkujen ja tiheiden ja viidakkomaisten pensaistojen keskella avautuu aina yhtakkia valo ja nurmikentta ja kukkaset.

Olen taman asian suhteen nyt vahan sanaton.

No ensinnakin. Parkkialue oli tosi kaunis. Sita reunusti komeat perennapenkit ja pajuaita. Portista mentiin alueelle, jossa oli kahvila ja ravintola ja puutarhapuoti ja pari muuta liiketta. Ne muodostivat sisapihan, jossa tuoksui kukkivat puut ja pensaat ja jossa oli puutarhapoydat pitkin nurmea. Ja siella alueen kulmassa oli pieni koppi, josta saattoi ostaa 7 euron paasymaksun itse puutarhaan. 

Ja kopin vieressa oli kapea portti kivimuurissa. 

Ja portista nakyi paratiisi. 

Alaspain viettava kaytava, jonka ylitse taipui erimuotoisia ja erivarisen vihreita lehtia ja ruusuja ja liljoja, kaytavan paassa vihreana kohoava seina ja aavistus kukkien variloistosta. Kun astui portista sisaan, oli kuin huoneessa, jossa on vihreat seinat, alasviettava nurmilattia ja sisustuksena siroja puita ja pensaita tilaa reunustamassa seka sellainen kesakukkien loisto, etta sita ei kasittanyt.

Vihrean ja elavan muurin kulmasta meni portti seuraavaan tilaan, joka oli jo rajaamaton, mutta jota kuitenkin puiden ja pensaiden rytmi rajasi ja joka oli samanaikaisesti villia luontoa ja ihmiskaden rakentamaa. Sita kai voisi kuvata sanalla robinsoniaaninen. Mount Usherin puutarha on ehka vanhin William Robinsonin (1838 - 1935) inspiroima puutararha. Robinson kehitteli puutarha-ajatuksen, jonka mukaan puutarhaa rakennetaan luonnollisesti, yhteistyossa luonnon ja monivuotisten kasvien kanssa. Siis ei mitaan geometriaa, ei mitaan tolkuttoman kontrolloitua. Siispa robinsoniaanisessa puutarhassa voi kasvaa ns. arvottomat luonnonkasvit harvinaisuuksien rinnalla, on niittyja, puiden alla metsakasvistoa ja niin edelleen. Kaikki rehottaa periaatteessa vapaasti, kasvua vain ohjaillaan.

Joka tapauksessa siis vihreasta kesakukkapuutarhasta tultiin villimpaan puutarhaan, josta paasi kapeaa ruusujen valissa kulkevaa polkua kavelemaan viela vahan matkaa rinnetta alas. Ja sitten siina oli joki.

Joen yli meni silta. Sillalta naki ihmeellisen puutarhan koko sydamen. Vilkkaana ja levollisena viraavan matalan joen, jonka kirkkaan veden lapi naki pohjan kivet. Jokea oli porrastettu sielta taalta, se solisi ja kohisi rauhoittavasti, se virtasi tasaisena satiinina ja pehmeina pyorteina. Ja sita reunusti puiden muuri, puut taipuivat joen ylle. Ja molemmin puolin jokea puiden alla meni polku, polkua reunustavat kasvit heijastuivat vedesta.  Siella taalla oli geenimanipuloituja raparpereja, ihmista korkeampia, ja naiden mammuttikasvien kukinnot olivat ison miehen reiden kokoisia pulloharjoja. Ei niin perinteikkaan kauniita kasveja, mutta ihmeellisen elinvoimaa ja vihreytta uhkuvia ja lystikkaita. Joesta heijastui erityisesti Monet-henkisesti pastellisena pehmeana pilvena hortensiat. En ole koskaan oikein ymmartanyt hortensioita mitenkaan erityisen hyvin. Mutta nyt ymmarsin. Ne kukkivat jalkapallonkokoisia kukintojaan, vaaleanpunaisen ja lilan ja valkean eri savyissa, ne olivat kuin pastellimaalaus ja ne olivat suuria ja laajoja pensaita ja kesaisen joenvarren valo vihreassa varjossa. (Postikorteissa ja netissa jokikuvat ovat kaikki ruskakuvia, jolloin joen valo on tietystikin sita reunustavat puut.)

Joen ylitti monta siltaa. Jokea reunustava polku teki ihania mutkia, valilla se oli aivan veden rajassa, valilla se oli korkeammalla, valilla se sukelsi pensaisiin kauemmaksi joesta.

Etaampana joesta oli atsaleametsa ja eukalyptuksia ja seetria ja palmuja ja hyvanen aika kaikkea. 

Palmut reunustivat pitkaa ruohokaistaletta, jonka molemmin puolin kasvoi korkeat kesakukkapenkit ja ruusut ja ruusujen takan oli niitty ja koko alueella aurinko paistoi ja oli Monet'n puutarhan tuntua. Ruohokaytava paattyi puroon, joka laski jokeen, ja puron rannalla haikara suki itseaan ja tallusteli mielissaan. Purossa oli tietysti putous. Puron ylle kaartui tietysti puita. Puron toisella rannalla kohosi tietysti muuri ja kukkasia. Yleisesti ottaen puro oli sellainen, etta se sai maksan repeamaan kateudesta, silla puro ja joki rajasivat puutarhan keskella aluetta, jossa oli pieni (no, pieni ja pieni) kartano ja sen nurmikentta ja kukkaistutukset. Siella kartanossa asuu ihmisia. Keskella Mount Usherin puutarhaa! Sielta kartanon ovesta tuli harmaanutturainen rouva, joka lahti joenrantaa pitkin taluttamaan pienta terrieriaan. Ystäväni kanssa lohdutimme itseamme, etta kartanossa olisi kurja asua, koska puro ja joki kohisevat koko ajan makuuhuoneeseen ja koskaan ei ole hiljaista, ja pahimmillaan aurinkoisena paivana makuuhuoneen seinalle heijastuu joen kimallus, ja semmoinen on omiaan rasittamaan silmia.

Toisaalla puutarhassa oli lampi ja kokonainen pienten purojen kanaalisto. Ihastuttavinta oli, etta puroja ei oikeastaan nahnyt, ne vain kuuli. Niita reunusti molemmin puolin vehrea kasvusto, saniaisia, angervoja, mitakaikkea, ja kasvuston muodosta ja linjasta pystyi paattelemaan, missa purot menivat. Puroja ylitti matalat kiviset sillat, jotka olisi voinut ylittaa huomaamatta puroa, mutta auringon valke vedessa veti katseen alas, ja siina kasvuston alla oli suloinen vesi, joka siveli pienen sillan reunoja. Yhdessa kohtaa vesi oli niin suloinen, etta sita ei voinut oikein edes kestaa.

Oltuamme pari tuntia puutarhassa kavimme siella puotien ja kahvilan muodostamassa sisapihassa lounaalla. Sitten palasimme puutarhaan, kavelimme tunnin ja lopulta asetuimme wedding cake -puun alle nukkumaan nurmikolle, juuri sinne purojen keskelle. Aikamme levattyamme kiersimme vahan viela lempipaikoissamme ja sitten poistuimme. Lahdimme ajamaan kohti vuoria ja kotia (jonne paasi joko vuorien yli tai kiertamalla ne), ja Glendalouhgin risteyksessa ystavani kysyi, etta miten olis. Ja Glendaloughissa pistin paani vesiputoukseen.

Puutarhaesitteen takakansi. Klikkaa suuremmaksi!