sunnuntai 31. elokuuta 2014

Pitää antaa Helsingille mahdollisuus, osa 3

Löysin taannoin kissaa ulkoiluttaessani pihapiiristämme luumupuun. Siinä oli runsaasti luumuja, mutta raakoja kaikki. Eilen illalla menin puun ohi ja pysähdyin testaamaan. Kypsiä olivat. Tänään kävin poimimassa niitä pienen pussillisen. Ja sitten tein luumupiirakan kirpeistä maukkaista käpyläläisistä luumuista.

Olin ehtinyt harmitella jo, että Helsingissä menee kokonaan sivu suun se loppukesän ja alkuskyksyn ilo, että voi vain ojentaa kätensä ja poimia luonnosta syötävää. Vaan nyt Helsinki tarjosi minulle elämäni ensimmäisen luumupiiraan, ja vieläpä itse poimituista luumuista!

Pistin piirakkaan

100 grammaa ehtaa voita,
1 desilitran höttövehnäjauhoja,
1 desilitran täysjyvävehnäjauhoja,
1/2 desilitraa tattarihiutaleita ja saman verran kaurahiutaleita,
suunnilleen desilitran sokeria sekä
teelusikallisen leivinjauhetta ja vaniljaa.

Mössäsin aineet yhteen ja liiskasin taikinan vuokaan ja askartelin päälle alle litran käpyläläisiä luumuja. (Askarteluahan se on, kun pikkuisia luumuja halkoo ja poistaa niistä siemenet.) Paistoin piirakkaa uunissa 225 asteessa kunnes se vähän kärvähti. Sillä välin keitin vaniljakastikkeen maidosta ja maissijauhoista.

***

9.9.2014. Lisäsin reseptiin juuri sokerin... Kerrottakoon tässä nyt vielä, että viime kerralla leipoessani piirakkaa unohdin taikinasta leivinjauheen. Hyvää tuli silti.









torstai 21. elokuuta 2014

Nostalgisia tyttökirjojen kansikuvia

Minulla on muutosluenta käynnissä. Se tarkoittaa, että luen tyttökirjaklassikoita läpi pitääkseni balanssia yllä. Elämä ympärillä muuttuu, jonka vuoksi on hyvä lukea jotakin muuttumatonta, jossa kaikki on ystävällistä, hyvää ja lopulta aina turvallista. Kirjoitan lukemastani tänne postauksen jossakin vaiheessa. Nyt keskityn pinnallisiin. Siis, kirjan ihan siihen päällimmäiseen konkreettiseen pintaan, kanteen.

Varmaankin suurelle osalle tyttökirjojen ystävistä on merkityksellistä, minkä painoksen niteen lukee. Minulle esimerkiksi Montgomeryn Anna-kirjat eivät missään tapauksessa kelpaisi muutosluentaan 2000-luvun painoksena, jossa on Ben Stahlin amerikkalaishenkiset kansikuvat. Erityisesti muutosluennessa pitää olla tuttu, turvallinen ja nostalginen kansi. Se Ainoa Oikea.

Seuraavaksi listaan tähän lapsuuden nostalgisimmat tyttökirjojen kansikuvat. Ne, joista tuli silloin ja tulee edelleen kaikkein mehevimmät väristykset vatsanpohjaan ja joiden näkeminen edelleenkin pakottaa lukemaan uudestaan koko kirja(sarja)n.


Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1976 (kahdestoista painos). Kuva siskon niteestä.
Ensimmäiseksi kaikkein ihanin kansi koskaan.  (Muuten nämä kannet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä.) Äidilläni oli Anna-kirjat ja Pikku naisia -kirjat tänä Wsoyn sarjana, jossa on valkoisessa päädyssä sininen tai punainen raita. Kaikki Maija Karman kuvittamat kannet olivat parhaita. Harmittelimme siskon kanssa, että mikseivät kaikki kannet olleet Maija Karman. Minua vuodesta toiseen kutkutti, että millaisena Maija Karma olisi nähnyt Annan. (Kutkuttaa edelleen. Lohdutuksesi sentään tiedämme, millaisena Maija Karma näki Rillan.)

Joka tapauksessa tämä Pikku naisia -kansi oli ihaninta, mitä lapsena tiesin (siis kirjojen kansista; tietysti kissanpennutkin olivat ihania, ja suklaamannapuuro). En koskaan kyllästynyt kuvan katsomiseen ja toteamiseen, että tuo on Amy, tuo on Meg, tuo on Beth ja tuo on Jo (kannen ainoa puute oli Beth. Luulin, että hänelle on piirretty lyhyet hiukset. En hoksannut, että ne ovat vain kiinni). Siskoni rakasti kuvaa yhtälailla. Norkoilimme usein yhdessä kirjahyllyn äärellä ja huokailimme. Vähän isompana otimme kuvan piirustusmalliksi. Lukemattomat itse tekemämme paperinukkevaatteemmekin ovat paljon velkaa kyseiselle kansikuvalle. Hattuja myöden. (Näin jälkikäteen hoksaan, että siskoni ihanat suppusuiset korkkiruuvitytöt taitavat myös olla paljon velkaa Maija Karmalle! Minä en osannut piirtää yhtä ihania suppusuisia korkkiruuvikiharaisia kuin siskoni.)

Uskomatonta on, että vaikka Maija Karman (Maija Karma on aina pakko kirjoittaa Maija Karma, milloinkaan ei voi kirjoittaa pelkkä Karma, se olisi häväistys) viivat ovat hyvin pelkistettyjä ja kansikuvan yleisilme on melko romanttinen,  hän on tavoittanut silti Marchin sisarusten erilaiset persoonat. Tai sitten minä vain olen adaptoitunut kuvan näkemykseen. Yhtä kaikki, kyseisen kannen Meg, Jo, Beth ja Amy ovat ne ainoat oikeat.

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1965 (kolmas painos). Kuva siskon niteestä.

Tämä oli romanttisinta, mitä lapsena tiesin. Luullakseni tämä oli siskon lempikansi. Ainakin hän maalasi sen mallista noin kolmetoistatusinaa kertaa. Molemmat piirsimme tämän innoittamana lukemattomat määrät kaukaisuuten olkansa yli kaihoisasti katsovia neitoja istumaan milloin ikkunalaudalle, milloin puun juurelle.

Pidän siitä, etteivät Emilian kasvot näy kuvassa. Pieni runotyttö on mahdollista piirtää. Ja nuori opiskeleva Emilia myös. Mutta salaperäinen aikuinen Emilia! Hänen kasvojaan kenenkään on turha yrittääkään piirtää! Ei edes Maija Karman. Luulen. (En ole ihan varma.)


Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1993 (kymmenes painos). Kuva omasta niteestä.
Sateenkaarinotkoon Maija Karma on tehnyt toisenkin kannen (siihen punaraitapäätyiseen sarjaan). En lapsena koskaan ymmärtänyt sen päälle lainkaan. Se kun oli suttua ja söhröä, johon oli roiskittu joitakin ihmishahmonoloisia tekijöitä. Riemastuin melkein kuoliaaksi, kun näin ensimmäistä kertaa yllä olevan Sateenkaarinotkon kannen (jonka kuva jatkuu takakanteen)! Kaikki Blythen ja Meredithin lapset! (Paitsi Shirley ja Rilla, mutta ne nyt oli ihan vauvoja, ei niitä laskettu.) Sateenkaarinotko! Lasten iltanuotiot! Lampi! Vehreys! Tumma ja tulisieluinen Jerry, suloinen Una (tietenkin toimeliaana emäntänä kattamassa pöytää), herttaiset kaksoset Nan ja Di, Karl sammakkoineen, lukutoukka Walter, kalaa paistava Jem ja ihana kaunis Faith! Kuva aiheuttaa edelleen saman hykerryksen kuin ennenkin. 

Sateenkaarinotkossa on sellaista riemua ja lumoa, ettei ehkä missään toisessa Montgomeryn kirjassa. Se oli lapsena suosikkini kaikista kirjoista, ja sillä on edelleenkin erityissija kaikkien aikojen merkityksekkäimpien lukukokemusteni joukossa. Se kaikki muistojen ja merkitysten ja lumon määrä on latautunut juuri tähän Maija Karman kansikuvaan.


Kannen kiva Eeli Jaatinen. Wsoy 1992 (yhdestoista painos). Kuva omasta niteestä.
Tutustuin Runotyttö-kirjoihinkin ensin punaraitapäätyniteinä. Kohta sitten törmäsin tähän painokseen. Se helpotti oloani kovasti. Maija Karman pieni runotyttö katsoi punaraitapäätyniteen kannesta niin pohtivin siniharmain silmin, että minulle tuli aina alakuloinen olo. Siksi koko kirja tuntui alakuloiselta. Vasta Eeli Jaatisen terhakka Emilia vapautti minut huomaamaan, että Emilia pärjää ja nauttii elostaan.  Lisäksi kannen ullakkoromantiikka (jatkuu takakannessa) inspiroi kovasti. Tuli piirrettyä itsekin lukemattomat ullakot.


Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1959. Kuva kirjaston niteestä.
Tässä kansi (ja kirja), joka innosti piirtämään taloja ulkoa ja sisältä ja tekemään pohjapiirroksia (ja tämän kuvan takia minun nukkekotini keittiöön on tulossa punatiilinen lattia). Noin niin kuin periaatteessa tämä on vielä ihanampi kansi kuin Pikku naisia -kansi. Pikku naisia -kansi on ihanin vain siksi, että rakastuin siihen ennen tätä. Tämä olisi oikeasti oikeutettu ihanimman titteliin siksi, että kuvassa on talo. Tai, no. Huone. Tämä Maija Karman piirtämä pala Kesälinnun keittiötä tekee Marjatta Kurenniemen kirjoittamasta Kesälinnun keittiöstä tuhatmiljoonaa kertaa kotoisamman ja kauniimman, mitä kukaan osaisi kirjoittaa.


Kannen kuva Garth Williams. Gummerrus 1980 (kolmas painos). Kuva omasta niteestä.
En koskaan oikein ole pitänyt Garth Willamsin tyylistä. Kuulun enemmän Maija Karman ja Martta Wendelinin romanttiseen prinsessakoulukuntaan. Mutta Williams on tehnyt Pieni talo preerialla -sarjan kansiin (ja sisäkuvitukseen) pikkutarkkoja kuvia, jotka täsmäävät Ingalls Wilderin tekstiin ja jotka esittelevät elävästi maisemia ja maailmaa, joita ei ilman kuvia olisi osannut kuvitella.  

Pitkä talvi preerialla on kirjasarjan kirjoista ehkä suosikkini. Siksi ehkä sen kansikin aiheuttaa väristyksiä. Joka tapauksessa minulla olisi näyttää heti paikalla muutama paperinuken talvitakki (kaulahuiveineen ja lapasineen), jotka ovat syntyneet tämän kansikuvan takia.


Kannen kuva Garth Williams. Gummerrus 1980 (kolmas painos). Kuva omasta niteestä.
Tässä on kaikkien preeriahilkkojen ja kuviopuuvillakangasmekkojen äiti. Voiko kansikuvalta enempää vaatia?

Kannen kuva Martta Wendelin. Wsoy 1956 (seitsemäs painos). Kuva omasta niteestä.
Luullakseni Sara ja Sarri oli yksi lempikirjoistani tämän kannen vuoksi. (Tämän kannen vuoksi olen myös tehnyt Sara ja Sarri -paperinuket.) Martta Wendelin on maalannut Saralle ja Sarrille käsittämättömän kauniit mekot. Prinsessaystävän näkökulmasta pakahduttavan kauniit. Ja kuvan tilanne vastaa täydellisesti kirjan herkullisimman kohtauksen alkukimmoketta. Sara totisesti on saanut villin idean, josta Sarri kauhistuu...


Kannen kuva Martta Wendelin. Otava 1954 (kolmas painos). Kuva omasta niteestä.
Tämä kansikuva ei olisi ehkä minulle niin rakas, jos kyseinen kirja ei olisi minulle niin rakas. Toverien kesken on Mary Marckin kirjoista suosikkini. Martta Wendelinin kansi siihen on raikas ja tyylipuhdas ja sisältää kaikki Marckin koululuokkatyyppihenkilöt (eli jos siltä tuntuu, tästä kannesta voi siis tsekata osviittaa muidenkin Mary Marckin kirjojen henkilöihin).



maanantai 18. elokuuta 2014

Pitää antaa Helsingille mahdollisuus, osa 2

1) Kumpulan siirtolapuutarhassa on appelsiinipuussa appelsiineja. Käveltiin miehen kanssa ristiin rastiin käytäviä ja ihailtiin syysleimuja ja auringonkukkia ja iloisia postilaatikoita, kun silmään iski appelsiinit. Siihen jäätiin tuijottamaan. Todettiin, että eeeei voi olla... Mies mietti, että voisivat ne olla sharonhedelmiäkin (siis persimoneja), mutta että ei ne sen paremmin Suomessa kasva... Oltiin juuri pääsemässä seuraavaan (ja oikeaan epäilyyn), kun hauskasilmälasinen nainen pysähtyi viereemme ja sanoi, että näitä appelsiineja on tässä pällistelty koko kesä. Muoviahan ne. Kerrassaan häkellyttävä jäynä.


2) Helsingissä asuu Suomen kivoin kissa.




perjantai 15. elokuuta 2014

Pitää antaa Helsingille mahdollisuus

Olin kovasti vastahankaan tänne muuttamisen suhteen. Helsinki on kiva kaupunki käydä, mutten koskaan ole osannut ajatella, että täällä voisi asua. (Siksi en asukaan Helsingissä vaan Käpylässä. Kompromissi.)

Mutta täällä nyt ollaan. Ja oman etuni vuoksi minun tarvinnee antaa Helsingille mahdollisuus. Aion yrittää keksiä ja huomata hyviä asioita täällä.

Tässä yksi:

Ambulanssit, jotka tuntuvat kulkevan pareittain, kuulostavat usein Aaronin pianokoulu ykkösen kappaleelta. Semmoiselta, missä vasuri ja oikea käsi keinuvat toisiinsa nähden vastaliikkeinä jotakin intervallia tiitaatiitaa. Se on hauskan ja hypnoottisen kuuloista. Ja aina paremmaksi menee, kun sitten hetkittäin se intervallikeinu muuttuukin polyrytmiseksi ja Ligetin kuuloiseksi, sellaiseksi, ettei niitä rytmejä ihan heti lukisi Aaron ykkösen tasoinen pianisti sen paremmin kuin Aaron kakkosenkaan.




Varovaisia ensiaskelia pääkaupungissa

Olen asunut huomenna Käpylässä kuukauden. Aion jatkossakin asua Käpylässä, en Helsingissä. Helsinki on liian iso pala purtavaksi. Niin iso, etten ole kuukauden aikana käynyt keskustassa kuin sen verran, mitä siellä täytyy käydä, jos haluaa päästä täältä bussilla Satakuntaan ja takaisin.

Olen kävellyt tai polkenut Käpylässä yhdeksää eri katua ja merkinnyt ne karttaan. Vihreällä olen värittänyt kävellyt katujaksot, punaisella poljetut. Muistan ulkoa seitsemän paikallisen kadun nimen ja sijainnin. Minä valloitan ympäristöäni melko varovaisin askelin.

Täällä on onneksi kaupunkiasumisen outoutta pehmentäviä asianhaaroja. On Puu-Käpylän ihmeelliset talot, aivan kuin Astrid Lindgrenin Melukylästä. On punaisia aitoja ja portteja, omenapuita, syreenipensaita, mummonmökkiperennoja, kiviportaita, kuisteja ja suuria puita. On kallioita ja sateen jälkeen luonnolle tuoksuvia heinikoita. Kummallista on, että täällä voi tuoksua luonnolle, mutta korvat kuulevat kaupungin äänet ja silmäkulmasta voi nähdä 30 autoa sekunnissa. Ja absurdilta tuntuu, että Melukylän tunnelmassa ollessaan yhtäkkiä editse viilettää lehmusten alla vihreä ratikka. 

Ratikat ovat vielä ok. Vaan kun kävelin ohi bussipysäkin, jossa luki, että bussinumero sejase Malmiin menee niinjaniinmonen minuutin päästä, vatsaani kipristi. Bussipysäkki ja digitaalinen aikataulunäyttö tuntuivat niin hektisiltä ja isoilta. Totisesti aion asua Käpylässä ja käydä muualla niin harvoin kuin ikinä mahdollista.

Kaupungissa asuminen on vaativaa (vielä vaativampaa kuin kerrostalossa asuminen). Ei riitä, että yrittää tottua ääniin ja näkymiin ja bussilinjoihin. Lisäksi pitää sulattaa, että täällä on paljon ihmisiä, vaikkei olisi edes Stokkan Hullut Päivät menossa. Ja sitten pitäisi ymmärtää ja keksiä, miten äänimaailman ja ihmispaljouden ja bussilinjojen keskellä eletään.

Aluksi luulin kaikkia ikkunasta näkyviä ihmisiä vieraiksi. Siis sellaisiksi, että ne tulevat soittamaan meidän ovikelloamme (vanhassa kodissa jos ikkunasta näkyi joku, se tuli meille). On rasittavaa luulla kaikista, että ne tulee meille. Niitä on tosi paljon. Onneksi en enää luule kaikista niin.
 
Mutta vieläkin on sellainen olo, että ehkä rikon jotakin kaupunkilaisuuden peruskoodia. Ja minä siis olen poistunut kotoa lähinnä roskikselle ja pyykkitupaan. Roskikselle mennessäkin on tunne, että miten tämä nyt kuuluu sitten tehdä. Ainakaan ei kai kuulu paukuttaa roskiskatoksen ovea (se on kirjoitettu katoksen oveen). Muut näyttävät vievän roskansa kauhean sujuvasti, mutta minä analysoin koko ajan, että onko tämä nyt katu-uskottavaa ja säädyllistä. 

Kirjastossa kysyin vessasta ihan oudosti.

Kaupassa kolme ihmistä tuijotti. Kysyin mieheltä, oliko minulla räkää naamassa. Ei ollut.

Kotikadun kulmassa joku mies teki minulle hovikumarruksen, kun poljin ohi. Mietin, että mikä ihme minussa on vikana.

Äitini ja siskoni olivat käymässä. Kävelimme lehmusten reunustamaa katua lierihatuissamme ja huiveissamme, kesämekot päällä ja kukikkaat kassit kädessä. Vastaan polkeva naisihminen huikkasi meidät ohittaessaan, että ”naiset, olette komea näky”. Tai ”hieno” tai ”kaunis” tai jotain. Mistä minä sitä laatusanaa voisin muistaa, kun menin shokkiin, kun säikähdin, että mikä meissä on vikana, kun vastaantulija noin huutelee. Olin ihan varma, että se naljaili.

Yksi beaglentaluttaja kehui Arthur-kissaneitiämme kauniiksi. En vastannut mitään, kun en ehtinyt keksiä.

Kävimme Käpylän Lippakiskalla. Ihmiset oli rentoja ja iloisia ja juuri päinvastaisia kuin seipäänniellyt minä, joka mietin, että tilasinpa mä limpskani omituisesti.

Yhtenä iltana, kun vein roskat (toivottavasti coolisti) ja palasin rappukäytävän ovelle, pihaan tuli mieshenkilö, joka sanoi heihei. Pysähdyin ja katsoin häntä ja olin hiljaa. Hän kysyi, että ollaanko me muutettu tähän taloon. Sanoin, että joo. Olin hetken hiljaa. Sanoin, että hei hei. Tervehdykseksi. Siinä välissä. Sitten sanoin, että anteeksi, helle vähän pehmentää päätä ja asuks sää tässä kanssa. Joo, asui. Yritin normalisoida mainettani toteamalla ennen sisälle livahtamistani, että kiva talo. Ei yhtään cool keskustelu.

Minä en siis ole kala vedessä täällä (enkä monessa muuallakaan). Toiset näyttävät ihan siltä, että ne vain ovat, eikä se ole niille vaikeaa. Mutta hassua on, että ne toiset ovat monet nekin muualta. Miksi ne sitten osaavat olla normaaleja, mutta minä en? 

Ehkä minun tarvitsee perustaa joku satakuntalaistaustaisten lyhyt- ja pitkäaikaishelsinkiläistyneiden tukiryhmä, missä voisimme keskenämme puida, miten vaikeaa on viedä roskis tai hyväksyä se, että auto antaa jalankulkijalle tilaa. Olen jo monta kertaa pysäyttänyt liikenteen, kun auto on antanut tietä ja olen seissyt kadun reunassa ahdistuneena, että hei ihan totta, sää kumminki haluisit ajaa mun varpaille.



Edistymistä (kerrostalo)asumisessa

Olen melkein tottunut, että kotiin on kaksi ovea.

Suljen huoneistomme oven avaimella iltaisin ja aamuisin, jottei siitä tule ääntä rappukäytävään. Päiväaikaan annan sen napsahtaa.

En törmäile paikkoihin enää kovin paljoa.

Ymmärrän, että parveke on omaa reviiriäni. Siellä voi olla papiljotit päässä, jos huvittaa.

Yläkerrassa on alkanut pianonsoittoharrastus. Toivon, että siellä harjoitellaan säännöllisesti, jotta pääsen kuulemaan, miten soittaja kehittyy!



tiistai 5. elokuuta 2014

Kerrostaloasumisen lyhytkurssia kaivatessa

Takana on intensiivinen asunnonetsintä, pakkaaminen ja muutto. Pakkoraossa tapahtui ympäristönvaihdos kuovien ja ruisrääkkien kansoittaman satakuntalaisen pellon viereisestä rivarista Helsingin Käpylään kerrostaloon. On sopeutumista.

En ole ennen eläissäni asunut kerrostalossa. Kolmessa viikossa en ole vielä oppinut kerrostaloasumisen niksejä.

On hassua, että kotiin on kaksi ulko-ovea. Vaikka rappukäytävän ovi ei ole päivisin lukittu, änkeän siihen aina avainta. (Sitten pälyilen nolona ympärilleni ja tarkistan, ettei kai kukaan naapuri nähnyt, miten hidasoppinen olen.)

Rappukäytävä on outo juttu. En tiedä oikein, miten paljon siellä uskaltaa puhua ja pitääkö kuiskata. Entä huoneiston ovi? Millä tekniikalla se pitäisi sulkea, ettei sen kolahdus häiritse naapureita?

Postiluukku meillä on ollut kerran aiemminkin. Mutta silloin meillä ei ollut kissaa eikä kissanhiekka-astiaa. Posti putosi kaksi kertaa kissan kakkoihin, ennen kuin ymmärsin siirtää hiekka-astian.

Mustelmani sentään eivät johdu kerrostalosta. Ne johtuvat siitä, että asunto on entistäkin pienempi, ja siitä, että nyt kun teen tuttavuutta asunnon kanssa, on helle. En pysty hahmottamaan tiloja ympärilläni helteen pehmentämine aivoineni. Siispä olen lyönyt selkäni vessan suihkun kraanaan ja pääni lavuaariin. Keittiössä lyön joka kerta itseni pöydänkulmaan tai tuoliin. (Jääkaapin ovi aukeaa eri suuntaan kuin vanhassa kodissa. Siksi olen saanut jääkaapin ovesta otsaani.) Olkkarissa lipasto on tervehtinyt lonkkaa ja makkarin sängynjalat varpaita. Olen kiilannut itseni muutaman kerran vaatekaappien ovien ja sängyn väliin puristuksiin. Parvekkeella olen lyönyt pääni lyhtyyn ja raapinut sääreni tuoleihin. (Sääreni ovat häpeäksi kesälle. Ne ovat albinot, koristeltu mustelmin ja raapalein. 11 mustelmaa toisessa sääressä yksin.) Kotimme kuulostaa yhtä väkivaltaiselta kuin pölynimuri, mutta oikeasti tämä on kyllä hyvin herttainen paikka. Kunhan opin kiinteiden ja joustamattomien elementtien sijainnit.

Parvekkeessakin on oppimista. (Paluu kerrostalon outouksiin.) Onko olemassa joku parveke-etiketti? Voinko istua aina naama vastapäisen talon kuistia päin, koska vastapäisen talon kuisti on niin suloinen? Vai luuleeko kuistin omistaja, että minä kyttään? Kehtaako parvekkeella olla yövaatteissa, vaikka se onkin lähellä katua? Onko yltiöpäisen noloa olla papiljotit päässä parvekkeella, kaikkien nähtävissä? Entä miten paljon parvekkeella kehtaa leperrellä kissalle, jos naapurien ikkunat ovat auki tai naapurit itse ovat omilla parvekkeillaan? En haluaisi saada hullun mainetta.