En ole mikään erityisasiantuntija tässä asiassa, mutta ajattelin silti kertoa kokemuksiani. Ehkä niistä on jollekulle vinkkiä. Käytännön syistä mainitsen tässä heti, että näkökulmani on henkilön, joka pystyy kävelemään ja pärjää ilman mitään erikoisvälineitä.
Sitten asiaan. Tässä lainaus Trafin sivuilta:
Avustuspalvelun avulla pyritään helpottamaan liikkumista lentoasemilla ja koneeseen siirtymisessä."
Olen käyttänyt lentokenttien avustuspalvelua nyt kolmella matkalla. Se tarkoittaa sitä, että minua kärrätty pitkin kenttiä nelisentoista kertaa Helsinki-Vantaalla, Dublinissa, Hongkongissa ja Kunmingissa. Käyttämäni lentoyhtiöt rajoittuvat vain Finnairiin, Norwegianiin ja China Eastern Airlinesiin.
Palvelun varaus onnistui Finnairin lennoille chatin kautta. Norwegianille ensimmäisellä kerralla varaus vaati puhelun, toisella kerralla osasin hoksata tehdä sen kirjautumalla matkustustietoihini ja lisäämällä avustuspyynnön sitä kautta. Palvelun varauksessa kysytään aina, kykeneekö matkustaja kävelemään pieniä matkoja, kiipeämään portaita ja istuutumaan koneeseen ilman apua.
Tässä käytännön ohjeita liittyen avustuspalvelun:
Matkustin ilman avustusta viimeksi kesällä 2014. Silloin tuli selväksi, että homma ei toimi enää omin avuin, ei ainakaan, jos matkustan ilman seuraa. Kaikki jonoissa seisominen (paikoillaan seisominen on minulle ja monelle muulle cfs:ää sairastavalle fyysisesti vaativampaa kuin kävely), häly ja tungos rasittivat niin, että aivot eivät oikein enää käsittäneet opasteita ja numeroita, jonka vuoksi lähtöportille löytäminen oli aikamoista tuuripeliä. Kun portti vielä oli kentän äärimmäisessä päässä ja koneeseen noustiin portaita ja mukanani oli täysi lentolaukku, koneeseen pääseminen oli kiinni pelkästä sinnikkyydestä. Siinäpä sitten käkittiin koko kolmetuntinen lento cfs-pahoinvoinnissa ja pyörrytyksessä. Perillä matkasta toipuminen vaati tietysti veronsa.
Olin ajatellut, että avustuspalvelu on heitä varten, jotka eivät pysty kävelemään. Mutta kesän 2014 lennot opettivat, että ei asia ole niin yksinkertainen. Jos avustuspalvelun käyttäminen tekee lennosta siedettävämmän ja nopeuttaa matkan määränpäässä lennoista toipumista, on varsin järkevää ottaa apu vastaan. (Nyttemmin minun ei ole enää tarvinnut pohtia kysymystä senkään vertaa. Kiinasta ja Irlannista palatessani en olisi pärjäännyt lentokoneesta taksille omin voimin millään konstein.)
Siinä taustoitus. Tässä joitakin kokemuksiani ja havaintojani:
- Kaikilla käyttämilläni kentillä avustuspalvelu on toiminut hienosti. Helsinki-Vantaalla ja Dublinissa olen joka kerta saanut kainoon pyyntööni myöntävän vastauksen ja minut on kyyditty portille eväskaupan ja vessan kautta.
- Avustettuna pääsee turvatarkastus- ja passijonojen ohi, mikä vähentää huomattavasti lentokentän aiheuttamaa rasitusta.
- Helsinki-Vantaalla ja Dublinissa olen siinä missä muutkin lähtiessäni jonottanut lähtöselvitykseen (sanonut kenttävirkailijoille, että olen tilannut pyörätuolipalvelun, jolloin minut on ohjattu tiskille, ei automaatille). Helsingissä lähtöselvityksestä on sitten soitettu avustuspalveluun ja ohjattu minut odottamaan lähimpään paikkaan (esim kahvioon), jossa on tuoleja. Siinä sitten olen odottanut avustajaa 10 - 60 min (riippuen vuorokaudenajasta ja ruuhkasta). Dublinissa minut on ohjattu Reduced Mobility -alueelle, vai mikä sen nimi nyt on. Siellä on penkit ja virkailija, joka piipauttaa matkalipusta tiedot ja kutsuu avustajan paikalle.
- Laskeutumisen jälkeen avustajat ovat olleet odottamassa koneen ovella (olen päässyt aina viimeiseksi ulos) ja tulleet hakemaan matkalaukkuni hyllyltä. Vaihtoehtoisesti lentokoneen henkilökunnasta joku on roudannut laukkuni ovelle. Dublinissa saapuneet avustettavat näköjään käytetään ilmoittautumistiskin kautta. Mitä lie kirjanpitoa, mutta nopsaan homma on hoitunut. (Ensimmäisellä kerralla olin niin väsynyt, että kun tiskiltä kysyttiin nimeäni, en ymmärtänyt kysymystä.)
- Hongkongissa olen ollut vain välilaskujen vuoksi. Avustajat ovat olleet odottamassa koneen ovella nimikyltti kourassaan. Hongkongissa systeemi näyttää (kahden välilaskuotannan perusteella) olevan se, että lentoa vaihtavat avustettavat odotutetaan transfer-alueella. Eli minut vietiin lentoyhtiön tiskille, jossa minulle kerrottiin, mihin kellonaikaan minut tullaan noutamaan lentokoneeseen. Matkaliput virkailija antoi avustajalle. Koska Hongkongin transfer-alue ei ole mikään ostoskeskus, huvipuisto eikä kylpylä vaan parin ruokapaikan ja penkkikolonnan kattava alue, pitkä vaihtoaika siellä ei ole mikään hupaisa juttu.
- Lentokoneen henkilökunnan suhtautuminen avuntarpeeseen on ollut vaihtelevaa. Ei kertaakaan tylyä, mutta joskus nuivaa. Joitakin kertoja olen joutunut pyytämään matkalaukkuni kanssa apua. Siitä lentoemot ja stuertit selvästi eivät pidä, vaikka apua antavatkin.
- Toisaalta. Hongkongissa odottaessani portilla pääsyä Helsingin-koneeseen: Avustaja jätti minut portille, sillä kertaa ei ollut luvassa saattoa koneeseen. Mitä en tarvinnutkaan, koska ei ollut portaita, joissa laukun kantaminen on raskasta. Kun matkustajia alettiin kutsua matkalippujen koodien mukaan jonoihin, menin näyttämään lippuni pyörätuolileimaa virkailijalle ja kerroin, etten voi seistä jonossa. (Olin 8 tunnin vaihtoajan jälkeen heikossa hapessa ja edessä oli 10 tunnin lento ja kiduttava koneeseenjonotusseisonta olisi kestänyt ainakin 20 minuuttia.) Virkailija istutti minut odottamaan ja kohta joku lentokoneen henkilökunnasta tuli hakemaan laukkuni ja saattamaan minut koneeseen ja teki kaiken aivan ilolla.
- Jostakin syystä ulkoiset sairauden merkit tuntuvat vaikuttavan lentokoneen henkilökunnan asenteeseen. Jos minulla on ollut rannetuet käsissä, kun olen pyytänyt apua matkalaukun kanssa, apu on ollut iloisempaa kuin jos minulla ei ole ollut. (Esim siinä tapauksessa kun olen fiksusti unohtanut tuet lentolaukkuun ja koneesta poistuttaessa niitä ei saa käyttöön ennen kuin on ottanut laukun hyllyltä...)
- Pyörätuolia tarvitsevat ihmiset puhuvat usein siitä, miten toiset ihmiset eivät puhuttele heitä vaan pyörätuolin työntäjää. On tullut huomattua. Pyörätuoliin ei saa katsekontaktia muilta kuin passin tarkastajilta. (Okei, on ollut muutamia poikkauksia, jotka lämmittävät mieltä sitäkin enemmän.)
- Helsinki-Vantaan passintarkistusluukkujen välisiä käytäviä on kavennettu. Niistä mahtuu pyörätuoli juuri ja juuri. Mutta tiukkaa tekee ja kolisee. Ei kiva sellaiselle, jolla on joku kipeä vamma tai esimerkiksi haavoittuva niska. Passintarkastuksessa on toki väylä pyörätuoleillekin, mutta avustaja kertoi, että tulliviranomaiset eivät ole oikein hoksanneet, että sinne tarvittaisiin virkailija istumaan.
- Dublinissa olen päässyt kiinnostavien vempainten kyytiin. Kerran minut nimittäin noukittiin koneesta ambuliftillä. Vaikka olin ilmoittanut, että voin käyttää portaita. Mutta ambulift sinne minun vuokseni oli koneen kylkeen ajettu. Ambulift on se sellainen kuormuri, jonka selässä on hissikontti, joka nousee lentokoneen oven tasalle. Sellaisella sitten ajettiin pitkin lentokenttää. Häpesin silmät päästäni aiheuttamaani vaivaa. Lisäksi olen Dublinissa päässyt ajelemaan sillä gofkärrymäisellä autolla, joka kuljettaa mummoja ja pappoja lentokenttien pitkillä käytävillä.
Lopuksi tässä sanon kantapään kautta oppimani asian. Kannattaa pyytää apua. Ja kannattaa ottaa se vastaan. Ja kannattaa uskaltaa ilmaista heikkoutensa. Kuten minä siellä Hongkongissa, kun ymmärsin etten pysy tolpillani, jos joudun jonottamaan koneeseen. Viisaammat ovat minua muistuttaneet: minulla on lakisääteinen oikeus saada tarvitsemani apu matkustaessani. Eli. Ei tarvitse hissutella varpaillaan ja pyydellä anteeksi. Minä hissuttelin ja nolostelin aina viimeviikkoiseen Irlannin-paluulentooni saakka. Silloin ymmärsin, että nolostelu on ihan turhaa. Että saan vain olla iloinen, että yhteiskunta järjestää apua, joka mahdollistaa minullekin sen, että voin poistua kotisohvalta ihan toiseen maahan saakka.
