Keksi numero kaksi

En aio joka päivä pistää puoliksi syödystä keksistä tänne kuvaa. Nyt pistin tämän vain kuvitukseksi ilmoitukselle, että puuhaan Pikku naisia -elokuvista pientä vertailua. Taitaa mennä päivä tai pari ennen kuin saan sen valmiiksi. Muutenkin kyllä täytyy sanoa, että mahdotonta minun on joka päivä blogissa jotakin julkaista, vaikka äitini kuinka arvovaltaisesti toivoisi sitä. Jokapäiväinen naputtelu alkaa jo käydä sormille, ajattelu taas alkaa tuntua aivoissa. Olisi kivaa ulkoistaa naputtelu ja ajattelu, mutta eihän tämä sitten enää olisi minun blogini.

Sisäisesti aurinkoista viikonloppua teille!

Koronakaranteenikeksi numero 1

Mieheni kävi kolme viikkoa sitten kaupassa hankkimassa kotivaraa. Sitä täydennettiin vielä kaksi viikkoa sitten, päivää ennen kun muut ostivat vessapaperia. Meille ostettiin kaalia ja porkkanaa ja perunoita ja piimää, pääasiassa. (Eihän sitä voi edes kotivaran hankkimiseksi sanoa. Kyseessä oli enemmänkin viikon ruokaostosten ostaminen kerralla. Kun vieressä on Alepa auki 24 tuntia vuorokaudessa, on harvoin tullut ostettua ruokaa kaukonäköisesti. Ennen tätä koronahässäkkää.) 

Parin päivän päästä, kun uutisissa kerrottiin vessapaperista, hoksasin karmivan tosiasian. Kotivarasta puuttui taistelutahdon ylläpitämisen kannalta tärkeä elementti! Keksipaketti!

Niinpä mieheni lähti vielä kerran kauppaan (sen jälkeen ystävämme ovat tuoneet täydennyksiä, ihanat avuliaat lähimmäiset). Hakemaan keksipakettia. Oli siinä listassa vielä jotakin muuta. Käsisaippuaa nyt ainakin. Ei vessapaperia kuitenkaan. 

Sain pian puhelun kaupasta. Ongelmatilanne. Kaikki voihin leivotut keksit oli loppu. Minä sanoin että no onko Jaffa-keksejä, tuo niitä. Hetken hiljaisuus. Sitten mieheni kertoi, että kuule, näissä kaikissa, mitä täällä on jäljellä, on glukoosifruktoosisiirappia ja palmuöljyä ja muita asioita mitä kekseissä ei kuulu olla. Haluanko niitä? 

No hetken häiriössä olin urhea ja vakaumuksellinen. Sanoin että anna olla. 

Vaan kolme päivää myöhemmin alkoi jo kaduttaa. 

Viikkoa myöhemmin oli ensimmäinen täydennyskerta, ystävä toi tuoretuotteita. Kauppalistassa oli Jaffa-keksit. Pedantti ystävämme soitti kaupasta miehelleni ja ilmoitti, että yksi artikkeli kauppalistalta ei ole saatavilla. Meneekö hän toiseen kauppaan. No ei tietenkään! Kun ystävä jätti kassit ovelle, hän ilmoitti miehelleni, että Jaffa-keksit oli tämä puuttuva artikkeli. 

Minä harkitsin polvilleni heittäytymistä ja hiusteni repimistä ja kevyttä ulvontaa. Jotakin sellaista mitä Kotiopettajattaren romaanin ullakolla voisi kuvitella tapahtuvan. 

Ah, miksi en huikannut puhelimeen, että mikä puuttuu? Olisin voinut sanoa silloin, että mikä tahansa keksipaketti käy. Melkein mikä tahansa.

Eilen saatiin toinen tuoretavaratäydennys. Kirjoitin kauppalistaan ”Domino-keksit/halpis-Jaffa/Jaffa-keksit/Lu Bastogne/vohvelikeksit, mieluiten vadelma”. Harkitsin listata lisää erilaisia keksejä, mutta koska olin kertonut ystävälleni keksitragediastani (häneltä itse asiassa alkujaan sain kimmokkeenkin ymmärtää keksien merkittävyyden tässä vakavassa tilanteessa), arvelin että hän nappaisi kauppalistasta pointtini. 

Ja niin sain Domino-keksini eilen illalla! Ah! Tänään pyyhin pakkauksen ja nostin sen olohuoneeseen taiteilijatarvikkeideni joukkoon. Ja hetki sitten join iltapäiväteeni ja napostelin ensimmäisen keksin. 

Keksejä on pakkauksessa yhteensä 26. Nimesin paketin koronakaranteenikeksipaketiksi. Syön keksin päivässä. Katsotaan missä mennään 26 päivän päästä. Luullakseni tarvitaan vielä ainakin kaksi lisäpakettia ennen kuin siirryn syömään taas ihan normaaleja keksejä. Mutta kivempi on laskea keksejä ja keksipaketteja kuin ihan vain päiviä. (Minun laskuni ei lähtenyt ensimmäisestä poikkeustilapäivästä, mutta sillä nyt ei ole väliä. Jos en olisi käynyt 13. 3. sairaalassa, nyt olisi menossa kotonaolopäivä numero 50.)

Värioppia, värikyniä ja kissoja mieltä piristämään

Sain syntymäpäivälahjaksi 120 värikynää. Syntymäpäiväni oli jo tammikuussa, mutta lahjan sain nyt maaliskuussa. Justiinsa parhaaseen mahdolliseen aikaan. Niistä on nyt paljon iloa ja viihdykettä. Niistä on huomattavasti iloa myös Astridille. Se osoitti kiintymystä kyniä kohtaan jo ennen kuin avasin postituspakkauksen (kts kuva yllä).

Rehvakas kynien omija.

Sittemin se on käytännössä ominut kynät. Minun on varovaisesti pitänyt muistuttaa, että kynät oikeasti ovat minun. MINUN.

Kyniä on kiva hautoa.

Kynien päällä on kiva kylpeä.

Kynien äärellä on kiva mietiskellä. (Blogitekstin kissakuvien määrä on korkea terapeuttisista syistä.)

Sitten väriympyrään. Löysin ohjeet siihen täältä.

Kun ihminen saa 120 hienoa värikynää, hän tietysti haluaa tutustua kyniin kunnolla. Hyvä keino aloittaa tutustuminen (kaikenmoisen piirustelun ja värittelyn lisäksi) on tehdä ihan vain värikartta, sellainen josta näkee jokaisen kynän värin. (Yllä olevassa kuvassa näkyy tuota värikarttaani, siitä puuttuu vielä kynien nimet ja numerot.) 

Mutta minusta värikarttaakin hauskempi (ja samalla opettavainen) juttu on tehdä väriympyröitä ja muita värijekkuja. Minulla on niitä varten luonnoslehtiö, johon olen itse piirtänyt ruudukot ja ympyrät. Netistä varmasti saisi tulostettua valmiitakin pohjia, mutta tykkään piirtää ruudukkoni itse. Tai no, tykkään ja tykkään. Minä nimittäin en yksinkertaisesti vain osaa käyttää viivoitinta enkä mitata asioita. Nytkin meni kokonainen aamu siihen että sain ruudukon lehtiön arkille suoraan.  Siis linjassa sivun reunoihin nähden. Millilleen. Huono yhdistelmä tykätä millilleen suorista jutuista ja samalla olla kykenemätön mittaamaan asioita oikein.

Makkarin leiri. Päivän aktiviteetit käden ulottuvilla.

No niin. Ensin pieni paketti värioppia, ihan vain palikkatasoa. Kun joskus siitä lueskelin, huomasin että väriopissa on vanhempia ja uudempia teorioita - en tiedä kumpaan kategoriaan tämä nyt kuuluu. Mutta palikkatasokin, vanha tai uusi, tuo kivan lisän tähän puuhaan. Ja ainahan voitte lukea asiasta lisää Wikipediasta. Itse tsekkasin äsken ja sain pääni sekaisin. Olen ollut aina tosi huono väriopissa. Siis erittäin huono. Liikaa kaikkea fysiikkaa ja valoa ja spektrejä. Niinpä tässä tosiaan palikkamalli.

Primaarivärit: Punainen, keltainen ja sininen. (Tai purppura, keltainen ja syaaninsininen. Tai magenta, keltainen ja syaaninsininen. Riippuu lähteestä.)

Sekundaarivärit: vihreä, violetti, oranssi. Syntyvät sekoittamalla edellisiä pareittain keskenään.

Tertiäärivärit: Välivärit ympyrässä. Syntyvät primaari- ja sekundaarivärien sekoituksesta. Esimerkiksi keltainen ja vihreä yhdessä tekevät keltavihreän. Violetin ja sinisen vauva on sinivioletti. 

Vastavärit eli komplementtivärit: Väriympyrässä vastakkaisilla reunoilla olevat värit. Synnyttävät vierekkäin laitettuina meheviä näkymiä.

Sitten hommiin. Tähän puuhaan tarvitaan 12 (+2) väriä. Ne eivät kyllä löydy 12 kynän perussetistä (etenkään ei ole normaalia löytää 14 kynää kahdentoista kynän setistä). Mutta toisaalta perusväreillähän tehdään kaikki värit, että voihan tätä soveltaa niihinkin sopivaksi. Tai no, ehkä kolmella värillä liikkeelle lähteminen voi olla turhan haastavaa värikynien kanssa, mutta kuudella kynällä (primaari- ja sekundaarivärit) tämä homma jo varmasti onnistuu. Täytyy kokeilla! Taidan kokeilla kyllä kolmellakin värillä, siitä vasta hauskaa tuleekin, onnistui tai ei. (Luultavasti ei.)

Väriympyrässä ja murrettujen värien ruudukossa on kummassakin käytetty samat värit, paitsi väriympyrässä on kaksi lisäväriä ympyrän sisemmille kehille. Selvä lista selventää asiaa:

keltainen

oranssinkeltainen

oranssi

punaoranssi

punainen

punavioletti

violetti

sinivioletti

sininen

sinivihreä

vihreä

keltavihreä

väriympyrässä lisäksi harmaa (mustakin käy) ja valkoinen

Väriympyrässä, joka on jaettu 12 sektoriin (harmaalle ja valkoiselle ei omaa sektoria), listan värit kiertävät vastapäivään. Väriruudukon pysty- ja vaakasektoreissa värit menevät tuossa järjestyksessä kuin listassa, alkavat keltaisesta.

Väriuudukon ideana on nähdä, miten värit sekoittuvat toisiinsa ja synnyttävät murrettuja sävyjä. Perusperiaatteeltaan se on simppeli. Tosin minä kyllä jouduin miettimään pitkän tovin että miten oikein homma etenee, koska olin väsynyt ja pää jumitti tai sitten vain olin vähän pöhkö. No. Homma etenee niin, että ensin väritetään pystysarakkeet otsikonmukaisilla väreillä. Ja sitten vaakasarakkeisiin sama juttu. Voi tehdä myös päinvastoin.

Väritin usean kierroksen. Pidin huolta, että väritin aina systemaattisesti kautta koko ruudukon samalla tavalla. Siis eli katsoin että joka ruudussa on yhtä monta kerrosta värejä samassa järjestyksessä. (Jostakin syystä väritin ylärivin ja ensimmäisen pystyrivin tummemmalla kuin muut.) 

Annan nyt esimerkkinä vaikka vihreän vaakarivin (tämä on siis ihan yksinkertaista, mutta varmuuden vuoksi väännän rautalangasta). Pohjana on kertaalleen väritetyt pysty- ja vaakarivit (jolloin jo syntyy ensimmäiset murretut värit), sen jälkeen systeemi meni näin: Väritin rivin ensimmäisen ruudun keltaisella, sitten vihreällä. Toisen ruudun keltaoranssilla, sitten vihreällä. Homma jatkui samaan malliin. Oranssi-vihreä, punaoranssi-vihreä. Näin koko rivi. Ja samalla systeemillä koko ruudukko, rivi kerrallaan. Ja sitten uusi kierros. Aina niin, että pidin värikerrosten järjestyksen samana. Taisin vetää yhteensä neljä kierrosta, kukin kerros on aina kevyellä kädellä väritetty. En ole värikynäekspertti, mutta kokemukseni mukaan raskaalla kädellä väritetyt kerrokset eivät sekoitu toisiinsa niin hyvin.

Jos joku on jaksanut lukea tähän asti, saa hän palkinnoksi seuraavan informaation: Tällainen systemaattinen värittäminen on äärimmäisen rentouttavaa. Ei luovia paineita, ei taiteellista kunnianhimoa, ei pelkoa teknisen taituruuden puutteesta. Kunhan vain värittää mitä ruudun tekstit kertovat. Kyllä laskee syke ja mieli kevenee, koska puuha vaati keskittymistä eikä murehtimiselle jää tilaa.

Ja sitten väriympyrään. Ensimmäiseksi olen värittänyt kunkin sektorin yhdellä värillä siten, että uloin sarake on saanut väriä kunnolla, sisemmät sarakkeet olen värittänyt kevyemmin.

Uloimmassa renkaassa on omissa lokeroissaan jokainen väri sellaisenaan.

Toisessa renkaassa on aina puhdas väri (siis eli renkaan uloin väri) sekoitettuna vastapäisen sektorin puhtaaseen väriin. Eli toisessa renkaassa on vastavärien sekoitus.

Kolmannessa renkaassa on puhdas väri sekoitettuna harmaaseen.

Sisimmässä renkaassa on puhdas väri sekoitettuna valkoiseen.

Väännetään taas rautalangasta. Keltaisen sektorin  uloimpana on pelkkää keltaista. Sen alapuolella on keltaista sekoitettuna violettiin, sitten on keltaista sekoitettuna harmaaseen, lähinnä keskustaa on keltaista sekoitettuna valkoiseen. Vastapäisessä sektorissa uloimpana pelkkää violettia. Sitten violetti sekoitettuna keltaiseen, sitten violetti ja harmaa ja lopuksi violetti ja valkoinen.

Keltaisessa sektorissa pohjimmaisena ja päällimmäisenä värinä on aina keltainen, violetissa sektorissa päinvastoin. Poikkeuksena sisin rinki. Siinä olen kyllä kaikissa sektoreissa jynssänyt lopuksi päälle valkoista.

Piti aloittaa uusi väriympyrä ihan vain siksi että saan teille vaihekuvat alusta. Sieluni silmissä näin kyllä hienommat vaihekuvat, mutta näillä mennään.

Ensimmäisessä kuvassa on keltaiset pohjat ja vähän jo violettia. Toisessa kuvassa on violetti sektori väritetty myös (ihanko totta!?!1) ja keltaisen sektorin värejä vahvistettu.

Kolmannessa kuvassa kummassakin sektorissa on yhtä paljon väriä. Eli keltainen pohja, jossa kaistale violettia keltaisen päällä ja sitten keltaista violetin päällä. Ja violetti pohja, jossa kaistale keltaista violetin päällä ja violettia vielä keltaisen päällä. On ihan älyttömän kiehtovaa nähdä, miten vastavärien sekoitukset ovat erisävyisiä riippuen siitä, kumpi väri on pohjalla. Kokeilkaapa!

Neljännessä kuvassa on kumpikin sektori käsitelty kokonaan, mutta myöhemmin lisäsin niihin vielä värikerroksia lisää.

Ja siinä se. Minä lopetan tähän.

Paitsi sanon vielä että tietysti sekoilin monta kertaa ja väritin väärällä värillä väärään lokeroon. Kumilla sai kummasti kuitenkin korjattua. Ja sitten sanon että kirjoitin tätä kahtena päivänä kolmessa istunnossa ja silti kyllä näen että ei oikein meinaa löytyä sanoja ohjeisiin. Että käyttäkää omaa järkeänne ja googlatkaa, jos tästä tuli olo että homma on vaikeaa. Se ei ole vaikeaa. Sen sanallistaminen sen sijaan on. Mutta tiedättekö, en ole kahdeksaan ja puoleen tuntiin katsonut uutisotsikoita! Koska olen kirjoittanut, värittänyt, käynyt pihalla, värittänyt ja kirjoittanut. Ja huilannut ja syönyt.

Väriympyränväritysseuraa.

Kävin kesken blogin kirjoituksen iltapäiväteellä naapurissa asuvan ystävän kanssa. Hän toi meille tuolit. Kuten näette, pidimme etäisyyttä toisiimme. (Kassissani oli pieni termoskannu ja muki. Vähän ylimitoitettu kassi heille.)

Tämä on niin kokuttavaa puuhaa, että vaikka pitäisi keskeyttää jo, sitä ajattelee että no vielä yksi sektori. No vielä yksi sektori. No vielä yksi sektori. Aika monen vielä yhden sektorin jälkeen (minun piti lopettaa kahteen ekaan) keskeytin homman tässä kohtaa.

Kuvituskuva. Kuvan kissa liittyy tapaukseen.

Kokemusasiantuntijuuden äänellä: vinkkejä neljän seinän sisälle 3

Tietoinen toimeliaisuus ahdistuneiden ajatusten harhauttamiseksi pitää pään kasassa. Eli kuten Saul Bellow sanoo, muistaakseni kirjassa Herzog: "Tänä aamuna joutilaisuus oli huono idea. Ellei hän ryhdistäytyisi hän joutuisi alttiiksi sattumanvaraisten ajatusten kärsimykselle." Harmiksi en muista kirjaa varmasti, mutta jos kyseessä on Herzog, tuo mahtava suomennos menee Pentti Saarikosken piikkiin.

Ensimmäisessä vinkkijutussani kirjoitin jo tästä aiheesta. Siitä miten joskus ihminen herää mieli maassa ja vatsassa ahdistus ja kaikki on mustaa ja ihminen kokee syvästi miten hän on epäonnistunut ja huono eikä ikinä mikään ole koskaan ollut hyvin, mikään ei ole nyt hyvin eikä mikään milloinkaan ole oleva hyvin. On mahdollista toki, että ihminen kokee vain osan edellä mainitusta tunteista ja ajatuksista. Tai sitten hän kokee kokonaan eri setin. Mutta pointtina tässä on että ihmistä niin sanotusti ahdistaa. (Mikäli tämä kokemus osuu naisihmiselle hormonikierron määrättyyn vaiheeseen, suosittelen hoidoksi suklaata ja sitä että haistattaa hormoneille pitkät eikä annan niiden määrittää tunne-elämää.)

Kirjoitin jutussani myös siitä, miten tähän ahdistukseen paras hoito on toimeliaisuus. Ja kerroin miten minulla on lista asioista joita tykkään tehdä ja joita rakastan ja jotka ilahduttavat minua, ja että listasta on apua näinä tällaisina hetkinä.

Puhun nyt omasta puolestani. Kun minä herään mieli mustana uuteen päivään, minulla totisesti on mieli mustana. Päässä vilisee nälänhätä, ihmiskauppa, saasteet, kodittomuus, kerjäläiset, Kela ja kaiken kruununa tietysti tunne että minusta ei ole mihinkään. Mustassa  mielialassa on jotenkin kovin helppo olla (en puhu nyt masennuksesta vaan ajoittaisista lamaantuneista hetkistä, joita kaikilla on). Tarkoitan siis että märehtiminen ja itsesääli ja murehtiminen sujuu kuin luonnostaan, kun sille päälle sattuu. Siinäpä sitten ollaan ja mustuus ruokkii mustuutta. Siinä olotilassa on niin jumissa, että ei siitä pääse niin vain pois. Ei välttämättä ole edes sellaista tunnetahtoa. Mutta järki sanoo, että tästä nyt ei tule mitään ja tästä on päästävä ulos. 

Sen jumin ja lamaannuksen vuoksi kuitenkin on joskus hankala keksiä mitään positiivista, vaikka järki yrittäisikin tulla apuun. Ja sitä varten minulla on se lista. Siinä on sanoja paperilla. Ihan omin kätösin kirjoitettuja kivoja projekti-ideoita ja kaikkea mukavaa mitä ihminen voi tehdä. Pelkästään listan lukeminen jo nostaa mielialaa, kun se muistuttaa kaikista hauskoista asioista joita rakastan puuhata. Ja sitten poimin siitä jonkun. Ja pakotan itseni toimeen. Homman nimi on, että kun on oikein ahdistuksesta lamaantunut, ei sitä luonnostaan suostu mihinkään toimeen. Sitä vaan jäkittäisi. Mutta kun pitkin hampain istuu pöydän ääreen ja alkaa puuhata, kummasti siinä vähitellen elämä alkaa taas  maistua.

Eli siis. Puuhaaminen, minun tapauksessani mieluiten käsillä tekeminen, puskee ahdistuksen syrjään. 

Otetaan tästä korona-aikakauden esimerkki elävästä elämästä.

Minua jänskättää korona ihan todella paljon. Minulla on muutaman muun koronan kannalta ei niin  mieltäylentävän tekijän lisäksi sellainen hauska perinnöllinen geenivirhe, joka paitsi alentaa immuniteettiä, myös täsmällisesti ottaen tekee keuhkoista veltot puolustamaan itseään hyökkäyksiä vastaan. Olen katsellut kalenterista, että jos tämä tauti täytyy sairastaa, kannattaisi hankkia se virus joko nyt, kun hengityskoneita on vapaana, tai sitten heinäkuussa kun viruksen piikki toivottavasti on ohi ja hengityskoneita on taas vapaana. Hilpeitä mietteitä ennen nukahtamista!

Mietteitä ei helpota, että normaaliolotilani on monetta vuotta sellainen kuin terveillä ihmisillä on flunssassa. Jokaista iltaa kohden kurkku on kipeä (jos ei ole jo herätessä), pientä lämpöilyä jatkuvasti. Jäseniä kolottaa. Ja kun vähänkin väsyn (ja väsyn vähästä), alkaa kuiva yskähtely. Nenä vuotaa nonstoppina. Minä en oikeastaan ikinä tiedä onko minulle tulossa flunssa ennen kuin on täysi rähinä päällä ja poskiontelot paukkuu.

Niin että täällä on sellaista varpaillaan hipsuttelua ja käsien pesua että oksat pois. Tarkoitan että olotila on helposti aika ylivirittynyt. Aaah, kuiva yskä! Ahdistaako mun henkeä? Eeeei ahdista. Eikä ole kuumettakaan. Niiii, ei vielä. 

Just.

Yhtenä aamuna ensimmäinen ajatus oli, että miltä tuntuu kuolla hengityskoneessa eristyksissä läheisistä jossakin täyteen ängetyssä sairaalassa (enkä ollut lukenut aiheesta edes uutisia - vielä  silloin). Miten mahtava aamun ensimmäinen ajatus!

Toisena aamuna havahduin kun oli aivan todella raskasta hengittää. Mutta sitten tajusin että korona ei kyllä taatusti tunnu niin mukavalta. Sillä ei varmana ole pehmeitä pieniä tassuja rinnan päällä eikä se hyrise. Kun avasin silmäni, siinähän se kissa tuijotti omillaan minua. Tosi läheltä. Niin kuin ne tekee. Hiukan pelottavaa sekin. Muttei lainkaan niin pelottavaa kuin pandemia.

Järki sanoo että stressaaminen ei auta. Ja että stressi vain laskee immuniteettiä. Ja sitten tulee lisää stressiä siitä että ei saa stressata immuniteettiä alas.

Niin että on pitänyt ottaa järeät keinot käyttöön. Minun tapauksessani se on ollut VÄRIYMPYRÄ.

Peruspohja on ensin pitänyt saada kuntoon: Ensinnäkään ei saa tsekata uutisia joka välissä. (Olen saanut sen laskettua jo melkein yhteen kertaan päivässä.) Toiseksikaan ei saa jutella aiheesta koko ajan (olen onnistunut tässä jo aika hyvin).

Ja sitten ei kun harhauttamaan ajatuksia.

Minun harhautusprojektini on ollut, kuten tuossa jo mainitsin, väriympyrä. Ja muut värikartta-asiat. Se on ollut todella toimiva harhautusprojekti. Suosittelen sitä erityisesti niille joilla on vaikeuksia viivoittimen käytössä. Jos ei osaa piirtää suoria viivoja edes viivoittimella, värikarttojen tekemiseen kuluva aika triplaantuu, ja näin harhautusprojektin tehokin lisääntyy.

Olen viime päivinä hyökännyt värikynien kimppuun jokaisessa mahdollisessa välissä. Olen roudannut ne ja luonnoskirjan sänkyynkin, jos en ole jaksanut istua pöydän ääressä. Olen tietoisesti valinnut tarttua värikyniin sen sijaan, että tsekkaisin sosiaalisen median tai uutiset. Välillä on ollut sellainen levoton haahvuilevan pöljä olo, jossa ei haluaisi tehdä muuta kuin järsiä kynsiä. Siltä kanavalta on vähän vaikea värähtää mihinkään suuntaan, mutta järkipuhe itselle on auttanut. Värikynä käteen!

Koko epidempia on vasta aluillaan. Mutta oletan, että mitä pidemmälle se pääsee, sitä enemmän me siihen totumme. Vaikka uutiset pahenevat. Ja vaikka eristyneisyys ja kasaantuvat arjen huolet tekevät tilanteesta tukalamman viikko viikolta. Mutta me keksimme keinot selviytyä niistä uutisista ja huolesta. Sitähän se tottuminen on. Se ei siis ole helppoa hupsheijaa, onpa kivaa ei huolta  -meininkiä. Vaan sitä että päivästä toiseen ottaa apukeinot käyttöön ja jatkaa eteenpäin vaikka elämä tuntuisikin raskaalta.

Itselläni ahdistuspiikki on jo vähän laskenut, kiitos värikynien rauhoittavan vaikutuksen. Ajattelin siis jatkaa puuhailua. Etenkin koska kyllähän ne uudet ahdistuspiikit sieltä ovat tuloillaan, luultavasti pahempina. Mutta niistä selvitään yksi kerrallaan.

Ajanvietevinkki

Aina on kiva opetella uusia temppuja, eikö!

Tässä teille haaste:

Tavoitteena saada lyijykynän terä kynsinauhan alle niin syvälle, että kynä ei putoa kun nostat käden ylös. Kuulostaa helpolta! Mutta juju onkin siinä, että tämä temppu tehdään yhdellä kädellä ja ilman silmiä! Eli ei kun kynää teroittamaan! Sitten asettakaa se tasolle, kääntäkää selkänne ja ojentakaa kätenne kohti kynää. Pitäkää toista kättä vaikka taskussa. 

Temppua ei suositella lapsille! Temppu on kipuasteikolla keskitasoa (verrattuna siis kodin muihin perinteisiin  temppuihin kuten peukalon leikkaaminen veitsellä). 

Kertokaa tuloksista täällä, jos tuloksia saatte!

Kokemusasiantuntijuuden äänellä: vinkkejä neljän seinän sisälle 2

"Pikkuisista asioista iloitseminen ei ole lässynlässyn höpönpöpöä." Lainasin täten itseäni!  Täytyy sanoa, että Bellow'lla on paljon hienomman kuuloisia virkkeitä lainattavaksi.

No niin. Pikkuiset asiat.

Suuri syy blogini vaiteliaisuudelle viime vuosina on ollut se, että minulle tapahtuu vain pieni asioita. Ja ajatus kirjoittaa blogiin päivästä toiseen juttuja siitä, että miten kauniisti aurinko heijastaa ikkunan vanhan lasin läpi kuvioita seinälle, on tuntunut luonnottomalta. Sehän on nyt sellaista ihan amerikkalaista positiivista carpe diem -lässytystä. Niin että en ole kirjoittanut mitään. Kun en ole halunnut mitään abstrakteja mietteitä elämän olemuksestakaan väsätä.

Mutta nythän on tilanne se, että pitkästä aikaa minun eloni on tapahtumarikkaudeltaan lähempänä kansakunnan keskiarvoa (lapsiperheet kyllä vievät edelleen voiton 100-0, heillä taitaa olla tapahtumarikkaampaa nyt kuin koskaan), joten minulla on nyt tuhannen taalan paikka kirjoittaa kynsien kasvamisen kauneudesta, esimerkiksi.

Kynsien kasvamisen seuraaminen on ehdottoman aliarvostettu arjen viihdyke!

Niin, ne pikkuisen asiat.

No, hyvänen aika! Lähdetään niistä kynsistä! Kerrankin kun asiasta voi puhua ilman että saa hullun leimaa. (Tai ehkä siitä saa vielä  hullun leiman, mutta palataanpa asiaan muutaman viikon päästä! Silloin voi olla mielipide toinen.)

Ei mutta tosissaan. Tämä kynsijuttu voi oikeastikin havainnollistaa jotakin arjen pienistä iloista nauttimisesta. Mieluummin käytän esimerkkinä sitä kuin auringonvalon leikkiä seinällä.

(Anteeksi rivin mittaisen kappaleet. Ne johtuvat pääasiassa siitä, että aivoni eivät kykene nyt eheästi etenevien pidempien kappaleiden rakentamiseen.) 

Okei. Ei vielä kuitenkaan niihin kynsiin.

Toiset meistä huomaavat yksityiskohdat aina, kiireessäkin. Pysähtyvät kahdeksi sekunniksi nähdessään hassunmallisen kiven kadunreunassa ja jatkavat sitten matkaa naama hymyssä. Toiset tarvitsevat yksityiskohtien havaitsemiseen (ja siten niistä iloitsemiseen) aikaa. Jotkut varmaan eivät piittaa koko asiasta, mutta he lienevät pieni vähemmistö. Ja sehän nyt on selvää, että toisen aarre voi olla toiselle yhdentekevä. 

No. Jos aikaa on todella paljon, suorastaan liikaa, pienet asiat muodostuvat välttämättömyydeksi selvitä isojen asioiden puutteesta pää ehjänä. Isoilla asioilla tarkoitan tässä kuntosali-iltaa tai ulkomaanmatkaa, en esimerkiksi sitä että rajat suljetaan koronaviruksen takia ja kaikki puhuvat että talous romahtaa. Pienet asiat ovat kyllä myös välttämättömiä, jotta me jaksamme selvitä näiden toisenlaisten isojen asioiden olemassaolosta. Pienet asiat taitavat olla apu vähän kaikkeen. Ja pienistä asioista voi helposti tehdä isoja asioita. Isoja hyviä asioita.

Niin kuin vaikka pienestä kävelystä pihapiirissä voi aikuinenkin ihminen tehdä retken ihan vain ottamalla mukaan termarin ja miksei keksipaketinkin. Kyllä on kivaa istua kivellä (kylmänä vuodenaikana muista ettet jäädytä takamustasi), hörppiä kuumaa, mussuttaa keksiä ja katsella mitä linnut puuhaa ja kuunnella miten naapurikorttelin julkisivuremontti etenee. Kupillisesta kahvia kesken etätyöpäivän (tai ihan vain päivän) voi tehdä kotikahvilahetken miettimällä perinpohjaisesti kuppivalintaa ja lisäämällä kahviin jotakin mukavaa (sopivaa) maustetta mitä kaapista löytyy. Kun sen kuppinsa kanssa vielä istuu pöydän ääreen ja kaivaa kätköistä kortin tai paperinpalan ja alkaa kirjoittaa ystävälle muutamia sanoja, voi helposti simuloida itselleen katukahvilatuntemuksia. (Huom. Mikäli haluat kirjoittaa kotona postikorttia samalla kun juot kahvia, etsi postikortti ja kynä ennen kuin keität kahvin. Kunhan vinkkaan.)

Kynsien kasvaminen vasta se jotakin on. Siinä ollaan pienten asioiden ja hiljaisen elämän ytimessä. Kun ihmisellä ei ole kiire mihinkään, sitä ehtii tuntea ja huomata sellaisetkin pikkuseikat kuin että miltä kynnet tuntuvat ja näyttävät. (Ne, jotka hoitavat kynsiään ja lakkaavat ja mitä kaikkea, tietysti aina seuraavat miltä kynnet näyttävät.) Koska tunnen omat kynteni parhaiten, kerron niistä. Pari päivää kynsien leikkaamisen jälkeen kynnet alkaa huomata. Sitten alkaa erilaiset vaiheet. Parin päivän ajan (pitäisi muuten tehdä tästä taulukkoseuranta!*) ne ovat kerrassaan optimaaliset käsinompeluun. Joku vaihe on erinomainen appelsiinien kuorimiseen. Vähänkin liian pitkät kynnet ovat ärsyttävät piirtämiseen. Kopisevat kynnet läppärin näppäimillä tuovat hauskoja sihteeriassosiaatioita (kynsien rapina jotenkin kuulostaa tehokkaalta). Pitkät kynnet sopivat solmujen avaamiseen. Aivan lyhyet kynnet sopivat kosketusnäytön hiplaamiseen. Minusta on hauska peilata sormia valoa vasten, katsoa miten valo kuultaa kynnenpäiden läpi, seurata miten se alue päivä päivältä kasvaa. Kun kynnet alkavat olla liian pitkät (minun tapauksessani sellaiset 1,5 mm yli sormenpään), niitä on kiva napsutella ja kokeilla miltä ne tuntuvat kämmentä vasten. Ja sitten. Naps! Kun leikkaa kynnet, ne tuntuvat ihan erilaiselta! Kynsien leikkaaminen itsessään on tietysti mukava hauska ohjelmanumero. En sitä nyt kalenteriin sentään merkkaa, mutta etukäteen jo aina iloitsen tästä luvassa olevasta mukavasta toimenpiteestä ja ajankulusta.

Miten tämän tässä nyt muotolisi ilman että menee imeläksi. 

Elämähän enimmäkseen loppujen lopuksi koostuu juuri pienistä asioista. Isot asiat (lomamatka tai kahvilailtapäivä) tuovat maustetta, ja pitkäkestoiset isot jutut, kuten vaikka työ, tuovat merkitystä. Mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta isoihin asioihin. Eikä kaikilla ole työtä. Silloin sitä voi valjeta, jos ei ole ennestään jo valjennut, että  merkityksellinen ja riittävän mausteinen elämä ei tarvitse mitään isoa. Kynsien kasvamisen seuraaminen nyt tietenkään ei tuo elämään juurikaan merkitystä, mutta en ole nyt tässä kirjoittamassa elämän tarkoituksesta ja merkityksellisyydestä, se on ihan oma juttunsa se (jota en aio kirjoitaa). Minä kirjoittelen tässä siitä maustepuolesta.

Äh. Kai minun pointtini tässä on, että repikää iloa ihan kaikesta. Olitte sitten karanteenihkossa tilanteessa tai ette. Suhtautukaa kaikkeen erityisenä ohjelmanumerona, ja jos on tylsää ja ahdistaa, antakaa jokaiselle ohjelmanumerolle aikaa. Kun pilpotte porkkanaa, nauttikaa sen väristä ja ihailkaa sen keskellä olevaa kuviota. (Ja mikäpä googlatessa ja etsiessä joku hullunhankala tapa pilppoa se.) Kun tulette suihkusta ja kuivaatte varpaanne, tuntekaa miten hauskasti pyyhe menee niiden väleihin. Älkääkä säikähtäkö hiljaista pysähtynyttä hetkeä. Kun on ollut menoa ja meininkiä ja yhtäkkiä tulee hiljaista, vääjäämättä tulee hiljaisuuden keralla myös pönttö olo. Mutta kun ottaa rauhassa eikä pelkää sitä rauhaa, vähitellen hiljaiselo opettaa ihan oikeastaan omia aikojaan pärjäämään sen kanssa. (Ja joka tapauksessa vääjäämättä hiljaiselon ammattilaisellekin, enkä viittaa  zeniläisiin munkkeihin,   tulee välillä tarve päsäyttää leffa pyörimään ihan vain siksi että on niin sairaan tylsää.)

Yksi Astridin pienistä iloista on kytätä naapurin kissaa.

*) Minulla oli kerran taulukkoseuranta siitä että kumpi sieraimeni oli tukossa ja kumpi auki. Taulukossa oli tilaa myös mieheni sieraimille (hän oli silloin kylläkin poikaystävä). Hän lähetti viestejä että mikä nyt on tilanne, ja merkkasin taulukkoon kellonajan ja sieraimen. Ajatuksenani oli löytää sykli, että kuinka kauan sierain aina kerrallaan on toista enemmän auki (tai tukossa).

Yrityksenä tuottaa karanteeniajanvietettä

Heippa taas! Äitini eilen sanoi, että olisipa kiva saada joka päivä uusi blogijuttu minulta. No. Kyllähän äitiä pitää kuunnella. Etenkin tällaisessa kummallisessa tilanteessa, jossa me kaikki kaipaamme jotakin muuta. Niin että. Höpöttäminen on perinteisesti ollut ydinosaamisaluettani (kotona olemisen lisäksi), joten yritän höpöttää tänne nyt säännöllisesti. Voisin kokeilla saada joka iltapäivä jonkun pienen palan naputeltua, mutta nähdään miten homma menee käytännössä. Naputteluun tarvitaan nimittäin sormia, jotka esimerkiksi tälläkin hetkellä ovat varsin kipeät. Ja sitten eihän siitä naputtelusta ole mitään hyötyä jos se on vain että w0åpi asdvåi0 eqrå+0ipofk dsaöflkf äweaölk. Eli tarvitaan siihen aivojakin, ja vaikka minulla ihan kivat aivot onkin, eivät ne ole käytettävissäni joka päivä.

Mistä minä sitten höpöttäisin tulevina päivinä ja viikkoina? 

No ainakin voisin jatkaa kokemusasiantuntijuuslinjaa muutaman jutun verran, jos siis minulle tulee aiheesta mieleen jotakin lisää. Asiahan on niin, että neljän seinän sisällä nököttäminen on minulle niin tuttua, etten edes osaa enää ajatella, että mikä kaikki siinä on toisille vaikeaa tai että mikä toimintatavoistani on itse asiassa selviytymiskeino, joka ei välttämättä olekaan automaattisesti kaikkien muiden työkalupakeissa valmiina otettavaksi käyttöön.

Koronan olemassaolo varmaan luuraisi rivien välissä enemmän tai vähemmän, mutta sille pitäisi näyttää sen oma paikka. (Ei sen paikka todellakaan ole kaikkialla. Vaikka se näyttää kyllä yrittävän ängetä kaikkialle.) Voisin yrittää ajantasaistaa nukenvaatetilannetta. Siis kertoa että missä menen niiden kanssa. Juttu on vain niin, etten osaa oikein höpöttää nukevaatteista. Niistä kai pitää puhua asiaa. 

Ja sitten voisin yrittää höpöttää ihan tyhjästä. Saa pistää toiveita kommentteihin! En takaa että huomioin toiveita, mutta toisaalta saattavat ne inspiroidakin! (Kerran kun pyysin veljeltäni aihetta maalaukselle, tämä ehdotti että maalaan koliikkikipuisen kastemadon avaruudessa. Ai että se oli kiva aihe!)

Tämän blogin vissiin saa tilattua jotenkin itselleen. Siis että saa aina sähköpostiin uuden tekstin tai jotakin. En kyllä tiedä miten se tapahtuu, mutta jos te tiedätte, voitte sen tehdä, jos haluatte. Sittenpä ei tarvitsisi käydä blogissani turhaan kärkkymässä, että joko täältä löytyisi taas joku uusi kirjallinen helmi.

Ei nyt muuta tällä kertaa. Huomiseen! Toivottavasti :)

Kokemusasiantuntijuuden äänellä: vinkkejä neljän seinän sisälle

No niin. Sosiaalinen media tursuaa vinkkejä ja ohjeita kotona pärjäämiseen. Siis siihen, että miten selvitä karanteenista tai karanteenihkosta tilanteesta tulematta hulluksi. Lisäksi sosiaalinen media tursuaa muistutuksia siitä, että eihän se nyt niin kauheaa voi olla (eikä olekaan). Miksen siis minkäkin lisäisi panostani tähän vinkkien tulvaan, kokemusasiantuntija kun olen! Pätevyyteni todisteeksi: Tähän päivään mennessä olen tänä vuonna poistunut kotoa 5 kertaa. Kerran lääkäriin, kerran sairaalaan, kaksi kertaa elokuviin (!!!) ja kerran naapurirappuun ystävän luo. Lisäksi olen käynyt kerran pihapiirissä pyörätuolikävelyllä. Ja minun mielestäni alkuvuosi on ollut aika vilkas tällä kotoa poistumisen saralla. Niin että minä tiedän jotakin neljän seinän sisällä olemisesta.

Tosin niin tiedätte tekin. Sitä paitsi meillä kaikilla on erilaiset tilanteet. Enkä minä tiedä onko minulla mitään yhtään viisasta uutta sanottavaa. Mutta vaikka olen tässä nyt perustellut miksi tämä blogiteksti on ihan turha, ajattelin silti kirjoittaa sen. Jos vaikka kuitenkin jollekin (blogini kolmesta lukijasta) tästä  voisi olla pikkuisen apua.

No niin. Pistetään seuraavaksi kuitenkin kuva. Blogitekstejä on hyvä kuvittaa, me tykkäämme kuvista jo lapsesta lähtien. Minulla kylläkään ei ole mitään koronavirukseen sopivaa kuvaa (paitsi yksi jonka piirsin aiemmin influenssan kourissa tänä vuonna, mutta se ei ole kovin positiivinen kuva tähän yhteyteen), joten tässä asiaankuulumaton visuaalinen keskeytys:

Vedän lisää mattoa altani. Nimittäin kotona oleminen ei ole minulle hirveän vaikeaa. Olen koti-ihminen ja minulla on koti-ihmisen harrastukset. Mutta. Kyllähän sitä haikeasti katselee ikkunasta toisen menoja ja tuloja ja toivoo että itsekin voisi hypätä pyörän selkään ja polkea vaikka jonnekin metsikköön. Vaikeinta sairastamisessa onkin vapauden puute, se että ei ole vaihtoehtoja. Eli vaikka viihdynkin kotona, potuttaa kun on pakko olla kotona. Luulen että aika monta ihmistä tulevina viikkoina välillä potuttaa, kun on pakko olla kotona. Jos esimerkiksi tulee päiviä jolloin sataa jään ja veden ja rännän sekoitusta vaakatasossa ja tuulee niin että nenä irtoaa päästä, ei monikaan lähde tuonne huvikseen vähän tuulettumaan. Ja kun kyläily tai kuntosali tai kahvila ei tule kyseeseen, siinäpä sitten käkitään. Voi tulla harmitus. Näin olen ymmärtänyt että ihmisille käy välillä. Että tulee harmitus. On omaakin kokemusta, itse asiassa. 

Sitten niitä itsestäänselviä vinkkejä. Näitä ei ole testattu lapsiperhearjessa eikä etätyön kanssa.

1) Vaikka minulla ei ole muita velvollisuuksia kuin pitää itseni hengissä, olen pyrkinyt säännölliseen päivärutiiniin. Päivärutiini tuo ryhtiä. Minä tykkään ryhdistä. Ryhti on arvokasta. Tykkään myös arvokkuudesta.

Herään ajoissa ja samaan aikaan, pyrin menemään nukkumaan ajoissa. Syön aamupalan ja sitten vähän piirrän tai ompelen, lasken sen työkseni. Lounaan jälkeen tappelen Kelan kanssa (kyllä, rutiininomaisesti lähes joka päivä) (siis tänä vuonna). Levon jälkeen yritän taas työskennellä (ommella, piirtää). Ja vasta iltasella notkun Netflixissä. Tällainen rutiini minulla on hyvinä päivinäni, kun pystyn toimimaan. Se pitää päätä kasassa ja tuo tunteen että elämässäni on järkeä. Niin kuin siinä onkin. Aina vain se ei tunnu siltä, kun oma panos ei vaikuta bruttokansantuotteeseen (positiivisesti).

Niin että ykkösvinkki on pitää rutiineja yllä. Monelle teistä se tietysti on välttämätöntä, jotta etätyöt eivät kaadu niskaan tai lapset kuole nälkään. Mutta niille jotka ovat nyt tyhjän päällä, ehkä yksinkin, jonkinlainen järki päivissä on ehkä vieläkin tärkeämpää.

2) Aaahhahhahhah, en ikinä uskoisi että kirjoitan tämän, mutta kirjoitan kuitenkin. Jonkinlainen fyysinen aktiivisuus on tosi tärkeä homma. Minulla se tarkoittaa vielä tähän aikaan vuodesta sitä että nousen kesken ompelemiseni tiskaamaan pari kuppia tai leikin kissan kanssa 7 minuuttia. Se katkaisee nyhjäämisen ja ylikeskittyneen tilan jossa koko maailma katoaa ympäriltä. Ihan hyvä että maailma välillä katoaa ympäriltä, mutta jos vaikka viisi päivää putkeen aamusta iltaan ihminen nyhertää jotakin, tuleehan siitä vähintäänkin pääkipu ja ärtymys ja yhtäkkiä sitä ollaan kuin persauksiin ammuttu karhu.

Oletan, että te jotka pystytte fyysisesti suurempiinkin saavutuksiin kuin kissan leikittämiseen, nappasitte idean. Jos ulkoilu ei tule kyseeseen, treenatkaa vaikka käsillä kävelyä.

3) Minulle on tärkeää herätä joka aamu odottaen innolla uutta päivää. Pyrin siihen että päivän ensimmäinen ajatus on joku iloinen juttu, jonka olen suunnitellut tekeväni. Kun tappelee Kelan kanssa ja oma toimintakyky on niin ja näin ja murhetta on ja kremppaa riittää, sitä kovin helposti aamun ensimmäiseksi ajattelisi, että voi räkä ja yskös, taas yksi päivä selvittäväksi. Mutta ei elämästä tule mitään, jos aamun ensimmäinen ajatus on selviäminen. Siis pahalla tavalla selviäminen. Sellainen epätoivon tunne että elämä on pelkkää selviämistä. Itse asiassa en pidä hirveän hyvänä sitäkään jos aamusta toiseen ensimmäinen ajatus on sellainen positiivisen energisen voitokas jesss, selvitän tämänkin päivän taas. Minä yksinkertaisesti en halua ajatella selviämistä lainkaan. (Mikä ei tarkoita sitä etten ajattelisi sitä jatkuvasti.) Sen vuoksi olen edellisenä päivänä jo miettinyt, mikä on seuraavan päivän tärkeä asia joka auttaa näkemään asiat valoisana.

Josta päästään seuraavaan kohtaan.

4) Ne pienet jutut. Usein syy herätä päivään odottavalla mielellä on joku ihan pieni asia. Ajatus kirjeen kirjoittamisesta. Ajatus värikartan tekemisestä. Ajatus pitsin ompelemisesta. (Jotenkin ajatus valituksen kirjoittamisesta Kelalle ei ole yhtä inspiroiva juttu, mutta karseankin tehtävän valmiiksi saattaminen tuo myös positiivista energiaa. Parhaimmillaan.) Jollekulle tällainen odotettava asia voi olla uuden reseptin kokeilu tai ikkunoiden pesu tai lähteä katsomaan joko löytyy leskenlehtiä. Joka tapauksessa arjen tavallisista asioista iloitsemien ja keskittyminen siihen, mitä on, ei siihen mitä voisi olla, auttaa kummasti jaksamaan.

5) Minulla on pahan päivän varalle kirjallinen lista asioista joita rakastan ja joita haluan tehdä. Pahalla päivällä tarkoitan tässä sellaista päivää, jolloin herään fyysisesti suhteellisen asiallisessa voinnissa, mutta pääkoppa ei ole ihan kasassa. Alla oleva Saul Bellow'n sitaatti on komeillut jääkaappimme ovessa jo vuosikaudet. Se selittää mistä olen tässä nyt puhumassa:

 En valitettavasti muista  sitaatin lähdettä. Saattoi olla Herzogista. Tai sitten ei. Mutta Bellow'ta se on. "Hanki itselles mielekästä tekemistä"  taasen ei ole Bellow'ta, jos mietitte asiaa.

Kun ihminen herätessään aamulla huomaa, että jostakin selittämättömästä tai selitettävissä olevasta syystä pääkoppa ei ole kasassa (ja puhun tässä nyt kuvainnollisesti, en siten että ihminen havaitsee että kallo on halki ja verta vuotaa), on ihmisen keskimäärin paras järjestää itselleen mielekästä tekemistä harhauttaakseen ajatuksensa. Minulla vain on niin että kun herätessäni huomaan sattumanvaraisten ajatusten altistavan minut ahdistukselle, on siitä ahdistuksesta hankala astua ulos. Ahdistus lamaannuttaa. Ja sen vuoksi minulla on lista asioista joita rakastan puuhata, iloisista keskeneräisistä projekteista ja täysin toteuttamattomista ideoista. Se lista on usein pelastanut, kun on tuntunut siltä että  jämähdän  ahdistuksen alle. 

Väitän että näin koronaviruksen aikana tämä toimeliaisuusasia on varsin tärkeä. Ainakin itse helposti lipsun lukemaan uutisia ja kommentteja ja seuraamaan erikoislähetyksiä aivan liikaa. Info tietysti on tärkeää meille kaikille, mutta rajansa kaikella. Minua ainakaan info ei pelkästään helpota vaan asiasta lukeminen ylläpitää hermostunutta oloa. Tulee pitkä kevät, jos päivästä toiseen on hermostunut olo. Itse kuulun useampaankin riskiryhmään, ja vaikka korona ei juurikaan vaikuta arkeeni (olisin kotona muutenkin), se ehdottomasti on tuonut lisähuolen elämääni. Eikä tietysti huolen vain itseni puolesta vaan monen läheisen ja tuntemattoman ja loppuviimeiseksi koko maailman tilanteen puolesta. Mutta kun ei tämä tilanne huolestuneisuudella ja stressaantuneisuudella parane. Niinpä on parasta yrittää harhauttaa ajatuksia ja keskittyä määrätietoisesti  johonkin muuhun kuin siihen, että jossakin tuolla piilee pikkuinen ilkeä virus joka hyökkää kimppuuni jos vain kynnelle kykenee (muistakaa pestä kätenne huolellisesti!). Itse ajattelin keksiä jonkun uuden projektin, tai tarttua johonkin keskeneräiseen.

6) Yhteydenpitoa kanssaihmisiin ei oikein voi yliarvostaa (jos kanssakäyminen ei ole tappelemista netin keskustelupalstoilla). Läheisyyden tunteen saamiseen ei tarvita välttämättä fyysistä läheisyyttä. Onneksi! Minä olen joskus järjestänyt synttärit Facebookissa. Ne oli kivat pirskeet joissa oli vähän ohjelmaakin. Olen osallistunut raamattupiiriin Skypen kautta. Koronavirus on pannut meidät suunnittelemaan ompeluseurakokoontumista Skypen kautta.  Kaikkea hauskaa voi puuhata yhdessä näiden jännien teknisten vempainten välityksellä. Sen lisäksi että ihan perinteisesti soittelee ja viestittelee. Tai... kirjoittaa kirjeen! Koska olette viimeksi kirjoittaneet kirjeen? Se on ihmeellinen juttu se. Siinä tulee olo kuin kirjeen vastaanottaja istuisi vierellä, kuin puhuisi tälle suoraan. Joka tapauksessa toiset ihmiset ovat viime kädessä elämämme tärkein juttu. (Jonka vuoksi on sydäntäsärkevää ajatella miten maailma on täynnä yksinäisiä ihmisiä.)

Eikähön tässä ala olla tekstiä riittävästi. Mutta jatketaan nyt vielä vähän.

Homman nimi tietysti on nyt se, että minulta on palalta on otettu pois mahdollisuudet elää normaalia elämää. Siis että tämä kotiolenta on pitkän kehityksen tulos. Eikä valtiovallan käskystä yhdessä päivässä tapahtunut muutos. Mutta haluaisin tässä nyt rohkaista että hiljaiselo voi olla varsin mielekästä. Ehtii esimerkiksi kuulla omat ajatukset. Joskus kyllä ne ajatukset ovat sellaisia että niille on parasta sanoa että suu kiinni. Mutta usein ne ovat sellaisia että niistä on apua tai iloa. Tai molempia. Ja kun moni ihminen on kotiolennassa samaan aikaan, sitä ehkä kerkiää kuulla paremmin läheisensäkin ajatukset. Mutta älkää ottako paineita tästä ajatus-kohdasta. Minulla ei usein ole ajatuksia lainkaan. Ei aina tarvitse ajatella. Kunhan vain sanoin esimerkkinä.

Sitten sanotaan vielä se, että tietystikään kotiolenta itsestään johtumattomista syistä ei ole siihen tottuneellekaan aina helppoa. Ei edes koti-ihmiselle. Kun on tilanteessa että ei saa itse valita, on yleensä vallitsevat olosuhteet sellaiset että elämässä on murhetta. Ja kun on murhetta, mielialan kanssa voi olla vaikeaa. Ja kun mielialan kanssa on vaikeaa, voi elämä tuntua ylivoimaisen raskaalta, ja sitten meinaa käydä että poks. Viime kädessä minua on estänyt poksahtamasta oma uskoni siihen että Jumala pitää huolen. Mutta en kuitenkaan vähättele näitä käytössäni olevien toimintamallien osuutta.

Vinkkilistani tiivistettynä:

1) Rutiini on kaunista.

2) Fyysinen aktiivisuus pitää *piip* ammutut karhut loitolla.

3) Joku ennalta mietitty motivoiva juttu joka päivälle auttaa heräämään hymyssä suin. Jos auttaa.

4) Pikkuisista asioista iloitseminen ei ole lässynlässyn höpönpöpöä.

5) Tietoinen toimeliaisuus ahdistuneiden ajatusten harhauttamiseksi pitää pään kasassa.

6) Yhteydenpito kanssaihmisiin on kaiken a ja o.

Lopuksi kiitän kaikkia niitä jotka ottavat vakavasti tämän tilanteen ja pysyttelevät mahdollisuuksien mukaan erillään isoista ihmisjoukoista. Minä olen yksi heistä jonka vuoksi te asian teette. (Minulle tosin tulee ahdistus ajatuksesta kuinka monta henkilökohtaista taloudellista tragediaa minä olen aiheuttamassa.)

Asiaankuulumaton visuaalinen lopetus: