No niin. Sosiaalinen media tursuaa vinkkejä ja ohjeita kotona pärjäämiseen. Siis siihen, että miten selvitä karanteenista tai karanteenihkosta tilanteesta tulematta hulluksi. Lisäksi sosiaalinen media tursuaa muistutuksia siitä, että eihän se nyt niin kauheaa voi olla (eikä olekaan). Miksen siis minkäkin lisäisi panostani tähän vinkkien tulvaan, kokemusasiantuntija kun olen! Pätevyyteni todisteeksi: Tähän päivään mennessä olen tänä vuonna poistunut kotoa 5 kertaa. Kerran lääkäriin, kerran sairaalaan, kaksi kertaa elokuviin (!!!) ja kerran naapurirappuun ystävän luo. Lisäksi olen käynyt kerran pihapiirissä pyörätuolikävelyllä. Ja minun mielestäni alkuvuosi on ollut aika vilkas tällä kotoa poistumisen saralla. Niin että minä tiedän jotakin neljän seinän sisällä olemisesta.
Tosin niin tiedätte tekin. Sitä paitsi meillä kaikilla on erilaiset tilanteet. Enkä minä tiedä onko minulla mitään yhtään viisasta uutta sanottavaa. Mutta vaikka olen tässä nyt perustellut miksi tämä blogiteksti on ihan turha, ajattelin silti kirjoittaa sen. Jos vaikka kuitenkin jollekin (blogini kolmesta lukijasta) tästä voisi olla pikkuisen apua.
No niin. Pistetään seuraavaksi kuitenkin kuva. Blogitekstejä on hyvä kuvittaa, me tykkäämme kuvista jo lapsesta lähtien. Minulla kylläkään ei ole mitään koronavirukseen sopivaa kuvaa (paitsi yksi jonka piirsin aiemmin influenssan kourissa tänä vuonna, mutta se ei ole kovin positiivinen kuva tähän yhteyteen), joten tässä asiaankuulumaton visuaalinen keskeytys:
Vedän lisää mattoa altani. Nimittäin kotona oleminen ei ole minulle hirveän vaikeaa. Olen koti-ihminen ja minulla on koti-ihmisen harrastukset. Mutta. Kyllähän sitä haikeasti katselee ikkunasta toisen menoja ja tuloja ja toivoo että itsekin voisi hypätä pyörän selkään ja polkea vaikka jonnekin metsikköön. Vaikeinta sairastamisessa onkin vapauden puute, se että ei ole vaihtoehtoja. Eli vaikka viihdynkin kotona, potuttaa kun on pakko olla kotona. Luulen että aika monta ihmistä tulevina viikkoina välillä potuttaa, kun on pakko olla kotona. Jos esimerkiksi tulee päiviä jolloin sataa jään ja veden ja rännän sekoitusta vaakatasossa ja tuulee niin että nenä irtoaa päästä, ei monikaan lähde tuonne huvikseen vähän tuulettumaan. Ja kun kyläily tai kuntosali tai kahvila ei tule kyseeseen, siinäpä sitten käkitään. Voi tulla harmitus. Näin olen ymmärtänyt että ihmisille käy välillä. Että tulee harmitus. On omaakin kokemusta, itse asiassa.
Sitten niitä itsestäänselviä vinkkejä. Näitä ei ole testattu lapsiperhearjessa eikä etätyön kanssa.
1) Vaikka minulla ei ole muita velvollisuuksia kuin pitää itseni hengissä, olen pyrkinyt säännölliseen päivärutiiniin. Päivärutiini tuo ryhtiä. Minä tykkään ryhdistä. Ryhti on arvokasta. Tykkään myös arvokkuudesta.
Herään ajoissa ja samaan aikaan, pyrin menemään nukkumaan ajoissa. Syön aamupalan ja sitten vähän piirrän tai ompelen, lasken sen työkseni. Lounaan jälkeen tappelen Kelan kanssa (kyllä, rutiininomaisesti lähes joka päivä) (siis tänä vuonna). Levon jälkeen yritän taas työskennellä (ommella, piirtää). Ja vasta iltasella notkun Netflixissä. Tällainen rutiini minulla on hyvinä päivinäni, kun pystyn toimimaan. Se pitää päätä kasassa ja tuo tunteen että elämässäni on järkeä. Niin kuin siinä onkin. Aina vain se ei tunnu siltä, kun oma panos ei vaikuta bruttokansantuotteeseen (positiivisesti).
Niin että ykkösvinkki on pitää rutiineja yllä. Monelle teistä se tietysti on välttämätöntä, jotta etätyöt eivät kaadu niskaan tai lapset kuole nälkään. Mutta niille jotka ovat nyt tyhjän päällä, ehkä yksinkin, jonkinlainen järki päivissä on ehkä vieläkin tärkeämpää.
2) Aaahhahhahhah, en ikinä uskoisi että kirjoitan tämän, mutta kirjoitan kuitenkin. Jonkinlainen fyysinen aktiivisuus on tosi tärkeä homma. Minulla se tarkoittaa vielä tähän aikaan vuodesta sitä että nousen kesken ompelemiseni tiskaamaan pari kuppia tai leikin kissan kanssa 7 minuuttia. Se katkaisee nyhjäämisen ja ylikeskittyneen tilan jossa koko maailma katoaa ympäriltä. Ihan hyvä että maailma välillä katoaa ympäriltä, mutta jos vaikka viisi päivää putkeen aamusta iltaan ihminen nyhertää jotakin, tuleehan siitä vähintäänkin pääkipu ja ärtymys ja yhtäkkiä sitä ollaan kuin persauksiin ammuttu karhu.
Oletan, että te jotka pystytte fyysisesti suurempiinkin saavutuksiin kuin kissan leikittämiseen, nappasitte idean. Jos ulkoilu ei tule kyseeseen, treenatkaa vaikka käsillä kävelyä.
3) Minulle on tärkeää herätä joka aamu odottaen innolla uutta päivää. Pyrin siihen että päivän ensimmäinen ajatus on joku iloinen juttu, jonka olen suunnitellut tekeväni. Kun tappelee Kelan kanssa ja oma toimintakyky on niin ja näin ja murhetta on ja kremppaa riittää, sitä kovin helposti aamun ensimmäiseksi ajattelisi, että voi räkä ja yskös, taas yksi päivä selvittäväksi. Mutta ei elämästä tule mitään, jos aamun ensimmäinen ajatus on selviäminen. Siis pahalla tavalla selviäminen. Sellainen epätoivon tunne että elämä on pelkkää selviämistä. Itse asiassa en pidä hirveän hyvänä sitäkään jos aamusta toiseen ensimmäinen ajatus on sellainen positiivisen energisen voitokas jesss, selvitän tämänkin päivän taas. Minä yksinkertaisesti en halua ajatella selviämistä lainkaan. (Mikä ei tarkoita sitä etten ajattelisi sitä jatkuvasti.) Sen vuoksi olen edellisenä päivänä jo miettinyt, mikä on seuraavan päivän tärkeä asia joka auttaa näkemään asiat valoisana.
Josta päästään seuraavaan kohtaan.
4) Ne pienet jutut. Usein syy herätä päivään odottavalla mielellä on joku ihan pieni asia. Ajatus kirjeen kirjoittamisesta. Ajatus värikartan tekemisestä. Ajatus pitsin ompelemisesta. (Jotenkin ajatus valituksen kirjoittamisesta Kelalle ei ole yhtä inspiroiva juttu, mutta karseankin tehtävän valmiiksi saattaminen tuo myös positiivista energiaa. Parhaimmillaan.) Jollekulle tällainen odotettava asia voi olla uuden reseptin kokeilu tai ikkunoiden pesu tai lähteä katsomaan joko löytyy leskenlehtiä. Joka tapauksessa arjen tavallisista asioista iloitsemien ja keskittyminen siihen, mitä
on, ei siihen mitä
voisi olla, auttaa kummasti jaksamaan.
5) Minulla on pahan päivän varalle kirjallinen lista asioista joita rakastan ja joita haluan tehdä. Pahalla päivällä tarkoitan tässä sellaista päivää, jolloin herään fyysisesti suhteellisen asiallisessa voinnissa, mutta pääkoppa ei ole ihan kasassa. Alla oleva Saul Bellow'n sitaatti on komeillut jääkaappimme ovessa jo vuosikaudet. Se selittää mistä olen tässä nyt puhumassa:
|
En valitettavasti muista sitaatin lähdettä. Saattoi olla Herzogista. Tai sitten ei. Mutta Bellow'ta se on. "Hanki itselles mielekästä tekemistä" taasen ei ole Bellow'ta, jos mietitte asiaa. |
Kun ihminen herätessään aamulla huomaa, että jostakin selittämättömästä tai selitettävissä olevasta syystä pääkoppa ei ole kasassa (ja puhun tässä nyt kuvainnollisesti, en siten että ihminen havaitsee että kallo on halki ja verta vuotaa), on ihmisen keskimäärin paras järjestää itselleen mielekästä tekemistä harhauttaakseen ajatuksensa. Minulla vain on niin että kun herätessäni huomaan sattumanvaraisten ajatusten altistavan minut ahdistukselle, on siitä ahdistuksesta hankala astua ulos. Ahdistus lamaannuttaa. Ja sen vuoksi minulla on lista asioista joita rakastan puuhata, iloisista keskeneräisistä projekteista ja täysin toteuttamattomista ideoista. Se lista on usein pelastanut, kun on tuntunut siltä että jämähdän ahdistuksen alle.
Väitän että näin koronaviruksen aikana tämä toimeliaisuusasia on varsin tärkeä. Ainakin itse helposti lipsun lukemaan uutisia ja kommentteja ja seuraamaan erikoislähetyksiä aivan liikaa. Info tietysti on tärkeää meille kaikille, mutta rajansa kaikella. Minua ainakaan info ei pelkästään helpota vaan asiasta lukeminen ylläpitää hermostunutta oloa. Tulee pitkä kevät, jos päivästä toiseen on hermostunut olo. Itse kuulun useampaankin riskiryhmään, ja vaikka korona ei juurikaan vaikuta arkeeni (olisin kotona muutenkin), se ehdottomasti on tuonut lisähuolen elämääni. Eikä tietysti huolen vain itseni puolesta vaan monen läheisen ja tuntemattoman ja loppuviimeiseksi koko maailman tilanteen puolesta. Mutta kun ei tämä tilanne huolestuneisuudella ja stressaantuneisuudella parane. Niinpä on parasta yrittää harhauttaa ajatuksia ja keskittyä määrätietoisesti johonkin muuhun kuin siihen, että jossakin tuolla piilee pikkuinen ilkeä virus joka hyökkää kimppuuni jos vain kynnelle kykenee (muistakaa pestä kätenne huolellisesti!). Itse ajattelin keksiä jonkun uuden projektin, tai tarttua johonkin keskeneräiseen.
6) Yhteydenpitoa kanssaihmisiin ei oikein voi yliarvostaa (jos kanssakäyminen ei ole tappelemista netin keskustelupalstoilla). Läheisyyden tunteen saamiseen ei tarvita välttämättä fyysistä läheisyyttä. Onneksi! Minä olen joskus järjestänyt synttärit Facebookissa. Ne oli kivat pirskeet joissa oli vähän ohjelmaakin. Olen osallistunut raamattupiiriin Skypen kautta. Koronavirus on pannut meidät suunnittelemaan ompeluseurakokoontumista Skypen kautta. Kaikkea hauskaa voi puuhata yhdessä näiden jännien teknisten vempainten välityksellä. Sen lisäksi että ihan perinteisesti soittelee ja viestittelee. Tai... kirjoittaa kirjeen! Koska olette viimeksi kirjoittaneet kirjeen? Se on ihmeellinen juttu se. Siinä tulee olo kuin kirjeen vastaanottaja istuisi vierellä, kuin puhuisi tälle suoraan. Joka tapauksessa toiset ihmiset ovat viime kädessä elämämme tärkein juttu. (Jonka vuoksi on sydäntäsärkevää ajatella miten maailma on täynnä yksinäisiä ihmisiä.)
Eikähön tässä ala olla tekstiä riittävästi. Mutta jatketaan nyt vielä vähän.
Homman nimi tietysti on nyt se, että minulta on palalta on otettu pois mahdollisuudet elää normaalia elämää. Siis että tämä kotiolenta on pitkän kehityksen tulos. Eikä valtiovallan käskystä yhdessä päivässä tapahtunut muutos. Mutta haluaisin tässä nyt rohkaista että hiljaiselo voi olla varsin mielekästä. Ehtii esimerkiksi kuulla omat ajatukset. Joskus kyllä ne ajatukset ovat sellaisia että niille on parasta sanoa että suu kiinni. Mutta usein ne ovat sellaisia että niistä on apua tai iloa. Tai molempia. Ja kun moni ihminen on kotiolennassa samaan aikaan, sitä ehkä kerkiää kuulla paremmin läheisensäkin ajatukset. Mutta älkää ottako paineita tästä ajatus-kohdasta. Minulla ei usein ole ajatuksia lainkaan. Ei aina tarvitse ajatella. Kunhan vain sanoin esimerkkinä.
Sitten sanotaan vielä se, että tietystikään kotiolenta itsestään johtumattomista syistä ei ole siihen tottuneellekaan aina helppoa. Ei edes koti-ihmiselle. Kun on tilanteessa että ei saa itse valita, on yleensä vallitsevat olosuhteet sellaiset että elämässä on murhetta. Ja kun on murhetta, mielialan kanssa voi olla vaikeaa. Ja kun mielialan kanssa on vaikeaa, voi elämä tuntua ylivoimaisen raskaalta, ja sitten meinaa käydä että poks. Viime kädessä minua on estänyt poksahtamasta oma uskoni siihen että Jumala pitää huolen. Mutta en kuitenkaan vähättele näitä käytössäni olevien toimintamallien osuutta.
Vinkkilistani tiivistettynä:
1) Rutiini on kaunista.
2) Fyysinen aktiivisuus pitää *piip* ammutut karhut loitolla.
3) Joku ennalta mietitty motivoiva juttu joka päivälle auttaa heräämään hymyssä suin. Jos auttaa.
4) Pikkuisista asioista iloitseminen ei ole lässynlässyn höpönpöpöä.
5) Tietoinen toimeliaisuus ahdistuneiden ajatusten harhauttamiseksi pitää pään kasassa.
6) Yhteydenpito kanssaihmisiin on kaiken a ja o.
Lopuksi kiitän kaikkia niitä jotka ottavat vakavasti tämän tilanteen ja pysyttelevät mahdollisuuksien mukaan erillään isoista ihmisjoukoista. Minä olen yksi heistä jonka vuoksi te asian teette. (Minulle tosin tulee ahdistus ajatuksesta kuinka monta henkilökohtaista taloudellista tragediaa minä olen aiheuttamassa.)
Asiaankuulumaton visuaalinen lopetus: