Kananmunista ja elämänsuunnasta

Alan päästä jyvälle kananmunien keittämisessä. Pienen ohutkuorisen munan keittoajan olen jo määritellyt. 5 min 50 sek, kiehuvaan veteen laitettuna. Munan pitää tanssia vedessä kuplien kanssa koko ajan, jos tanssi loppuu, muna on liian löysä ja siitä tulee mieleen tipuparka, joka ei koskaan syntynyt. Ison kovakuorisen munan keittoaika on nyt haussa. Se on 6 minuutin 40 sekunnin ja 7 minuutin välissä. Vielä riittää siis määriteltävää, sillä onhan kananmunia isojen ja pienien väliltäkin. Ihanteellista olisi, jos omistaisin suorakulmamitan, jolla voisin määritellä kananmunien korkeuden ja leveyden millilleen! Lisäksi tietysti pitäisi olla kotitalousvaaka. Itse asiassa ehkä pelkkä punnitseminen riitäisikin määrittelemään munan koon.

Ilokseni kananmunaprojektini hyödyttää myös ainakin 3 muuta ihmistä (heillä on siis sama keitetyn kananmunan rakenneideaali kuin minulla). Heitä voin sitten palvella aamiaiskananmunaa keittämällä, kun ovat käymässä (paitsi että mieheni ei ole vain käymässä).

Nyt on aika tasan viisi kuukautta siitä, kun lopetin koulussa. Aika kyllä tuntuu paljon lyhyemmältä. Ehkä siksi, että edelleen joka päivä huokaisen kiitollisena, että uskalsin tehdä sen ratkaisun, minkä tein. Oli kyllä niin oikea ratkaisu, että ihan ihmettelen. Nyt olen erittäin osa-aikaisessa työssä (mutta työssä kuitenkin, ja siitä on hyvä lähteä), ja ihmettelen sitäkin, miten antoisaa se on ja miten iloisena tulen sieltä kotiin. Pidän työväenopistolla kirjallisuus- ja kirjoittajaryhmää. On valtavan hienoa saada nähdä ihmisten kirjoittavan tekstejä ja sitten kuulla ne luettuna. Joka kerta se tuntuu yhtä suurelta ihmeeltä. Että tuossa noiden aivoissa tapahtuu asioita ja sitten paperille tulee sanoja ja ne sanat kertovat kirjoittajan persoonasta ja ne sanat ovat itseilmaisua ja kaunista ja hyvää. 

Kirjoittamiskurssilla ei elätä itseään, mutta kurssin merkitys onkin paljon suurempi kuin rahakysymys: Se on antanut minulle ensimmäisen työkokemuksen, joka tuntuu mielekkäältä. Ja on tavattoman eheyttävää, että työ voi tuntua mielekkäältä.

Elämänohje II

Aiemmin olen kirjoittanut jo kaksi elämänohjetta (''Jos kohta ulkoinen kohtalo onkin kulkenut ylitseni niin kuin kaikkien yli, vääjäämättömänä ja jumalten säätämänä, on sisäinen kohtaloni silti ollut oma luomukseni, jonka suloisuuden ja katkeruuden minä ansaitsen ja josta tahdon ottaa vastuun omille harteilleni.'' ja ''Anna detaljien uida soosissa.'' ), jotka kuvaavat muuten hämmästyttävän hyvin nykyisiä elämänvaiheitani.

Nyt välittäisin oman ohjeeni, joka ei ole yhtä nerokas kuin edellä mainitut, mutta joka taatusti on banaalimpi, mutta myös yhtä tosi. Täältä pesee:

Kuuntele sydäntäsi.

Tai voi sen sanoa niinkin, että kuuntele sisäistä ääntäsi (paitsi jos se ääni sanoo, että ryöstä pankki tai räjäytä naapurin roskalaatikko tai huuda sinfoniakonsertin solistille SIITÄS SAIT, kun siltä katkeaa viulusta kieli kesken kadenssin).

No niin, minä aloin toteuttaa ohjettani, ja kerrankin voin sanoa, että jotakin mojovaa on tapahtunut. Ei valitettavasti vieläkään silti mitään niin mojovaa, kuin arpajaismatka ja Vacheronin kello. Mutta melkein. Minä vaihdan alaa. Niin paljon vaihdan alaa, että ilmoitin työnantajalle jo, etten palaa enää töihin sairauslomalta. 

Reilut kaksi viikkoa sitten jo tein päätökseni, ja sen jälkeen on elo ollut ihmeellistä. Ja nyt vielä ihmeellisempää, kun uskalsin siirtyä päätöksestä tekoihin. Enpä ole ennen tehnyt päätöksiä sen mukaan, mikä tuntuu oikealta sisuksissani. Aina olen päättänyt niin, mikä tuntuu järkevältä. Outo kokemus tämä järjen ja varmuuden hylkääminen. Ei lainkaan paha. (Ja mitä muka on varmuus? Senkin olen vasta oppinut ymmärtämään, että varmuutta ei ole.)

Jaa, että mitä teen sitten tulevaisuudessa? Enpä tiedä. Vaan ekaa kertaa epävarma tulevaisuus ei pelota minua! Ja hyvä niin, koska tosiasiassa juuri nyt minulla ei ole vielä kapasiteettia miettiä sitä sen syvällisemmin. Vaikka elo on ihmeellistä nyt, vallitsee kuitenkin henkilössäni tilanne, jota voisi kutsua edelleen stressaantuneeksi tai uupuneeksi (sen lisäksi henkilössäni esiintyy noin suunnilleen painoni verran räkää). Hyvä indeksi tälle olotilalle on, että P. G. Wodehousen kirjat tuntuvat nyt liian jännittäviltä, suorastaan pelottavilta. En pysty lukemaan paljoa yhdeltä istumalta, kun alkaa ahdistaa niin kovin. Mitä tapahtuu, jos Lady Constance tai Dunstablen herttua saa selville, ettei Halliday ole psykiatri vaan Gallyn kummipoika, joka yrittää sovitella välejään morsionsa kanssa? Miksi lordi Emsworthin sika, Keisarinna, ei syönyt perunaa? Onko taustalla jokin salaliitto? Saavatko Gally ja Halliday vaihdettua Dunstablen herttuan ostaman väärennetyn taulun makaavasta alastomasta alkuperäiseen (kenenkään huomaamatta)? Saako Vanessa varastettua makaavan alastoman Wilbur Troutille (jonka mielestä alaston muistuttaa hänen kolmatta vaimoaan; lordi Emsworthin mielestä makaava alaston muistuttaa Keisarinnaa), jos saa, varastaako hän alkuperäisen vai väärennöksen? Ehtiikö Halliday vaihtaa smokin päälleen ennen illallisia? Kiperiä tilanteita joka sivulla! Ei kestä ihmisen pää sellaista! Yksi kiperä tilanne oli, kun lordi Emsworth oli käynyt yöllä läävässä katsomassa Keisarinnaa (koska oli huolissaan siitä, ettei Keisarinna ollut illalla syönyt perunaa), jäänyt sitten ulos lukkojen taa, kiivennyt sisään ikkunasta, kompastunut kissaan, herättänyt Dunstablen herttuan, selittänyt kompastuneensa kissaan, joka olikin kadonnut tietymättömiin, suututtanut Dunstablen herttuan, mennyt katsomaan (rauhoittuakseen) galleriakäytävään lepäävää alastonta, koska se muistutti Keisarinnaa, mutta nähnyt, että lepäävä alaston ei ollutkaan seinällä (koska menossa oli vaihtoprosessi väärennöksestä aitoon), rynnännyt kertomaan veljelleen Gallylle, että taulu on varastettu (taulu oli sillä välin jo ehditty vaihtaa aitoon, jonka Gally tiesi), lähtenyt Gallyn kanssa kertomaan varkaudesta juuri uudelleen nukahtaneelle Dunstablen herttualle (koska Gally tahtoi piinata herttuaa, asiasta piti mennä sanomaan, vaikka Gally tiesi, että taulua ei ollut varastettu) ja herättänyt herttuan kello kaksi yöllä kertoakseen nyt sitten varkaudesta. Tilanne oli siis erittäinkin saavuttanut yhden kliimakseistaan ja syke oli henkilölläni vaarallisen korkea, kun raivoisa herttua avasi residenssinsä  oven  ja pääsin jännittyneenä lukemaan seuraavan:

''Oikein hyvä huomenta sinulle, Dunstable'', hän (Gally) sanoi. ''Näytät hämmästyttävän virkeältä ja onnelliselta. Mutta pelkään, että pulppuileva hyvä tuulesi laskee vähän, kun kuulet, mitä olemme tulleet kertomaan. Clarencella on esitettävänä  ällistyttävä tarina. Esitä ällistyttävä tarinasi, Clarence.''

''Öh'', sanoi lordi Emsworth.

''Ei siinä kaikki'', Gally vakuutti herttualle. ''On vielä paljon enemmänkin ja dramaattinen mielenkiinto lisääntyy koko ajan mitä pitemmälle päästään.'' (P. G. Wodehouse: Outo lintu linnassa.)

Tässä kohtaa minä meinasin nielaista suklaani vinoon ja tukehtua teeheni, ja juuri tällaisina (ehkä vähän hengenvaarallisina) hetkinä aina saan voimaa jatkaa lukemistani.

Tähän sivupolkuun loppuu nyt sitten viimeinen ''opettajattaren varaventtiili''. Opettajaa ei enää ole!

Näpräämisen ilo ja P.G. Wodehouse

Kotiolenta jatkuu. Tosin kävin välillä pääkaupungissa konsertissa, juomassa teetä ja tapaamassa ystäviä. Mutta pääasiassa olen kotona. Ja hyvä niin. Näpertely ja Beethovenin sinfoniat pitävät mielen harmoniassa ja ihmisen tyytyväisenä. Olen myös lueskellut. Hesse ei nyt oikein nappaa, se on edelleen liian tuhtia. Siispä hain kirjastosta väsymystilaan erinomaista viihdykettä, kunnon brittihuumoria. 

P. G. Wodehouse oli hauskaa luettevaa jo 15 vuotta sitten. Mutta nyt se on hauskan lisäksi loistavaa! Juonet ovat päälinjoiltaan yksinkertaisia ja toisiaan toistavia, henkilötkin ovat melko yksinkertaisia. Vaan kieli ei ole yksinkertaista. (Eivätkä juonien mainiot sivukiekurat.) Kieli on hulppeaa! Miten jaksaa ihminen kirjoittaa virkkeestä toiseen eloisasti, nokkelasti, yllätyksekkäästi ja niin edelleen (lisää ylisanoja)? Paljoakaan ei Wodehouse tarjoa lukijalle suvantovirkkeitä. Ehdottomasti enemmistössä virkkeistä on jotakin poikkeavaa, vaikka vain joku yksittäinen veikeä sanavalinta, usein kuitenkin joku käsittämättömän mainio kielikuva (usein asiayhteydessä melko lyömätön yllätysveto). Olisi varmasti antoisaa lukea Wodehousea englanniksi, jos ymmärtäisi sitä kieltä riittävästi. Mutta hyvä kompromissi on lukea hienoja suomennoksia ja katsoa vanhoja Kyllä Jeeves hoitaa -paloja (lainasin kirjastosta pari dvd:tä) ja yrittää sivukorvalla ymmärtää tekstityksen ulkopuolelle jääneet kaskut. 

Selasin tässä välissä kirjaa löytääkseni Madeline Bassettiin liittyviä lausahduksia, koska pidän niistä kovin. Silmääni osui sitten edellä kirjoittamaani P. G. Wodehousen kielen kuvaukseen sopiva katkelma, jossa Wodehouse Bertien suulla ottaa kantaa aiheeseen:

''Olin juuri sammuttamassa savuketta ---, kun oviaukossa näkyi välähdys vaaleanpunaista ja sisään tuli Esmond Haddock.

(Luku loppuu ja uusi luku alkaa.)

''Kyhätessäni tätä kertomustani perhetalouksien kulutukseen on vankkumaton tarkoitukseni kautta linjan ollut panna oikea sana oikeaan paikkaan ja välttää petkuttamasta asiakkaita jollakin heikolla ja mitään ilmaisemattomalla puheenparrella, kun heillä on oikeus odottaa nasevaa osumaa. Enemmän työtähän se teettää, mutta ihmisellä on periaatteensa.

Pyyhkikäämme näin ollen verbi ''tuli'' edellisen rykäisyn lopusta ja laittakaamme tilalle ''kirmasi''. Oviaukossa näkyi välähdys vaaleanpunaista ja Esmond Haddock kirmasi sisään. Mahdatteko olla koskaan nähnyt raavaan miehen kirmaavan, mutta entisaikojen sotaratsut harrastivat toimintaa varsin estoitta, ja nyt oli vuorossa Esmond Haddock.''

Ja sitten ne Madeline-pätkät. Yksi lempijuttujani Jeeves-kirjoissa on se, miten Bertie Wooster puhuu aina Madeline Bassetista:

 ''--- onhan kyseessä päälaesta anturaan nainen, joka oli väärässä jonossa kun järkeä jaettiin.'' 

''Tiedän varsin hyvin, että mitä ulkokuoreen tulee, tuossa kaikkien aikojen miesansassa ei ole nokan koputtamista. --- Mutta asialla on toinenkin puoli, ja se on pimeä. --- 

- Kysyit, miksen laahusta kohti alttaria Madelinen kanssa, sanoin. - Minäpä vastaan. Sillä vaikka hän on ulkoisesti kuinka sievä ja soma, kuten totesit, hän on todellisuudessa vetistelevä, tunnetta tursuava, tahmea nyyhky, joka, voi herranen aika, uskoo että tähdet ovat Jumalan kukkaseppele ja aina kun keiju saa hikan, soma lapsonen putkahtaa maailmaan. Hänen lempiluettavaansa ovat Risto Reipas ja Nalle Puh. Parhaiten hänet kiteyttää, kun sanoo, että hän on ihannesiippa Gussie Fink-Nottlelle.

-Minä en ole tavannut herra Fink-Nottlea.

-Puhut nyt miehen kanssa, joka on.''

Tuohon, että tähdet ovat Jumalan kukkaseppele, viitataan lähes jatkuvasti Madelinen yhteydessä. Mainio attribuutti hahmolle! Ja vielä yksi kielikuva. Ei välttämättä nasevin, mutta asiayhteydessään tavattoman hauska: 

''Konstaapeli Dobbsin naama ei vääntynyt kovin herkästi mihinkään isompaan tunneilmaisuun. Pikemminkin naama näytti siltä kuin sen olisi veistellyt jostakin kovasta puusta kuvanveistäjä, joka opiskeli kirjekurssilla ja oli päässyt kolmanteen oppituntiin.''

Wodehousen kylkiäisenä olen lukenut James Joycen Odysseusta. Olen lukenut sitä viikon ja päässyt sivulle 16 (joka sisältää tietysti alun otsikkosivut). Joskus 10 vuotta sitten pääsin sivulle 98, sitten teos jäi kesken kiireiden takia. Rehellisyyden vuoksi todettakoon, että olisi se kesken jäänyt kiireittäkin... Nähdään, pitkällekö pötkin tällä kertaa. Lukutekniikkani on nyt kuitenkin eri kuin ekalla yrittämällä: En välitä edes ymmärtää. Nautiskelen vain runsaasta sanavarastosta ja otan kunkin kappaleen, repliikin tai rivin omana hetkeä kuvaavana palasenaan. Hidasta on, mutta olkoon!

Lopuksi muutama kuva näpertämisen ilosta. Ensin kuva työn alla olevasta mekosta, josta oli tarkoitus tulla anonyymin Pseudo-Hittyn juhlahame. Hame siitä tuli, muttei ehkä juhla-. Sitten on kuvia hatuntekemisen lopputuloksesta.

Pseudo-Hitty saa vaatteet ja kaipaa nimeä. Lisäksi lomailua pitkän kaavan mukaan.

Sain eilen hameen valmiiksi joskus illansuussa. Sitten piti tehdä vielä yhtäkkiä valehihat. Sitten piti ihan äkkiä tehdä valkoinen Pieni talo preerialla -hattu. Se olikin vähän hankalampi juttu. Siis. Nopeasti sen teki. Mutta että istuiko se? No ei istunut! Sitten säätöä säädön päälle, ja lopulta päähineeseen tuli säädön ansiosta niskaläppä, jota on tuon ajan päähineissä ollutkin. (Ei se valkoinen lätsä vieläkään ole mikään istumisen riemunäyte, mutta menee se mukiin (tyhmä sanonta ainakin tässä kohtaa).)  No. Sitten oli sisäinen pakko vielä tehdä klassisehko bahytti-hattu. Sekin tuli nopeasti mutta tarvitsi vähän säätöä lopuksi. Säätö tapahtui jo melko myöhäisenä ajankohtana ja silmät sikkaralla. Melko typerää.

On kamalan vaikea tehdä päähinettä kovapäiselle nukelle! Kumpikin päähine menee justiinsa komiasti villalankatukkaiselle nukkekotinukelle. Mutta liukkassa hiuksettomassa kovassa päässä hatut nuljuvat ja liukuvat. Pitää oletettavasti täsmentää kaavaa. (Jota ei kyllä edes ole olemassakaan vielä.)

Neidillä on alusvaatteiden päällä hame ja valehihat.

Ja sitten on fiinimmänpuoleinen kaulus!

Pieni talo preerialla-päähine (ja epätarkka kuva).

Fiinimpi päähine.

Yksityisyyssuoja ja alemman hatun niskaläppä.

Tässä kuvassa näkyy päähineet päällekkäin. Kaverina muutama vuotta sitten tekemäni nukkekotinukke.

Mittakaavaa (itse asiassa molemmat ovat pieniä, sekä käsi että nukke).

Pseudo-Hittyn vaatteet vievät vähän kangasta.

Pseudo-Hittystä kehkeytyi sen verran herttainen neito, että hän ansaitsisi oikean nimen. Ehdotuksia? Entä millaisia vaatteita se seuraavaksi tarvitsisi? Nyt minulla on aikaa ommella vaikka millä mitalla. Näyttää nimittäin siltä, että palaan töihin vasta tammikuun alussa (mietin, pistänkö siitä tähän blogiin mainintaa ja totesin sitten, että huomaa sen päivityksistä kumminkin,  joten menköön). Loppuvuoden voin siis luultavammin viettää käsitöitä tehden. Ja jos olen ahkera fysioterapialiikkeiden tekijä, uskaltanen kokeilla maalaamistakin. (Viimeisen vuoden aikana olen pitänyt sutia kädessä kahdesti: Martta-nuken hiuksia ja Pseudo-Hittyn naamaa maalatessani. Kummassakin tapauksessa käsi valitettavasti alkoi krampata. Mitä jos ongelma on sudinpitoasennossani? Olisi kiva saada joltakin maalaamisergonomiaoppitunti.)

Sekalaista sorttia

Hmh. Ehkei se jyrän alle jäänyt olo ollutkaan sitten pelkkää flunssaa. Sairastamiselle ei tosiaan olisi ollut tarvetta, mutta sairauslomalle sitä jouduttiin, minä ja persoonani. Olen kuulemma työuupunut. Siltä kieltämättä on tuntunutkin, mutta luulin, että se on sitä samaa mitä kaikilla.

No, kannoin oppikirjat saunaan lepäilemään ja tein pienen nuken. Pientä nukkea ihminen tarvitsee siksi, että pieni nukke ei tarvitse vaatettamiseensa isoja kangaspaloja. On edullisempaa toteuttaa pakkomiellettään 17cm korkeaan nukkeen kuin 30 cm korkeaan. Nyt on jo suunnitteilla, alusvaatteiden lisäksi, kaksi kuviopuuvillamekkoa ja valkoinen puuvillamekko, jossa on paljon paljon valkoista puuvillapitsiä. (Ei saa päästää enempää suunnitelmia aivoihin, ettei tule hätä ommella.)

Mies ja kännykän kamera ovat muutaman sadan kilometrin päässä tällä haavaa, joten en saa kuvia nukesta tähän väliin. Huomenissa ehkä sitten.

Aloitin eilen gluteenittoman ruokavaliokokeilun. Uusien tutkimusten mukaan keliakia ei olekaan niin simppeli juttu kuin on luultu. Ja sitten on joku semmoinen juttu, kuin gluteeniyliherkkyys. Oireita on muun muassa väsymys ja sumea olo, joten miksei tällainen kestoväsynyt nyt sitten kokeilisi, mitä tekee gluteenittomuus. (No, en kokeilisi, ellei perheessä olisi keliakiaa ja viljansyöntiongelmia. Mutta kun kaikilla muilla sisaruksilla on virallisesti jompaakumpaa, ehkä ei tee pahaa minunkaan tarkistaa asiaa.) Jännä nähdä, miten käy.

Lokakuu on pian ohi

Monesti, kun ihminen kokee olevansa loppuun kulunut kaakki tai jyrän alle jäänyt, hän huomaa, että onkin kipeä tai tulossa kipeäksi. Lämmin toivomukseni olisi, etten kuitenkaan olisi palaamassa kipeiden joukkoon. Johan olin juuri, ja vasta eilen lopetin silmien kortisoni-antibioottikuurin, eikä kouluelämäni totisesti siedä uutta poissaolojaksoa.

Kotona sairastaminen on vähän hankala juttu. Siitä seuraa se, että koulussa kaatuu kaikki niskaan, kun sinne palaa. Toisaalta koulussa sairastaminen on hankalaa myös, koska silloin tartuttaa toiset (esim. aivastamalla 15 kertaa peräkkäin) ja menettää järkensä, kun ei tajua mistään mitään, ja opettaja, joka ei tajua mistään mitään, on melko turha opettaja. On sekin tullut koettua. Ettei siis kykene vastaamaan yhteenkään kysymykseen (mikä on lukea-verbin potentiaali?), ettei muista mitä oli puhumassa vai oliko jo itse asiassa lopettanut.

Joka tapauksessa nyt on väsy.

Vaan suurin osa tästä pohjoisesta kansakunnastamme lienee juuri nyt väsynyttä. Eilen juuri lohdutin itseäni, että enää lokakuu loppuun, marraskuu ja joulukuu, sitten alkaa valostua. Helmikuussa on jo kevättä ilmassa. Mieheni väitti, että ajatusmallini on itsensä huijaamista. Ettei kukaan järkevä suomalainen sano, että ''enää lokakuu ja marraskuu''. Samoin hän totesi, että että on itsehuijausta sanoa maanantaiaamuna kello 6.30, että enää yhdeksän tuntia, että pääsee päiväunille, ja enää neljä aamua ja on viikonloppu tulossa. Mmmh. Tavallisesti optimistinen puoliskoni taitaa olla lokakuun vaikutuksen alainen.

Eilen pääsin hetkeksi väsymyksestä eroon. Sen puhalsi pois navakka merituuli, joka meinasi puhaltaa minutkin pois. Oli onnellista ja antoisaa olla rantakallioilla, joille vyöryivät vaahtopäiset aallot, joiden vaahtopäät tuuli heitti päin näköä. Yli puolet tutuista kallioista oli joutunut aaltojen alle, ja sinne missä me seisoimme, tunki aina tasaisin välein innokkaimpien aaltojen rippeet, niin että piti hihkua riemusta ja varoa, ettei kastele kinttujaan. Sieltä se vesi kuohui kuin portaita pitkin ylös. Lokit huviksensa harjoittivat paikallaanlentoa ja sivukiitoa, me harjoitimme tyrnien syömistä ja luonnonmelun yli huutamista. Kun palasimme autoon ja suljimme ovet ja taitoimme melulta kärjen, huomasimme äänemme rasittuneiksi ja olomme viluisiksi. Onneksi oli termospullossa teetä.

Nyt on kupissa kuumaa. Ja pino kokeita odottamassa. Kaikki 50 kaksisivuista koetta  on jo tarkistettu ja pisteytetty. Seuraavaksi on vuorossa 50 neljäsivuista koetta. Ja sitten aineet. Oh. Luulen, että tarkistan nyt kymmenen koetta, jonka jälkeen vaihdan kesällä ompelemani hääpuvun tummahiuksisen nuken päältä punapäiselle nukelle. Kannustimia pitää olla.

Hesse, järkähtämättömyys, västäräkki, sammakko, Lönnrot, Google yms.

Nyt se on todistettu. Heinrich Böll ja Günter Grass ovat luettavissa ja ymmärrettävissä väsyneenä. Herman Hesse ei. Douglas Adams kyllä. Lainasin vaihteeksi Dirk Gentlyn holistisen etsivätoimiston. Samalla lainasin koululaisille normaalimpia dekkareita.

Koulussa on mennyt hyvin. Olen taas oppinut jotain. Homma perustuu järkähtämättömyyteen. Minun pitää olla järkähtämätön tunnista toiseen. Oppilaissa on aina heitä, jotka kokeilevat järkähtämättömyyttäni, joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta minun pitää aina olla vakio. Joskus oppilaat väsyvät kokeilemaan ja antavat tunnin tai pari minun olla järkähtämätön kaikessa rauhassa. Sitten he ovat keränneet taas voimia uusiin kokeiluihin (kuten performatiiviseen kynien teroittamiseen) mutta minä en saa väsyä, minun pitää olla tunnista toiseen sama. Ehkä vähän epäreilua, mutta onneksi luokassaolijoista minä olen se, joka antaa jälki-istunnot.

Meillä vieraili västäräkki. Olin ulkona lukemassa kirjaa,  kun kuulin sisältä ääniä ja näin ikkunassa liikettä. Minua hätäännytti, että lintu vahingoittaa itseään. Onneksi sisääntuloni panikoitti sen niin, että se lamaantui orkidean taakse. Kannoin sen siitä ulos pyyheliinan sisällä. Olisin kovasti halunnut pitää sitä kauemmin käsissäni, silittää vähän sen päälakea, mutta sen sydän olisi varmaankin lakannut toimimasta, jos sen tilanne olisi kestänyt yhtäänkään kauemmin. Mieltäni kuitenkin ilahduttaa ajatus, että olisin voinut silittää sitä. Ja vieläkin muistan, miten pieni, kevyt ja siro se oli.

Sitten meillä vieraili sammakko. Oikein iso. 

Yhtenä iltana mieheni sanoi, että kuulostaa siltä kuin pianon takana olisi sammakko. Minä en kuullut mitään, sen sijaan katsoin pianon taakse. En nähnyt mitään. Menimme nukkumaan. Seuraavana iltapäivänä kaikessa hiljaisuudessa tarkistin aineita, kun kuulin keittiöstä ääntä. Sen sammakompaa ääntä ei voi ihminen kuulla. Ääni onneksi toistui monen monta kertaa, joten sitä oli helppo seurata. Ja sieltä se löytyi, punaisen lipaston alta. Sieltä katsoi minuun iso, mehevä, kostea sammakko, jonka leukapussi (?) läähätti hätäänytyneen oloisena. Mutta luultavasti se leukapussin liike tapahtuu myös leppoisissa olosuhteissa. Joka tapauksessa kannoin sammakonkin ulos pyyheliinassa ja seurasin sitä ulkona niin kauan, että näin sen pääsevän sammakolle sopivaan paikkaan.

Kerroin sammakosta ja västäräkistä Facebookissa, ja sain aiheeseen liittyen tarpeellisia huomautuksia: Minun tulisi järjestää asuntomme poikki pieneläinläpikulkutie. Horisontaalisti pitkille ja matalille jalattomille eläimille voisin asentaa asuntomme poikki tai ali putken, jottei minun tarvitsisi joutua kohtaamaan niitä (pitkiä ja kapeita eläimiä) silmästä silmään.

Olen viime päivinä onkinut tietoa Kalevalasta ja Lönnrotista ja muista merkkihenkilöistä. Ajatella, että ne merkkihenkilöt ovat ehtineet olla kaikenmoista ja keksiä yhtä sun toista ja kirjoittaa sitä ja tätä ja ihan ilman Googlea. 

Ei silti, jos silloin olisi ollut internet ja Google, Lönnrotkin olisi varmaan kärsinyt niskasäryistä eikä lainkaan ehtinyt retkeillä kansanperinteen perässä 64 000 kilometriä ja kehittää kanteletta ja miettiä terveydenhoito- ja kätilökysymykisä ja laatia sanakirjaa ja keksiä sanoja kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, esitys, pöytäkirja, itsenäinen, monikko, yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta, toisinto ja äänioikeus. Ja Agricola olisi heti joutunut jumiin jalopeuran kanssa, koska Wikipedia-artikkelit eivät olisi yhtään tukeneet sananmuodostusta.

Miten ihmisillä riitti ennenmaailmassa aikaa olla montaa samaan aikaan?

Positiivista

Olin viime viikolla kipeänä ja kolme päivää kotona. Vähän tänään aamulla jänskätti, miten sujuu koulussa taas.

Kaksi tuntia seiskoja. Työrauha. Yksi oppilas ilmoitti, että olen ihan kiva ope. Eikä kukaan valittanut siitä, että käydään kirjastossa lähitulevaisuudessa.

Tunti ysiluokkaa. Olivat nuivia. Kirjoittivat aineitaan hädin tuskin, mutta kirjoittivat. Tunnin jälkeen kuulin toiselta opettajalta, että kyseinen ysiluokka oli kysellyt perääni ja toivonut, että palaan pian taas opettamaan. Koskaan milloinkaan ikinä se luokka ei ole ilmaissut pienimmälläkään eleellä minulle, että se tarvitsisi minua tässä kaikkeudessa millään tavalla. Päin vastoin. Siispä oli kerrassaan riemukas yllätys, että he olivat odottaneet minua takaisin.

Kaksi tuntia kasiluokkaa. Ilmoittivat heti suorasanaisesti minulle, että kiva, että olen takaisin paikalla.

Nyt on positiivinen vire tulvimassa yli äyräiden. Ei tämmöistä olekaan. Melkein tunnen itseni opettajaksi. Tuntisuunnitelmatkin ovat jostakin syystä syntyneet järjellisissä aikapuitteissa. Pyrin olemaan ajattelematta, että huomenna voi taas olla toisin.

Viemäri muuten tulvi tänään äikänluokan lattialle.

Työssäkäymisen iloja

Yksi ehdottoman hieno puoli töissä on se, että se tuo sairastamiseen kivan lisäulottuvuuden.

Jos ei ole töissä ja tulee kipeäksi, on vain kipeä ja elo on kurjaa. 

Mutta kun on työsuhteessa ja on kipeä ja elo on kurjaa, saa helpotusta siitä, että ei tarvitse olla kipeänä ja kurjana töissä. Kummasti kuumeisuus ja räkäisyys ynnä muut lisukkeet alkavat olla siedettävämpi olotila, kun siinä kotisohvalla miettii, että mitä olisi olla juuri nyt tässä hetkessä ja olotilassa opettamassa. 

Ja koska sairaslomalle jääminen on tietysti muutaman tunnin mittaisen luterilaista työetiikkaa referoivan sisäisen ja ulkoisen monolgin lopputulos, on henkisesti vapauttavaa, mitä kurjempi olo. Tunnin välein on niin helpottavaa todeta, että on vieläkin huono olo. Itse asiassa huonompi. Kuumekin nousussa näköjään. Jes!

Positiivisehkoa

Melkein neljäsosan valveillaoloajastani mietin negatiivisia asioita opettamisesta, toisen melkein neljäsosan sätin itseäni negatiivisesta asenteesta ja kiittämättömyydestä, kolmas melkein neljäsosa valveillaoloajastani kuluu messuamiseen itselleni siitä, että pitää olla ajattelematta aihetta kokonaan eikä saa tuhlata energiaa, ja sitten loput ajasta opetankin. Päässä suhisee ja otsa ja päänahka ovat koko ajan kuumat! Eivät syyttä!

On vaikea keksiä positiivisia ajatuksia ja unohtaa negatiiviset asiat, saati aihe kokonaan, kun alitajuntaa myöden on vähän niin kuin paiseessa (se ilmenee vaihteeksi öisin nukkumisen aikana). Ja paiseessa lienen monestakin syystä, mutta varmaan eniten perfektionistisuuttani. Yritän täten tästä lähtien ottaa lähiviikot perfektionismiriisuntahaasteena! Ja sitä myöden ehkä alkaa vähän helpottaa kaikenmoiset ajatuksenkulut.

Hassua, miten sokea itselleen voi olla. Unohdan aina perfektionistisuuteni, koska jotenkaan en osaa mieltää näin leväperäistä ja uneliasta tyyppiä kuin itseni millään tapaa perfektionistiksi. Perfektonistin kun pitää pystyä täydellisyyteen! Eikun. Sitten aina muistan, että asia on niin, että perfektionisti aina pyrkii täydellisyyteen. Eikä jaksa sietää, ettei pysty siihen yleensä tai lainkaan.

Niinpä sitä pitää itseään huonona opettajana heti lähtökohtaisesti, ihan vain mahdollisimman monesta syystä. Sen vuoksi ei pysty näkemään mitään onnistumisia. Tai ainakaan niitä ei osaa kaivaa esiin takaisin tietoisuuteen kaiken epäonnistumisten alta (ja niitähän piisaa vaikka vain nukkuisi).

Kun sitten joku (esim. oma puoliso) sanoo, että minusta on opettajana tällaisenansakin enemmän hyötyä kuin arvaankaan, tulee viesti oikeaan osoitteeseen ja tarpeeseen. Ja kun oma teollisuusvakoilija tai urkkija, miten sen haluaa ilmaista, kertoo, että yhden vaikean luokan yksi oppilas sanoi, että pärjään sen luokan kanssa siinä missä muutkin, on kuin sielu kieriskelisi hunajassa. Ja sitten pystyykin jo miettimään asioita pidemmälle tätä rataa, ja voi hoksata, että se yksi puhuttelun saanut oppilas on ollut kunnioittava ja asiallinen huikeat kaksi oppituntia peräjälkeen, että aina ne muutamat kasvot katselevat kiinteästi ja kuuntelevasti minua, että monesti nauramme oppilaiden kanssa hyväntuulisesti yhdessä, että se yksi potentiaalinen hulttio kirjoitti erinomaisen runon, ja niin edelleen.

Njoo. Aikamoisia analyyseja ja vuodatuksia kesälomanjälkeisten viidentoista (15) oppitunnin jälkeen. Mutta huomioikaa, jos joka sekunti joutuu keskittymään ja elämään intensiivisesti ja jokainen minuutti on ikuisuus, mitä on sitten 15 oppituntia? 

Kun on 15 oppitunnin ajan pystynyt sekunti sekunnilta siirtämään Kaikkein Pahinta eteenpäin, aikakäsitys todellakin hämärtyy! Nyt toiveissa vain on, että voisi päästä tunteesta, että seuraavalla sekunnilla homma varmaan riistäytyy käsistä. Ehkä se tunne haihtuu, jos onnistuu pärjäämään sekuntiensa kanssa vielä muutaman viikon ilman haaksirikkoa. Tai sitten pelosta pääsee vasta siinä vaiheessa, kun Kaikkein Pahin on tapahtunut, ja huomaa, että ei kuollutkaan.

Kolme päivää on pitkä aika

Hei vaan te! Vinkki: jos menette opettamaan yläkouluikäisiä, älkää nimittäkö heidän reppujaan ja laukkujaan kasseiksi.

Lukuvuoden kolme ensimmäistä opetuspäivää ovat takana. Saldona on aikakäsityksen ja -tuntuman vääristyminen, turvonneet jalat, lämpöhalvaus ja monta, monta, erittäin monta sekuntia, jotka on eletty hyvin, hyvin, todella hyvin intensiivisesti. Koskaan ei tiedä, tapahtuuko seuraavalla sekunnilla Odottamaton Pahin. Luullakseni se ei tapahtunut vielä. Monta muuta kyllä tapahtui.

Positiivisia asioita: Tällä hetkellä ne ovat pitkälti maksullisia. Niinkuin kaksi uutta neuletakkia (nyt vihdoin uskon neuletakkitraumani hoidetuksi) ja jäätelö. Mutta se ei maksanut mitään, kun katselin, miten nainen koulutti puistossa opaskoiraa. Koira oli vielä pentu mutta jo tosi fiksu (ymmärsi käskyjä paremmin kuin monet oppilaani) ja äärettömän söpö.

Lisää positiivisia asioita: huomenna saa nukkua eikä kouluun tarvitse mennä kahteen päivään!

Vielä lisää positiivisia asioita: Moni muu opettaja tuntee samoin! En ole ainoa lajissani!

Asennekysymys

Kaksi päivää koulua takana. 

Ei vielä oppitunteja (oppilaat viettivät päivät luokanvalvojien kanssa). 

Kuitenkin eilen, kolmetuntisen oppilaattoman koulupäivän ja opettajankokouksen aikana, onnistuin itsekseni epäonnistumaan opettajana viisi (5) kertaa. Niin laskin illalla sängyssä. Lisäksi hukkasin huivini, löin käteni niin, että se oli käyttökelvoton 12 tuntia ja luulin siitä tulleen mennyttä kalua, käräytin kaksi oppilasta koulun alueelta poistumisesta ja tupakoinnista, mutta unohdin toisen nimen, sain kamalan päänsäryn ja jäin bussista, koska sen valotaulussa ei lukenut linjanumeroa, jonka takia olin kotona sitten puolitoista tuntia myöhemmin kuin en olisi ollut, jos bussin valotaulussa olisi lukenut sen linjanumero.

Tänään otin varovaisesti, ja luulen, etten epäonnistunut. En lyönyt itseäni mihinkään, en hukannut mitään (tietääkseni), en jäänyt bussista ja yleensäkään en mitään, ettei tapahtuisi mitään.

Huomenna on ensimmäiset oppitunnit, ja minulla on sellainen kutina, että yhden viimevuotisen luokan kanssa on piru merrassa (ja se piru en ole minä).

Mutta.

Asenne ratkaisee.

Jeeee.

Opettajan angstin hoitoa.

Koko kesän olen vatsakipuisena pelännyt tätä hetkeä. Että koulu alkaa kolmen päivän kuluttua. Enemmän olen pelännyt vain sitä hetkeä, mikä on kolmen päivän kuluttua. Olen nähnyt siitä painajaisiakin. Ikävimmässä niistä äitini (miten nöyryyttävää!) oli auttamassa minua oppilaiden kurinpidossa, ja unen lopussa käärme söi kättäni. Kivaa. Ehkä vaihdan alaa.

Joka tapauksessa reilu viikko sitten piti alkaa akuuttihoito. Se on tapahtunut terveyteni kustannuksella (kuten tapahtuu tänäinen bloggaamisenikin). Mutta mitä väliä! Niin kauan kuin käsiä ei tarvitse amputoida, homma on ok. Koska talvella en kuitenkaan ehdi käyttää niitä! Siispä särkylääkkeen ja fysioterapian voimalla, saanko esitellä:

Ja sitten, saanko esitellä kuvasarjan ''Näin puetaan nukelle hääpuku'':

Opettaja odottaa kesälomaa ja sitä että ei ole taas opettaja hetkeen

Tämä uusi läppäri ilahduttaa edelleen hiljaisuudellaan. Nyt myös johdottomuudellaan. Saimme korvattua vanhan rikkinäisen langattoman tukiaseman uudella ja ehjällä. Rakastettava tilanne, että ei ole nettijohtoja pitkin lattioita. Paitsi pianon takana noin 7 metriä.

Eilen oli kolme oppituntia. Kolme! Tunnin jälkeen (oppilaat katsoivat mr Beania) olin ihan poikki ja mietin, miten jaksan päivän loppuun. Toisen tunnin puolessa välissä olin ihan varma, että päivä on kestänyt jo monta tuntia ja painoin pääni käsiini ja mietin ankarasti, monesko oppitunti on menossa. Kolmas tunti meni huomaamatta, katsoin elokuvaa oppilaiden kanssa, etten nukahtaisi. Sitten oli ysien juhlalounas ja minä meinasin nukahtaa joka hetki.

Tänään oli viisi oppituntia. Ja nukuin viime yönä kolme tuntia. Viisi tuntia piti kestää sitä, että oppilaat tulevat luokkaan, valittavat että ei kai me enää vain tehdä tehtäviä tai esitelmiä. Sitten sanon niille, että ok, ei enää (koska ymmärrän, että oppilaatkin ovat väsyneitä ja niidenkään aivoissa ei liiku enää niin mikään), että pelataan sanapelejä. Oppilaat  sanovat, että eeeei. Huokaan. Sanon, että miten olisi tietovisa. Eeeeei. No, katsotaanko leffaa. Eeeeeiiiii. No ok, jutelkaa vapaasti. Joooo. Ja viiden minuutin päästä joku sanoo, että voidaanko lähteä jo, kun ei me tehdä mitään järkevää, että mitä me turhan takia täällä.

Olen ollut ihan liian kiltti, kun en ole pakottanut niitä vaikkapa sanapelikilpailuun. Mutta minulla ei ole ollut enää energiaa tapella niiden kanssa eikä aivoissani mitään pedagogista visiota, miten käyttää nämä pari kesälomaa edeltävää päivää viisaasti. Siispä olen jurnuttanut pöydän takana, katsonut kelloa ja laskenut ja tappanut sekunteja ja odottanut että saan päästää ne lapset ulos luokasta. Lapset ovat vaatineet oppituntin lopettamisen aikaistamista sitä varten, että ne pääsevät käytävälle hengaamaan ja odottamaan seuraavaa tuntia, jossa he jatkaavat hengaamista. En ymmärrä sitä kiirettä päästä siirtymään tylsästä paikasta toiseen.

On ollut lohdullista kuulla, että muutkin opettajat ovat pitäneet näitä päiviä kuolettavina. Yksi totesi, että tämä vaihe on kaikkein pahin ja tuskaisin ja joka sekunti kestää ikuisuuden. Normaaleina koulupäivinä aika juoksee, kun on niin paljon asiaa, mikä pitää käydä läpi. 

Mutta nyt se on ohi. Huomenna tapahtuu jotakin, mistä en tiedä mitään. Perjantaina on vain kirkossakäynti ja ruokailu.

Opettajan tilitykset, osa 7

Kaksi viikkoa lomaan, joten tilitysten aika on kohta ohi!

Sitä ennen. Raakaa todellisuutta:

Yhtenä yönä heräsin huutooni ja siihen, että mies töni minua hereille. Olin siinä sitten sanonut miehelleni unen ja valveen sekatilassani: ''Olen niin stressaantunut, että käteni ovat täynnä arpia.''

Yhtenä yönä heräsin sydämentykytykseen. Makasin sängyssä ja yritin saada sykettä laskemaan.

Kaikkina öinä herään ja mietin, mitä teen minkäkin oppilaan kanssa tai millä välitunnilla kopioin kalvot ja milloin tulostan oppilaiden töitä. Ynnä muuta sellaista mietin öisin. Päivisin myös, tietenkin, mutta se on normaalia.

Tämmöistä se kai on kaikilla aluksi uudessa työssä. Neuroottisilla enemmän, tervepäisillä vähemmän, ehkä. Joka päivä olen ylpeä siitä, että sentään en lopettanut kesken ensimmäisen työpäivän. Alanvaihto toki on mielessä edelleen joka päivä. Olisiko teillä, jos kuulisitte tällaista:

Opettaja, missä sinä olet opiskellut?

Opettaja on varmaan itseoppinut.

Opettaja, muistatko sen luokan, jota opetit syksyllä koulussa N? Kerron vain, että ne vihas sua.

Opettaja! Eikun ei mitään... En sanokaan, kun sulle tulisi paha mieli.

Opettaja, et sinä mahda meille mitään.

Opettaja, ei muilla ole ongelmia meidän kanssa.

Opettaja, ei kukaan halua näitä sun surkeita monisteitas.

Opettaja, tekisit yhteistyötä meidän kanssa.

Opettaja, onko sun hermoissa joku vika, kun haluat, että me ollaan hiljaa?

Kesti monta viikkoa, ennen  kuin hoksasin, että tuollainen kielenkäyttö oppilailta on uskomattoman törkeää. Aluksi en välittänyt. Sitten aloin välittää, mutta en kommentoinut vaan ylenkatsoin. Ja sitten ymmärsin, että hei, tässähän on ylitetty rajat. Sitten tuli tietysti surkimusolo, kun olin sallinnut mokomaa. 

Onneksi suunsoittajia on vain kaksi. Mutta nämä kaksikin ovat saaneet ihan riittävästi pahaa aikaan. Ikään kuin aloittelevalla opettajalla ei olisi muutenkin epävarmuudentunteita ja syyllisyyttä epäonnistumisista. Ja sitten kun aloitteleva opettaja on tällainen kuin minä, että vaatii itseltään täydellisyyttä ja muistaa aina vain kaiken, mikä menee pieleen, vaikutukset moninkertaistuvat.

Oivoi. 

Pitäisi varmaan vaihtaa alaa.

Äidinkielenopettajan elämän huippuedut: hyvät naurut.

''Muumikirjat ovat opettavaisia koska niissä puhutaan puhdasta suomea eli jos on puhe vaikeuksia esimerkiksi ulkomaalaisilla niin heitä kehotetaan katsomaan muumeja niin sujuvan suomen syystä.''

- yhdeksäsluokkalainen

Opettajattaren tilityksiä osa 6

Kuunnelkaa! - - - 

Hiljaisuus!

Meillä on uusi läppäri!

Nukuin viime yönä neljä tuntia.

Ensin en saanut unta, koska surisi päässä. Sitten kun se alkoi rauhoittua, huomasin, että käsiä särkee paljon. Sitten alkoi ahdistaa,  että kello on jo paljon. Yritin meditoida, mutta pikkutunnit tekivät tehtävänsä, ja kello 00 - 02 makasin vain ja kyynelet valuivat jatkuvana virtana, vaikka yritin sanoa itselleni lempeän terapeuttisin äänenpainoin, että noo noo. Ja tavallaan olinkin rauhoittunut, mutta kyyneleet eivät vain loppuneet. Sitten 02 alkoi väsymys voittaa, mutta käsiä särki vielä enemmän,  ja oli vaikea keskittyä unentuloon, kun sattui. Ja sitten possahti aivoissa semmoinen paniikkikeskus ja yritin vain yrittää hengittää rauhassa ja toppuuttelin itseäni, että hulluksi ei saa tulla kuin vasta parin viikon päästä (kun kesäloma alkaa). Sitten nukahdin. Ja aloin nähdä painajaista ihmislinnuista, joilla oli demoninen olemus. Ne olivat tosi rumia ja pelottavia, ja yksi työnsi kyntensä sormeni läpi, ja se oli ällöä. Yritin tappaa niitä unessa, mutta vaikka ne kuolivat, ne jatkoivat silti eloaan, ja vaikka onnistuin riipimään niitä osiin, ne osatkin elivät.  Sitten heräsin painajaiseeni, ja heräsin myös kaksi muutakin kertaa kello 03 - 07 välillä. Seitsemältä soi miehen kello, jonka jälkeen en enää osannut nukahtaa, koska oma soi 25 yli. Olisi kannattanut, koska 4 tuntiin 25 minuuttia olisi ollut prosentuaalisesti kiva lisä.

Aamulla ei ollut voittajafiilis.

Ekana oli sitten koulussa odottamassa vaikea seiskaluokka. En yhtään ymmärrä, mistä tuli voimia ja tahtoa saada ne hiljenemään. Tunti meni suorastaan mallikkaasti.

Kolmas tunti oli tunkiotavaraa. Sijaiseni (olin siis viikon kipeänä tässä) oli unohtanut sanoa, että hän oli luvannut, että oppilaat kirjoittavat vielä aineita yhden tunnin. Olin luullut ainepinoa työpöydälläni valmiiksi, ja siksi kärräsin ne perjantaina kotiin tarkistettavaksi. Nyt sitten oppilailla ei ollut kirjoja, koska luulivat kirjoittavansa aineita, eikä aineita, koska olin vienyt ne kotiin.  Ja heitä, oppilaita, oli 28 kpl, ja heillä oli energiaa. He eivät olleet yhteistyöhaluisia.

Neljäs tunti oli keskivertosiedettävä.  Tunnille toi väriä oppilaiden keksimät tuotteet, joita he mainostivat.  Yksi tuote oli 'opettaja' (attribuutti 'äidinkielen' oli kumitettu paperilta epävarmassa pelonsekaisessa hetkessä pois, mutta kun kasiluokkalainen poika kirjoittaa kaunolla, teksti piirtyy viiden sivun läpi, joten kumitus oli tavallaan ihan turha). Siinä oli hieno tuotekuva ihmisestä, jolla on sojottava polkkatukka, silmälasit, hampaat riipinraapin ja kolmoisleuka. Sitä opettajaa myytiin tarpeettomana eteenpäin. Kaikki mainoslauseet viittasivat kyseisen opettajan ikävyyteen, paitsi yksi. Kysyin, että mitä tällä opettajalla sitten voi tehdä, ja sitten mainostekstiin tuli jotakin tyyliin, että ''opettaja toimii missä vain ja hoitaa suunnilleen kaiken''. Toinen mainostettava tuote oli mäyränkakkaimuri, joka imuroi vain mäyränkakkaa. Se oli minusta kiva keskintö. Muitakin keksintöjä oli, lähinnä kännyköitä. Mutta mäyränkakkaimuri oli paras.

Toinen ja viides tunti olivat ihan asiallisia, toinen tunti jopa unelmatasoa. Kummallakin tunnilla pidin palopuheen kirjallisuuden opiskelemisen syistä. Jälkimmäisen puheen, eli viimeisen tunnin puheen, jälkeen minulle ilmoitettiin asiallisesti, että puhe kesti 12 minuuttia. Se on pitkä aika. Nimittäin siten mitattuna, että yksikään ei hiiskahtanutkaan koko monologini aikana. Kiitinkin heitä hiljaisuusennätyksestä, tietenkin. Monologini sisälsi ensin alustuksen Sodasta ja rauhasta, venäläisen kirjallisuuden henkilökuvista ja venäläisen aristokratian elämäntavoista (kuulijakunta vaikutti vastaanottavaiselta mutta epäuskoiselta). Sitten linkitin kertomani kulttuurihistorialliseen tutkimukseen (jonka kuulin radiosta jokunen vuosi sitten) sääty-yhteiskunnan tavoista. Päättelin tämän monologini alkuosan vetämällä yhteen sen, miten kirjallisuus heijastelee kulttuuria ja tapoja ja on historiallinen dokumentti. Sitten siirryin osioon b, Kandinskyyn. Kerroin kiinnostuneeni miehen taiteesta (ja sitten pieni valistus siitä, mitä se on) pari vuotta sitten, mutta että en tajunnut K:n maalauksista mitään. Kerroin lainanneeni kirjastosta K:n taiteenteorian, mutta että sitten hoksasin, että ensin pitää tietää, kuka Kandinsky oikein todella on. Ja lainasin Kandinsky-elämäkerran. Jossa ekalla sivulla oli sana sesessionismi. Jonka googlasin ja sain muistutuksen, että se on yhtä kuin jugend eli art noveau. (Tässä kohtaa ensimmäiset kuulijat, sellaiset kulttuurillisesti suuntautuneehkot, alkoivat hymyillä.) Kerroin, että patani meni jumiin ja että voi raato, piti lainata kuvataidehistoriaopussarja ja lukea se. (Ällistyneitä ja huolestuneita katseita.) Jonka jälkeen kerroin olleeni edelleen ymmälläni, koska en oikein hahmottanut, että mikä nyt muka vaikutti mihinkin, ja mikä oli ennen, ilmiö musiikissa vai kirjallisuudessa vai kuvataiteessa, ja siinä vaiheessa kertomustani kuulijakuntani huolestuneiden ja epäuskoisesti hymyilevien ilmeiden määrä lisääntyi. Kerroin lainanneeni maailmanhistoriaopuksen ja alkaneeni tehdä aikajanaa. Kerroin, miten teippasin paperista kaksimetrisen kaistaleen ja aloin merkitä sinne Pythagoraksesta alkaen tieteen, filosofian, uskonnon, taiteen ja historian konkreettisten tapahtumien paikkoja, että ymmärtäisin, mikä seuraa mistäkin ja mikä vaikuttaa mihinkin. Sitten kerroin, että aikajanan tekeminen jäi kesken, ja sain ymmärtäväisiä katseita. Tämän b-osion viimeistelin selittämällä, miten kaikki liittyy kaikkeen, jonka takia kirjallisuuttakin pitää opiskella, koska se on osa sitä kaikkea. C-osassa sitten vielä läpisin yleishumanistista jorinaa ihmisen identiteetistä ja siitä, miten kaikki rakentuu jonkin päälle, uskoimme me sitä tai emme. Sitten käskin niiden alkaa ryhmissä tehdä esitelmää määrätyistä kirjallisuuden aikakausista, ja ilokseni kaikki olivat palopuheeni jälkeen jollakin mystisellä tavalla sitä mieltä, että on ihan jees tehdä esitelmä kirjallisuuden aikakausista.

Se oli kivoin pätkä opetushistoriaani. Olen monologien ihminen.

Aihe: joku muu.

Hei vaan! Oikeasti aiheisto sisältää vähän myös töitä taas.

Sinnittelin kaksi viikkoa räkäisenä ja nuhjuisena koulussa, koska kaikki muutkin opettajat pärskivät. Eilen iltakävelyllä sitten kesken kaiken loppui jaloista voimat. Vähän ymmälläni järjestäydyin kotiin, jossa yhtäkkiä minulla alkoi ihan kamala yskä. Silloin ymmärsin yskän. Jopa luterilaisen työmoraalin kannalta olin oikeutettu ja velvoitettu jäämään kotiin sairastamaan. Yskä yltyi vain, ja puheluni vararehtorille (rehtori on lomalla) oli säälittävä, kun en meinannut ehtiä sanoa sanoja yskän ja läähätyksen väliin. Tänään sitten heräsin hakkeluksena, ja nenäni alkoi vuotaa niin, että en pysynyt niistämisen kanssa perässä. Jätin paperihommat sikseen, kun huomasin, että oppilaiden kokeille putosi jatkuvasti nenästäni jotakin, joka ei kuuluisi oppilaiden papereille. (Herää kysymys: Voiko nenästä pudota mitään, mikä kuuluisi oppilaiden papereille? Tai kenen tahansa papereille?)

Joka tapauksessa tänään sitten tuolla pötköttäessäni hoksasin, että olen tainnut olla oikeasti ihan kipeä jo hyvän tovin. Ja sitä ajatellessani ymmärsin, että ei ihme, että viimeisen viikon työpäivät ovat tuntuneet niin tappavilta. Jälkikäteen kun muistelen viime päiviä, tajuan niistäneeni ja yskineeni (huom, kyynertaipeeseen)(huom, vain yskinyt, en ole niistänyt kyynertaipeeseen - opettajan pitää olla käytöstavoissakin malli, ja kyynertaipeeseen niistäminen ei ole kaunis tapa, toisin kuin kyynertaipeeseen yskiminen) (kyyner- vai kyynär- ?) ja kysyneeni joka kolmannelta puheensa minulle kohdistaneelta oppilaalta, että mitä, eikun siis mitä, sano vielä kerran, anteeks, mitä, koska pääni on ollut tukossa. Lisäksi ääneni alkoi särkyä. Ja jalat olivat koko ajan ihan loppu. Niin että ehkä olin kipeä jo ennen eilisiltaa ja ehkä siksi olen ajatellut koko viikon keskimääräistä useammin alanvaihtoa.

Jaha. Jaha. Tästä tuli sairausteksti. Teenkin toisen tekstin toisella sisällöllä. Tämä loppuu tähän.

Opettajattaren tilityksiä osa 5

Viimeisen viikon olen harkinnut alan vaihtamista tai varhaiseläkettä. Kyllä ei pääse opettaja helpolla!

Totta puhuakseni nyt on semmoinen vedenjakajatilanne, että pitää käydä muutama asia mielessään läpi, tai muuten loppuu voimat jo ennen vappua.

Minun pitää hoksata, mitkä raskaat asiat ovat vain sellaisia, joille ei voi mitään ja joista pitää oppia olemaan välittämättä. (Esim. jatkuva negatiivinen palaute.) Sitten pitää hoksata, mille asioille voi tehdä jotakin, ja toisaalta pitää olla ottamatta syyllisyyttä, ettei heti ei ole löytänyt  (eikä löydä) oikeita keinoja. Ja sitten pitäisi muistaa positiiviset asiat. Positiivista palautettahan yläasteen opettajalle ei anna kuin opettaja itse.

Tänään palasin koulusta kotiin erityisen pahoilla mielin. (Mieltä ei parantanut flunssanjämät eikä se, että jouduin menemään lääkäriin taas käteni takia. Odotushuoneessa oli melko apaattinen olo, kun mietin, milloin taas voin maalata.) 

Kotiin päästyäni ystävä jakoi puhelimessa viisautta. Ulkoilu voisi auttaa.

Ulkona satoi pehmeää kevätsadetta, joka teki ilman hyväksi hengittää. Pistin kunnon kengät jalkaan, sellaiset maasturit, joiden kanssa saatoin talsia läheisen pellon liejussa. Katselin ja kuuntelin leivoja ja kävelin  peltoa pitkin kauas kauas, lähelle töyhtöhyyppiä, niin että kuulin niiden äänet läheltä. Muistan ainakin tämän ja huomisen, miltä se kuulostaa. Kivalta. (Niin kuin kaikkien lintujen laulu. Jos vaikka kuuntelen ihastuneena mustarastasta, ja sitten kauempaa kommentoikin varis tai harakka, en voi olla rakastamatta  myös variksen ja harakan epämusikaalisia kommentointeja. Entäs sitten fasaani! Sen ääni kuuluu yli peltojenkin. Krääääääääk. ''Olen keskuudessanne.'' Se riemastuttaa aina.)

Tulin kävelyltä takaisin ja saven ja sateen ja leivojen virkistämänä. Tungin cd-levyn pesään ja laitoin Mendelssohnin energistä ja ylevää musiikkia (pianokonsertot 1 ja 2) soimaan. (En ole kuukauteen jaksanut kuunnella musiikkia, kun pää on täynnä ääniä ilmankin). Ja heti tuli  eheämpi olo. Ja samassa ymmärsin, että kaikessa työn tuoksinnassa ei sovi unohtaa, kuka on! Oppilaat heittävät lokaa niskaan keskimäärin kerran vartissa, ja semmoinen on omiaan muokkaamaan minäkuvaa. Mutta hah! MINÄ olen se, joka litkii teetä lintu-gaiwanista, kirjoittaa huvikseen tarinaa prinsessa Sipsukengästä ja Lohikäärmeiden Neuvoston puheenjohtajasta Rafaellosta, kuuntelee yhtälailla Starvinskin Kevätuhria kuin Mendelssohnin pianokonserttoja ja rakastaa värejä. Tämmöinen asia olisi hyvä muistaa vaikka kerran viikossa edes. Ja se, ettei voi olla täydellinen.

Seuraavaksi alan purkaa tarkistuspinoani. Ensimmäiset aineet kutsuvat. Viikon lopussa luettavaa on sitten kertynyt jo yli 1000 sivua, joka on sellainen määrä, että olen jo nostanut käteni pystyyn enkä aio edes ajatella paniikkia. ''Yksi peruna kerrallaan'' oli gradumottonikin. Eikä Roomaa rakennettu päivässä. Jne.

P. S.  Olen tosi huono lintujen äänissä. Tunnistan äänestä vain:

mustarastaan
talitintin
variksen
harakan
fasaanin
taivaanvuohen
laulujoutsenen
kurjen

Lisäksi opin eilen leivon. En ollut tiennyt, että se mielipuolisen levoton, usean eri linnun laulun kuuloinen sirkutus on leivo, ihan vain yksi lintu. Olen siis ennen luullut, että siellä laulaa tyyliin peippo ja talitintti ja joku rastas. Mutta ei, se on leivo, joka vaihtaa tyyliä koko ajan. 

Opettajattaren tilitykset osa 4

Tilitystä! Tilitystä!

Tänään annoin ensimmäiset jälki-istunnot. Mietin vaihteeksi vakavissani alan vaihtamista.

On äärimmäisen turhauttavaa työskennellä iltaan saakka, yrittää hyvää hyvyyttään otsa hiessä tiivistää yhdelle paperille koko peruskoulun aikana opiskellut kirjallisuuden käsitteet ja toiselle arkille kirjallisuudesta kirjoittamisen vinkkejä pikkuisten ysiluokkalaisten avuksi ja hyödyksi todetakseen seuraavana päivänä, että osa oppilaista tekee tuntikaupalla väsäämistäni monisteista lennokkeja ja ettei loppujakaan asia niin kauheasti kiinnosta.

Ja kasvattaminen! Seiskaluokkalaiset kirjoittavat ainetta. Kirjoitin taululle selkeästi ja kaukaaviisaasti, että ''hylätty tulee, jos aine sisältää

kiroilua
rivouksia
intiimiasioita
huumeita ja alkoholia
sanakäännöksiä (rivoja)''

ja että ''arvosanaa alentaa

tarkoitukseton väkivalta (ei ihmiskappaleita ja suolenpätkiä)''.

Voi sitä melun ja buuausten määrää. Mistä me nyt kirjoitetaan! Opettaja, eikö ne saa keittää pontikkaa? Opettaja, eikö oikeasti saa antaa nimeksi Arvo Penaali? Opettaja, eikö puput sitten saa saada lapsia? Opettaja, eikö pupu saa syödä kärpässientä ja lähteä leijumaan? Opettaja, voiko siinä lyödä kirveellä päähän, jos siitä ei kuole? Opettaja, saako kirjoittaa 'hitto'? Opettaja, saako kirjoittaa 'saakeli'? Opettaja, saako kirjoittaa 'basga'? Opettaja, saako kirjoittaa, että 'tuulilasi meni paskaksi'? Opettaja, saako kirjoittaa 'senkin neekeri'? Opettaja, MISTÄ me sitten kirjoitetaan?

Annoin niille luvan käyttää harkiten sanaa 'hitto'. Ja sallin sanan 'paska', tarkoituksenmukaisesti ja harkitusti käytettynä, ja luennoin samalla, että kyseessä on ikivanha kantasuomalainen sana. Pakko niille on vähän antaa myöden. Ja puput saavat saada pentuja. Mutta hyvä tavaton. 'Intiimiasiat' oli poikien oma ilmaisu, jonka siirsin taululle kattamaan kaikensortin viittaukset seksiin. 13-vuotiaat! puhuvat! 'intiimiasioista'!

Mutta jotakin hyvääkin. Jokaisella ysiluokalla on ainakin pari oppilasta, jotka ottavat ilolla vastaan tarjoamani informaation kirjallisuudesta. Ja kasiluokkalaiset tykkäsivät tänään kielenhuollosta. Käsittelimme puhekielisyyksiä, ja ystäväni Facebook-sivun ansiosta löysin netistä Suomen kuvalehden jutun, josta poimin Mika Häkkisen lausuntoja. Sain tarkkaavaisen kuulijakunnan. Ja seiskaluokat ovat kuunnelleet ilolla, kun olen lukenut niille ääneen Erlend Loen Kurtin käytöshäiriötä. Tosin tänään yksi oppilas tuli huomauttamaan, että se on pedofiilikirja, koska siinä aikuiset naiset vislaavat kadulla kolmevuotiaalle Budille. Hmmm.

Just.

Itse asiassa. Haluaisiko joku paikan opettajana?