Paperinukkeja

Hyvää kesää! Äreä* koronakirjeenvaihtajanne täällä taas vaihteeksi! (Tosi hiljainen kirjeenvaihtaja olen lopulta ollut, monta julkaisematonta puolivalmista luonnosta tuolla kansioissa, valmista en saa aikaiseksi niin millään.)

Nyt tulin kertomaan että olen piirtänyt paperinukkejuttuja. Olen huhtikuun puolivälin jälkeen näköjään piirtänyt 50 asua/asustetta (sisältää pieniä juttuja kuten hattuja ja käsineitä) ja yhdeksän nukkea, plus yksi nukke on kesken ja yksi asu on kesken. Eli olen piirtänyt paperinukkejuttuja aika paljon. (Jonka takia en varmaankaan ole saanut aikaiseksi blogitekstejä.)

Pääasiassa olen piirtänyt tabletilla. Kerran jo sisko printtasi minulle pomaskan tuotoksiani ja pisti postiin, että pääsin näkemään livenä, miltä tuotokseni näyttävät väritulosteina (korona-aikaan kun meidän taloudessa on ollut aika vähän haluja lähteä nuohaamaan tiloja joissa itse pääsisi tulostamaan väritulosteita - ei niin että niitä tiloja hirveästi olisi ollut edes auki) (meillä arvatenkaan siis ei ole itsellämme väritulostinta). Ihan kivoilta ne digituotokset näyttävät, vaikkeivät vedä vertoja rouhealle paperille puuväreillä tai akvarelleilla nyhjätyille eläväpintaisille tuotoksille. (Edellisen virkkeen kauhistuttavalle sijamuotoketjulle on joku nimikin. Kaikille rumille virkerakenteille löytyy oma nimi aina. En vaan ikinä muista niitä.)

Tabletilla on kiva piirtää paperinukkeja. En sano että helppo. Tartvitsisin jonkun superlaitteen siihen, jonkun turbotietokoneen jossa on tsiljoona-jotain muistia ja järeä kuvankäsittelyohelma. Sen sijaan minulla on 32 Gt:n pädi, jonka muistista 30,7 Gt on käytetty. Jonka seurauksena piirustusohjelma kaatuu aina tasaisin välein ja menee paniikkiin tallentamisesta, sillä sitä ja pädiä ei ole tarkoitettu selvästikään siihen että piirustuksessa olisi 270 kerrosta. Ken ei harrasta digitaalista piirtämistä, ei ehkä hoksaa että 270 kerrosta on paljon. Mutta minä kerron että se on tosi paljon. Ja kerron senkin, että 270 kerroksen kasaan saaminen voi viedä aikaa yli kaksi viikkoa ja tosi monta tuntia. Niin että ei niitä paperinukkeja helppo ja nopsaa piirtää ole edes digitaalisesti. Mutta kivaa se on.

Samalla olen pikkuisen piirtänyt paperille. Se on kaikkein kivointa mitä maailmassa on, mutta kun sitä varten pitää istua pöydän ääressä. Olen aina aloittanut päivän piirtämällä pöydän ääressä, jos olen voinut. Toissapäivänä esim en voinut, sillä kävin hammaslääkärissä. (Jotenkin kuvaavaa että kun minä ekaa kertaa sitten helmikuun alun poistuin kotoa, se oli niinkin viihteellistä kuin hammaslääkärireissu. Voitte alkaa maltillisen vedonlyönnin siitä, sainko reissusta itselleni viruksen. Minusta olisi varsin epäreilua, jos sain.)

Kävin hammaslääkärissä, sillä yhtä hammasta särkee tosi paljon melkein koko ajan. Oikealla ylhäällä, toinen poskihammas takaa, hampaan keskellä sisällä se kipu on ja säteilee ohimoon ja poskeen ja kaulaankin joskus. Mutta eihän siinä hampaassa mitään ollut. Kipu johtuu purennasta tai leukojen sijoiltaan olemisesta (pysyvä olotila vuosikymmenestä toiseen) tai jostakin. Mutta tulipa selvitettyä. Yhtä hyvin se olisi voinut olla vuosisadan isoin reikä. 

Oli kiintoisa kokemus tämä korona-ajan hammaslääkäriajanvarauskäytäntö. Nehän eivät ota turhaan ketään sinne. Niin että ajanvarauksesta ensin haastateltiin huolella, että mikä ongelma, sitten haastateltiin mikä on elimistöni tämänhetkinen suhde koronavirukseen, sitten haastateltiin kaikki riskiryhmiä kartoittavat asiat. Sitten henkilö puhelimen toisessa päässä sanoi että hammaslääkäri soittaa minulle hetken päästä. Ja sitten hammaslääkäri soitti ja haastatteli hammasasiat uudelleen ja riskiryhmäasiat myös. Jonkin aikaa harkittuaan hän sanoi, että on tuo hammas hyvä tsektata, vaikka kivun sahaaminen edestakaisin viittaa purentaperäiseen ongelmaan  (pätevästi arvioitu). Ja sitten sain ajan riskiryhmille varatulle klinikalle. En tiennytkään että sellaisia on. Onneksi on.

Mutta takaisin paperinukkeihin. 

En oikein muista, mistä tämä sai alkunsa taas. Vuoden alusta maaliskuuhun saakka ompelin asua nukelle. Maaliskuusta huhtikuuhun testailin uusia puuvärejäni ja tein värikarttoja. Sitten yritin kirjoittaa blogia Pikku naisia -elokuvista. Luulen että se ehkä sai minut digitoimaan Amy March -paperinukkea. Joka tapauksessa minulla on aina tapana tehdä asioita kokonaisvaltaisesti. Niin että kun aloin piirtää paperinukkeja, aloin tehdä sitä ihan kaksin käsin, niin sanotusti.

Kuvassa yllä Frida Kahlo, Sara ja Sarri, pikkuinen Amy March, aikuinen Amy March (luonnos), pari asua tätini paperinukkeprinsessalle (tuo alla piilotteleva puuväripiirros) ja testi yhdestä prinsessasta muutaman asuluonnoksen kanssa. Fridan ja aikuisen Amyn aloitin nollasta. Muut ovat kymmenen vuotta vanhoista paperinukkeluonnoksistani tai valmiiksi piirtämistäni paperinukeista digitoitu. Siis eli olen skannannut alkuperäiset piirrokset ja sitten piirtänyt ne piirustusohjelmalla läpi ja muokannut ja värittänyt. Esimerkiksi Saran ja Sarrin kanssa puuhasin joku 6 päivää, että ei se ihan käden käänteessä tapahdu se digitaaliseen muotoon siirtäminen, vaikka olisi luonnos pohjilla.

Frida Kahlon piirsin ihan itsellenikin yllätyksenä. Yhtenä aamuna vain herätessäni keksin, että ystävän lapsi, suuri Frida Kahlo -fani, tarvii Frida-nuken. Minun piti tehdä ihan pikainen juttu, mutta jännästi siihenkin suhraantui viikko.

Testiprintti Amy-luonnoksesta. Normaalisti aina piirrän kaikkeen mustat rajat. Piti testata, että tuleeko tällaisesta rajattomasta nukesta liian flatku ja epämääräinen. Ei tullut. (Amy-arkit aloitin 3. 5., valmista tuli eilen.)

Aamupiirustuspaperinukkeja. Nämä ovat ikkunan läpi piirretyt kopsut vanhoista nukeista. Asut ovat ihan uudet. Tärkein juttu aamupiirustushetkissä on saada käyttää ihania puuvärejäni.

Kuvanlaatu yllä ehkä ei kovin hyvä, se on kuvakaappaus. Kun nääs jotenkaan ei tunnu kovin fiksulta pistää digitaalista piirrosta alkuperäisenä monen megatavun tiedostona nettiin. Ei etenkään jos suunnittelee myyvänsä kyseistä tuotosta Etsyssä. (Justiinsa yllä oleva ei ole lopullinen paperinukketiedosto. Se lopullinen on kahdella A4-arkilla, jotta nukke on riittävän isokokoinen).

 Tämmöinenkin työn alla Amysta, ajatuksena on että näitä voisi printata (värillisenä) askarteluihin.

Tässä digitaalisen piirtämisen mukavuuksia. Tai no, tämän saman nyt tekee melkein yhtä helpolla paperille. Mutta siis, yllä vasemmalla eka pikainen luonnos, jonka idea oli lähinnä tsekata paikka luisteluasulle arkilta. Seuraavat ovat enemmän tai vähemmän piirretty edellisten päälle. Kuten näkyy, moni asia on pysynyt samana alusta loppuun. Kätevää, kun voi vain piirtää läpi uudelle kerrokselle ja tehdä muokkauksia ja poistaa vanhat alta sitten pois. Huomattavasti mukavampaa tehdä se sängyssä kylkimakuulla kuin ikkunaa vasten seisten, pelaten paperilla joka ei pysy paikallaan ilman kaikenmaailman teippauksia.

Mutta tämä on ihan aidosti digipiirtämisen parasta ylellisyyttä. Ja erinomaisen mahtava juttu ihmiselle, jolla on rajallisesti fyysisiä resursseja. Ei aina tarvitse aloittaa kaikkea alusta, jos huomaa jonkun menneen pieleen. Kuten nyt tässä. Yhtäkkiä hoksasin, kun olin piirtänyt Amylle jo neljä asua valmiiksi, että mokoman käden sormet ovat ihan pielessä (ylin kuva). Kenen pikkurilli on pidempi kuin nimetön, kysyn vaan? Huokaisin vähän kun virheeni valkeni. Mietin että onks tää ny niin paha. Totesin että no taatusti on. Sitten vain aloin piirtää kättä uudelleen vanhan päälle. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Amylla olikin hyvä käsi. (Ja sitten sama piti siirtää tanssiaisasuun ja kävelypukuun.)

Tämän hetken aamupiirustusprojekti.

Tyypille tuli vahingossa sairaan isot manga-/bambisilmät. Kokeilussa on jättää homma tussaamatta. Se vähän ahdistaa minua, koska en vain osaa käyttää värejä riittävän kontrastisesti ja napakasti jotta työni toimisivat ilman mustia rajauksia. Mutta toisaalta tussaus on se, joka aina voi pilata kaiken, ja se on stressaavaa, ja haluan oppia käyttämään värejä paremmin. Niin että kokeilen ilman tussia nyt kumminkin.

Kiva piirtää kun on kieloja ja syreenejä kaverina. 

Seuraava uhri tabletilla piirrettäväksi. Vihervaaran Anna.

Huom! Obs! Achtung! Warning! Koronavalitus seuraa.

*) Äreä siksi, että koronaluvut näyttivät niin lupaavilta ja nyt yhteiskunta avautui ja kohta kuitenkin taas posahtaa, ja näin ollen riskiryhmäihmiset eivät pääse ikinä palaamaan normaaliin. Toivottavasti olen väärässä. Mutta sitä vain naiivisti luulin että rajoitukset ovat voimassa kunnes korona on tapettu. Ja se olisi kai tullut tapetuksi aika pian. Silloin olisivat riskiryhmäläisetkin saaneet pienen hengähdystauon ennen toista aaltoa. Nyt luultavasti emme saa. (Toivottavasti oikeasti olen väärässä!) 

Juuri minun kotona olemiseenhan tämä nyt ei vaikuta erityisen paljoa, kotona minä kuitenkin olisin. Mutta tänne ei edelleen voi päästää vieraita, autottomana ihmisenä en pääse turvallisesti labroihin tai hoitamaan muita menoja, mieheni pitää edelleen miettiä omat kuvionsa ja niin edelleen. Olisin tästä yleistressistä halunnut pienen lepotauon. Olisi tosi kiva mennä ovesta ulos ilman että tarvii miettiä että kahvassa voi luurata virus, joka mitä suurimmalla todennäköisyydellä heivaa henkilöni sisukaluineen päivineen sairaalaan. 

No. Ehkä riskiryhmäläisten olisi tarvinnut joka tapauksessa nyhjätä kodeissaan kesän yli. Tai ehkä yhteiskunnan avaaminen ei nostakaan tartuntalukuja takaisin ylös.

Okei. Tämän päälle tarvitaan jotakin positiivista. Tässä vielä kissakuva viime kesältä: