Elämänohje II

Aiemmin olen kirjoittanut jo kaksi elämänohjetta (''Jos kohta ulkoinen kohtalo onkin kulkenut ylitseni niin kuin kaikkien yli, vääjäämättömänä ja jumalten säätämänä, on sisäinen kohtaloni silti ollut oma luomukseni, jonka suloisuuden ja katkeruuden minä ansaitsen ja josta tahdon ottaa vastuun omille harteilleni.'' ja ''Anna detaljien uida soosissa.'' ), jotka kuvaavat muuten hämmästyttävän hyvin nykyisiä elämänvaiheitani.

Nyt välittäisin oman ohjeeni, joka ei ole yhtä nerokas kuin edellä mainitut, mutta joka taatusti on banaalimpi, mutta myös yhtä tosi. Täältä pesee:

Kuuntele sydäntäsi.

Tai voi sen sanoa niinkin, että kuuntele sisäistä ääntäsi (paitsi jos se ääni sanoo, että ryöstä pankki tai räjäytä naapurin roskalaatikko tai huuda sinfoniakonsertin solistille SIITÄS SAIT, kun siltä katkeaa viulusta kieli kesken kadenssin).

No niin, minä aloin toteuttaa ohjettani, ja kerrankin voin sanoa, että jotakin mojovaa on tapahtunut. Ei valitettavasti vieläkään silti mitään niin mojovaa, kuin arpajaismatka ja Vacheronin kello. Mutta melkein. Minä vaihdan alaa. Niin paljon vaihdan alaa, että ilmoitin työnantajalle jo, etten palaa enää töihin sairauslomalta. 

Reilut kaksi viikkoa sitten jo tein päätökseni, ja sen jälkeen on elo ollut ihmeellistä. Ja nyt vielä ihmeellisempää, kun uskalsin siirtyä päätöksestä tekoihin. Enpä ole ennen tehnyt päätöksiä sen mukaan, mikä tuntuu oikealta sisuksissani. Aina olen päättänyt niin, mikä tuntuu järkevältä. Outo kokemus tämä järjen ja varmuuden hylkääminen. Ei lainkaan paha. (Ja mitä muka on varmuus? Senkin olen vasta oppinut ymmärtämään, että varmuutta ei ole.)

Jaa, että mitä teen sitten tulevaisuudessa? Enpä tiedä. Vaan ekaa kertaa epävarma tulevaisuus ei pelota minua! Ja hyvä niin, koska tosiasiassa juuri nyt minulla ei ole vielä kapasiteettia miettiä sitä sen syvällisemmin. Vaikka elo on ihmeellistä nyt, vallitsee kuitenkin henkilössäni tilanne, jota voisi kutsua edelleen stressaantuneeksi tai uupuneeksi (sen lisäksi henkilössäni esiintyy noin suunnilleen painoni verran räkää). Hyvä indeksi tälle olotilalle on, että P. G. Wodehousen kirjat tuntuvat nyt liian jännittäviltä, suorastaan pelottavilta. En pysty lukemaan paljoa yhdeltä istumalta, kun alkaa ahdistaa niin kovin. Mitä tapahtuu, jos Lady Constance tai Dunstablen herttua saa selville, ettei Halliday ole psykiatri vaan Gallyn kummipoika, joka yrittää sovitella välejään morsionsa kanssa? Miksi lordi Emsworthin sika, Keisarinna, ei syönyt perunaa? Onko taustalla jokin salaliitto? Saavatko Gally ja Halliday vaihdettua Dunstablen herttuan ostaman väärennetyn taulun makaavasta alastomasta alkuperäiseen (kenenkään huomaamatta)? Saako Vanessa varastettua makaavan alastoman Wilbur Troutille (jonka mielestä alaston muistuttaa hänen kolmatta vaimoaan; lordi Emsworthin mielestä makaava alaston muistuttaa Keisarinnaa), jos saa, varastaako hän alkuperäisen vai väärennöksen? Ehtiikö Halliday vaihtaa smokin päälleen ennen illallisia? Kiperiä tilanteita joka sivulla! Ei kestä ihmisen pää sellaista! Yksi kiperä tilanne oli, kun lordi Emsworth oli käynyt yöllä läävässä katsomassa Keisarinnaa (koska oli huolissaan siitä, ettei Keisarinna ollut illalla syönyt perunaa), jäänyt sitten ulos lukkojen taa, kiivennyt sisään ikkunasta, kompastunut kissaan, herättänyt Dunstablen herttuan, selittänyt kompastuneensa kissaan, joka olikin kadonnut tietymättömiin, suututtanut Dunstablen herttuan, mennyt katsomaan (rauhoittuakseen) galleriakäytävään lepäävää alastonta, koska se muistutti Keisarinnaa, mutta nähnyt, että lepäävä alaston ei ollutkaan seinällä (koska menossa oli vaihtoprosessi väärennöksestä aitoon), rynnännyt kertomaan veljelleen Gallylle, että taulu on varastettu (taulu oli sillä välin jo ehditty vaihtaa aitoon, jonka Gally tiesi), lähtenyt Gallyn kanssa kertomaan varkaudesta juuri uudelleen nukahtaneelle Dunstablen herttualle (koska Gally tahtoi piinata herttuaa, asiasta piti mennä sanomaan, vaikka Gally tiesi, että taulua ei ollut varastettu) ja herättänyt herttuan kello kaksi yöllä kertoakseen nyt sitten varkaudesta. Tilanne oli siis erittäinkin saavuttanut yhden kliimakseistaan ja syke oli henkilölläni vaarallisen korkea, kun raivoisa herttua avasi residenssinsä  oven  ja pääsin jännittyneenä lukemaan seuraavan:

''Oikein hyvä huomenta sinulle, Dunstable'', hän (Gally) sanoi. ''Näytät hämmästyttävän virkeältä ja onnelliselta. Mutta pelkään, että pulppuileva hyvä tuulesi laskee vähän, kun kuulet, mitä olemme tulleet kertomaan. Clarencella on esitettävänä  ällistyttävä tarina. Esitä ällistyttävä tarinasi, Clarence.''

''Öh'', sanoi lordi Emsworth.

''Ei siinä kaikki'', Gally vakuutti herttualle. ''On vielä paljon enemmänkin ja dramaattinen mielenkiinto lisääntyy koko ajan mitä pitemmälle päästään.'' (P. G. Wodehouse: Outo lintu linnassa.)

Tässä kohtaa minä meinasin nielaista suklaani vinoon ja tukehtua teeheni, ja juuri tällaisina (ehkä vähän hengenvaarallisina) hetkinä aina saan voimaa jatkaa lukemistani.

Tähän sivupolkuun loppuu nyt sitten viimeinen ''opettajattaren varaventtiili''. Opettajaa ei enää ole!