Tuhkimo-hame ja miten määritellään käsityön hinta

Siinä lopputuote. Tuhkimon tanssiaisleninki, esikuvana Tuhkimo-elokuvan (2015) monikerroksinen, leveähelmainen unelma. Mitä olisit valmis maksamaan mekosta? (Kysymys on retorinen.)

Esitin edellisen retorisen kysymyksen, sillä olen miettinyt asiaa. Esimerkiksi ompelemani rokokoo- ja renessanssiaikakausipuku (alusvaatteineen ja alusvaatteineen) eivät kumpikaan saaneet aivojani edes hypoteettisesti pohtimaan, mitä pyytäisin rahaa, jos ompelisin (käsin) sellaiset asukokonaisuudet myyntiin. Hivenen simppelimmät aikakausipuvut taas eivät ole kaupallisesti kiinnostavia (paitsi  muutamille kaltaisilleni). Modernit nukenvaatteet ja prinsessahameet sen sijaan ovat, paitsi viimeksi ompelemani prinsessahame oli sekin kaikkine käsinkirjailuineen ylilyönti, jos ajattelee myymistä. (No, oli se ylilyönti noin estettisestikin.) 

Siskoni tilasi tyttärelleen joululahjaksi Tuhkimo-mekon. Päätin, että teen sarjatyönä toisen siskolle (höm, hänen tyttärelleen...), toisen myytäväksi. Kävin kangaskaupassa hakemassa materiaalit. Kotona huomasin, kun rypytin satiinia kokeeksi, että saadakseni runsashelmaisen vaikutelman (eikä mitään kompromissia!), menee Tuhkimon tanssiaisleninkiin metrin leveydeltä kangasta. Seuraus havainnosta oli, että ostamistani leninkisatiinista ja -organzasta ei saanut kuin yhden Tuhkimo-hameen. Se siitä sarjatyöstä. Ja nyt sitten pohdin, että jos olisin sarjatyönä saanut tehtyä toisenkin tanssiaishameen, mikä sille olisi ollut kohtuullinen hinta.

Nyt  pohdin, missä järjestyksessä on loogista esittää seuraavat ajatukset.

Aikajärjestys voisi olla taas hyvä.

Tuhkimo-hameen materiaalit maksoivat noin 6-8 euroa. En nyt osaa aivan arvioida (organza meni kokonaan, mutta esim. tyllejä jäi). Ompelutunteja taas...

Tähän pisteeseen mennessä kaavoitus- ja ompelutunteja on takana noin neljä. Kysymyksessä ei ole mitään säätötunteja vaan huolelliseen rypyttämisen ja harsimiseen ja sovittamiseen mennyt aika. Tässä vaiheessa toki sitten alkoi juosta säätötunnit. Tämä on aina se vaihe ompelua, jolloin pidän työtä kädessä, tuijotan sitä silmilläni ja ajattelen aivoillani syvällisiä ajatuksia kuten "hä" ja "öh" ja "miksi koskaan ylipäätään edes ompelen". Siirrän mekkoa kädestä toiseen, siirrän sormiani, ihmettelen, miten voin ommella käsin saati koneella pistoakaan, koska minulla on juuri käytössä kymmenen sormea, ja jos siirrän yhdenkin, en enää tajua, miten kankaan pitikään mennä. Tämä vaihe hameenteossa todellakaan ei ole vahvuuteni. (Toisaalta. Tämä vaihe hameentekoon on tullut sairastumiseni myötä.)

Jotenkin ihmeellisesti se aina kuitenkin ohitetaan. Mutta tähän pisteeseen päästyäni tunteja on yhtäkkiä kulunut seitsemän.

Mutta paikallaan on sitten sentään jo vuorikin.

Viimeistelyvaiheeseen menee aikansa. Helmatyllin mittaamiseen, leikkaamiseen, laskostamiseen ja ompelemiseen meni tunti.

Mutta kuminauhavyötäröiseen irtotyllialushameeseen (kovaa tylliä) meni vain vartti.

Lisäksi oli sitten vielä olkapääorganzan sommitteleminen ja kiinnittäminen. Tunti. Ja rusettinauhan ompeleminen. Tunti.

Kymmenen tuntia ja vartti.

Mutta tässä ei ole laskettu vielä ajatustyötä! Mallihameen googlailua, materiaalien miettimistä, kaavaratkaisujen tekemistä. Kankaiden hypistelemistä. Hameesta tuli (minusta ainakin) varsin onnistunut ja melkolailla esikuvansa tyylinen, koska mietin huolella: 

Nukenhameeseen ei voi ommella kovin montaa kangaskerrosta. Esikuvassa on yli kaksitoista kangaskerrosta, jonka vuoksi se on ihmeellisen ilmava ja väriltään eläväinen. Vastaavaa kerroksisuutta on mahdotonta toteuttaa nukelle, ellei nukke oli varsin suuri ja ellei käytössä ole erittäin laadukas kangasvalikoima. Siskoni tytön nukke on Animator-Tuhkimo, eli ei suuri, ja kangasvalikoimasta puuttui kokonaan oikeantyyppiset sifongit ja tyllit. Plus hullukaan ei ompele pikkutytön nukelle sifonkimekkoa. (Organzakin on vähän siinä ja siinä...) Sinisen sävyjä ei kangaskaupassa ollut niin paljon, että olisi voinut ostaa kerrostamista varten esimerkiksi erisävyisiä organzoita. Piti siis tyytyä yksinkertaisiin (no, ja järkihintaisiin) materiaaleihin.

Kotona sitten kului tovi  jos toinenkin, kun hypistelin kankaita ja kerrostin ostamiani satiinia, kahta tylliä ja organzaa eri järjestyksissä. Tietenkin rypytin niitä nuken vyötärölle löytääkseni optimaalisen helman leveyden. Lopputulos toki on hyvin perinteinen (päällä organzaa, sitten satiinia, sitten vuorisilkki, jossa tylliä), mutta ei ilmeisimpään ratkaisuun kannata ryhtyä tällaisessa tapauksessa ilman kokeiluja.

Kun suunnittelu oli valmis, piti vielä miettiä toteutus (en nyt tarkoita kaavoja). 

Hameen kiinnitys. Ei tarraa. Tarra repii organzan ja satiinin, koska lapsi ei voi osata varoa. Nepparit ehkä repivät vähitellen kankaan, vaikka välissä olisikin tukikangasta, sillä lapsi ei osaa avata neppareita muuta kuin riuhtaisemalla. Perinteiset napit siis on turvallisin, joskin hankalammat pikkulapselle.

Hameen pukemista helpottaisi, jos se olisi takaa koko matkalta auki. Mutta jos kiinnitys on nappikiinnitys, pikkulapsi tarvitsee joka tapauksessa nuken pukemisessa apua... Eli helman voi ommella takaa kiinni. Jippii. Sillä tietenkin helma menee kauniimmin eikä törrötä sivuille, jos se on takaa kiinni.

Mutta ommellako organzakerroksen ja satiinikerroksen takasaumat erikseen? Tulee ilmavampi takaa. Mutta organzassa sauma on ruma, koska se näkyy läpi. Ja hame on helpompi käsitellä, jos siinä ei leiju kovastikaan irrallisia kerroksia. (Jes. Yhteen vain. Onneksi joskus helpompi tapa on myös järkevämpi tapa.)

Entä kiinteä alushame? Takasauma auki vai pieneltä pätkältä kiinni? Jos auki, tyllit ehkä kohoavat epätasaisesti. Jos kiinni, asettuuko se nätisti päälihameen alle? No asettuu, jos tekee huolella. (Hankalampi tapa tässä tapauksessa järkevämpi tapa.)

Ja vielä. Hoksasin sellaistakin ajatella, että missä vaiheessa käännän helman liepeet. Takaraivossa nakutti rypytyskokeiluista, että organza käyttäytyy vähän ennalta-arvaamattomasti, ja koska se on jäykempää kuin satiini, se kohoaa rypytettynä enemmän. Päätin poikkeuksellisesti kääntää helmojen liepeet ensin. Oli helpompi asetella helmakappaleita vyötärölle ja tsekata, että helmojen alareunat menevät sopivassa suhteessa toisiinsa, kun ei tarvinnut huomioida saumanvaroja ja arvella, mitä organza sitten tekee, kun sen liepeen on kääntänyt.

Kaksitoista tuntia ja vartti.

Mmmm, niin. Mikä mekolle hinnaksi...

Okei. Jos olisin tehnyt sarjana, olisi ajatustyö ajanut kahden mekon asian (ja jos teen toisen mekon myöhemmmin, on ajatustyö jo tehty).  Myös joissakin ompeluteknisissä jutuissa varmasti toinen olisi tullut peesissä nopeampaa. 

Mutta sitten on tämä viimeinen ja ratkaiseva kysymys. Jos tekee jotakin myyntiin, pitäisikö tinkiä joistakin täydellisyydentavoittelupiirteistä (ompelupistot eivät mieluusti saisi näkyä satiiniruseteissa, organzan pitää olla juuri näin, siis juuri näin, tarkoitan tällä, että juuri näin, eikä siinäkään saa näkyä ompeleen ompeletta, katsoi sitten mistä suunnasta tahansa)? Sillä siitähän niitä työtunteja kertyy.

No. Seuraavaksi kuvia valmiista tuotteesta, joka näyttää elävässä elämässä suoraan sanottuna noin kaksikymmentä kertaa hykerryttävämmältä kuin kuvissa. Vaikka itse sanonkin! Puutteitakin mekossa on: Olisi pitänyt pistää kovikekangas yläosaan (ei siksi, että miehustassa on vekkejä, vaan siksi, että helmasaumat vyötäröllä eivät korostuisi niin). Vuori aiheutti selkämykseen pienen rypyn. Napinlävet eivät ole ykköslaatua (siinäkin opin erehdyksen kautta) (tosin napinlävet jäävät olkapäiden organzasysteemin alle piiloon). Organzahelman käänteen ommel ei mennyt aivan viivasuoraan. 

Mutta eiköhän siskontytär pysty elämään näiden kanssa. Paitsi ei ehkä sen kanssa, että nappikiinnityksestä tuli niin napakka, että hän tulee tarvitsemaan hameen pukemisessa apua noin 18-vuotiaaksi asti.

Helmarypytyksiä aseteltiin sitten huolella.

Ei takakuvia ainakaan vielä, sillä organzahärpäke on takaa vielä auki. Siis, se on viimeistelty ja päätelty, mutta sen päihin pitää ommella vielä organzanauhat (joita minulla ei ole saatavilla juuri), jotka rusetoimalla härpäkkeet kiinnittyvät nätisti.