Mietteitä elämän rajallisuudesta puuvillakankaiden äärellä

Minulle iski ahdistus oheista kuvaa katsoessani. Kuvassa on aarteeni: kuviopuuvillani. Minulla on toki koti täynnä aarteita. On nukkekoti, kirjat, nuket, teeastiat, ompelukone, piano. Kissasta puhumattakaan. Mutta sitten on näitä erityisaarteita, yksittäisiä juttuja. Kuten Schmincken vesivärit, jotka pitävät sisällään kaikki maalaamattomat väririkkaat satukuvat. Maailmankartta, jonka kansien sisällä on Patagonia ja kaikki maailman seikkailut. Ja kuviopuuvillat, jotka kuiskivat iloisia ja onnellisia muistoja niiden hankintahetkistä ja ajatuksista ja toiveista joita niihin liittyy.

Mutta ne kaikki ajatukset ja toiveet juuri laukaisivat ahdistuksen.

Minulla on nukenvaateompeluideoita noin 40, ihan tuosta vain muistiin kirjoitettavaksi ilman mitään miettimistä. Jos alkaisin palauttaa mieleeni vanhojakin ideoita, kasaan kertyisi ehkä 150 ideaa.

Jos lasketaan että yhden idean toteuttamiseen menisi aina yksi kuukausi (jotkut toki ompelisin nopeampaa, mutta valitaan nyt tämä yksi kuukausi), tarvitsisin aikaa 150 kuukautta. Mutta jos nykyään haluan saada jotakin kunnollista tehtyä, minun pitää käyttää oikeastaan kaikki aikani ja resurssini siihen. Eli kunkin nukenvaateompeluidean toteuttamiskuukauden aikana en saisi käydä missään enkä tehdä erityisemmin mitään muuta. Koska aina kuitenkin on jotakin muuta, on realistista laskea, että 150 idean ompeluun menisi 300 kuukautta. Joka on 25 vuotta.

Ja siinä on vasta nukenvaateompeluideat. Lisäksi on tilkkutyöideat, maalausideat, nukkekoti-ideat ja, no, kaikki muut ideat jotka päässäni risteilee. Ja oletan, että uusien ideoiden syntyminen ei loppunut tähän päivään.

Tällaisesta havainnosta syntyy aika akuutti tunne elämän rajallisuudesta.

Tunne varmaankin vähän korostuu, kun ihmisellä on aikaa niin paljon kuin minulla on. Turhauttavaa nähdä ja tuntea se kaikki runsas aika (ajan voi nähdä ja tuntea) ja olla samalla kykenemätön käyttämään sitä. Päähän väkisinkin mönkii ajatuksia, että jos olisin terve, ehtisin tämän ja tämän tässä ajassa. 

Vaan silkkaa illuusiota se on. Siis että terveenä muka ehtisin tehdä kaikki mitä haluaisin. En tietenkään ehtisi! Joka tapauksessa iskee elämän rajallisuus vastaan, aina, kaikille. Kukaan ei ehdi elämänsä aikana kaikkea, mistä haaveili. Ja jokainen (ainakin moni) varmasti yrittää tämän rajallisuuden edessä ajatella, että mutta jos tämän ja tämän ehtisin, olisi hyvä. Olisiko oikeasti? Riittäisikö se muka? Kun se tämä ja tämä olisi saavutettu, ja ihmisessä vielä henki pihisisi, jonossa olisi jo seuraavat tavoitteet. Ja hyvä tietenkin niin. Siis että ihmisillä on tavoitteita. Pointti tässä on se, että miten niihin tavoitteisiin suhtautuu.

Ystäväni viisaasti sanoi, että koska elämässä ei koskaan ehdi edes suurinta osaa, pitää aina vain osata löytää kussakin hetkessä se asia, mikä silloin on tärkein ja oppia löytämään tyytyväisyys siitä. Niinhän se on. Mielikuvitus ja sen synnyttämät ideat, haaveet ja tavoitteet ovat tavaton rikkaus. Mutta ei sopisi ahnehtia. Ennemminkin kannattaisi iloita että ne ideat ja haaveet ja tavoitteet ovat olemassa. Ja tarttua seuraavaan ja katsoa, mitä siitä tulee.

Minun tapauksessani se on kankaiden teessä keittelyä, hiekkapaperin kanssa pelaamista ja ompelemista. Täältä tullaan, Tuhkimon rääsyt!


P. S. Mitä mietteitä teillä on tästä aiheesta?