Sain noin viikko sitten päätökseen J. K. Rowlingin Harry Potterien viimeisen kirjan. Koko sarjan lukemiseen meni noin kaksi viikkoa, enkä enää oikein kunnolla muista aivan alkupään ajatuksiani kirjoista. Enkä kyllä oikein loppupäänkään. (Mikä itse asiassa on aika huolestuttavaa, nyt kun asiaa pysähdyn miettimään. Joko minusta on tulossa vanha tai sitten sairaus alkaa pehmentää aivoja.)
Siispä.
Epäjärjestelmällisiä ja ehkä myös epätäsmällisiä ajatuksia Pottereista.
Siispä.
Epäjärjestelmällisiä ja ehkä myös epätäsmällisiä ajatuksia Pottereista.
Ja ihan tiedoksi, että kohta seuraa varmasti juonipaljastuksia. Tämä ei ole arvostelu tai analyysi kirjoista. Tämä on Potter-intoutuneen purkaus sellaisille, jotka myös ovat lukeneet kirjat.
1) Olen hermoheikko. Siksi menneisyydessä noin vuonna 2000 luin vain kolme ensimmäistä Harry Potteria. Azkabanin vangin ankeuttajat olivat sitten jo liikaa hermoilleni, ja niin jäi sarjan lukeminen siihen. Nyt sitten kerättyäni rohkeutta ja ikää 14 vuotta lisää (ja saatuani ystäviltäni kannustusta ja luettelon kuolevista henkilöistä ja silmäiltyäni Wikipediasta viimeisen osan pääpiirteitä) uskalsin tarttua kirjasarjaan uudestaan. Uutta lukukokemusta pehmusti ja pohjusti se, että muistin suunnileen kolmen ensimmäisen kirjan tapahtumat, joten sain säästeltyä hermojani viimeiseen neljään osaan.
a) Harry Potter -kirjojen draaman kaari on pelkistettynä kuvattavissa näin: Koko ajan on Harry Potter, jossa toivomme lepää. Sitten on inha Voldemort, jonka Potter kohtaa ekassa ja tokassa kirjassa. Kolmannen kirjan ajan Voldemort keräilee voimiaan. Neljännessä kirjassa (eli sarjan puolessa välissä) Voldemort palaa kuvioihin ällömpänä kuin koskaan, ja kirjan lopussa hän voimistuu mahtavammaksi kuin koskaan. Viidennessä kirjassa Voldemort valtaa alaa ja Potter kohtaa hänet taas. Kuudennessa kirjassa jo on ihan selvää, että Voldemortista ei päästä hevillä eroon, mutta hän on taas taka-alalla. Seitsemäs ja viimeinen kirja alkaa tilanteessa, jossa Potter on enää ainoa toivo ja Voldemort riehuu miten huvittaa.
1B) Viisasten kivi on herttaisen hauska ja vekkuli, vaikka heti alusta asti kuvioissa on mukana pääpahis Voldemort, joka ei ole hauska, herttainen eikä vekkuli. Salaisuuksien kammiokin on yleistunnelmaltaan hilpeä. Lukija tutustuu näissä kirjoissa yhtä matkaa Harry Potterin kanssa velhomaailman kummallisuuksiin, ja löytöretkessä on lapsen riemua. Azkabanin vanki on ankeuttajien myötä selvästi edellisiä osia jo tummasävyisempi, mutta selvästi siinä ollaan vielä lapsen maailmassa ja lapsen ajatuksissa.
Liekehtivän pikarin alku on sitten jo seuraavaa vaihetta. Heti ensimmäisillä sivuilla murhataan ihmisiä ja käärme luikertelee. Erittäin Ällöä. Mietin, että ai jaa, mun hermojen muka pitäis kestää. Erittäin Ällöä seuraa huispauksen maailmanmestaruuskisat, joissa niissäkin on synkkä silaus. Sen jälkeen Liekehtivä pikari muuttuu kuitenkin seikkailuksi, jossa ei turhia synkistellä. Paitsi lopussa. Ihan yllättävänkin rajusti. Feeniksin killan alkupuoli on aika selvä jatkumo edellisen kirjan synkästä lopusta. Luettuani Feeniksin kiltaa pari sataa sivua, minun pitikin kysyä ystävältä, että onko tämä loppusarja nyt sitten tätä. Ystävä vastasi, että luota Rowlingiin. Ystävä oli oikeassa. Kirjan alun pessimistinen ja sisääpäin kääntynyt mähiminen muuttuu nimittäin herkulliseksi vastarintaromantiikaksi.
Liekehtivässä pikarissa ja Feeniksin killassa Harry Potter on selvästi yhtäkkiä lakannut olemasta lapsi ja alkanut olla teini (onneksi ei angstinen). Puoliverisessä prinssissä Harry on teini, jolla on rakkauselämää. Viimeisessä osassa, Kuoleman varjeluksissa, Harry Potter on lähinnä Frodo. Se tarkoittaa, että alun hilpeästä lastenkirjasta ollaan päästy Mordoriin ja Potterista on tullut vakava sijaiskärsijähenkilö.
a) Harry Potter -kirjojen draaman kaari on pelkistettynä kuvattavissa näin: Koko ajan on Harry Potter, jossa toivomme lepää. Sitten on inha Voldemort, jonka Potter kohtaa ekassa ja tokassa kirjassa. Kolmannen kirjan ajan Voldemort keräilee voimiaan. Neljännessä kirjassa (eli sarjan puolessa välissä) Voldemort palaa kuvioihin ällömpänä kuin koskaan, ja kirjan lopussa hän voimistuu mahtavammaksi kuin koskaan. Viidennessä kirjassa Voldemort valtaa alaa ja Potter kohtaa hänet taas. Kuudennessa kirjassa jo on ihan selvää, että Voldemortista ei päästä hevillä eroon, mutta hän on taas taka-alalla. Seitsemäs ja viimeinen kirja alkaa tilanteessa, jossa Potter on enää ainoa toivo ja Voldemort riehuu miten huvittaa.
1B) Viisasten kivi on herttaisen hauska ja vekkuli, vaikka heti alusta asti kuvioissa on mukana pääpahis Voldemort, joka ei ole hauska, herttainen eikä vekkuli. Salaisuuksien kammiokin on yleistunnelmaltaan hilpeä. Lukija tutustuu näissä kirjoissa yhtä matkaa Harry Potterin kanssa velhomaailman kummallisuuksiin, ja löytöretkessä on lapsen riemua. Azkabanin vanki on ankeuttajien myötä selvästi edellisiä osia jo tummasävyisempi, mutta selvästi siinä ollaan vielä lapsen maailmassa ja lapsen ajatuksissa.
Liekehtivän pikarin alku on sitten jo seuraavaa vaihetta. Heti ensimmäisillä sivuilla murhataan ihmisiä ja käärme luikertelee. Erittäin Ällöä. Mietin, että ai jaa, mun hermojen muka pitäis kestää. Erittäin Ällöä seuraa huispauksen maailmanmestaruuskisat, joissa niissäkin on synkkä silaus. Sen jälkeen Liekehtivä pikari muuttuu kuitenkin seikkailuksi, jossa ei turhia synkistellä. Paitsi lopussa. Ihan yllättävänkin rajusti. Feeniksin killan alkupuoli on aika selvä jatkumo edellisen kirjan synkästä lopusta. Luettuani Feeniksin kiltaa pari sataa sivua, minun pitikin kysyä ystävältä, että onko tämä loppusarja nyt sitten tätä. Ystävä vastasi, että luota Rowlingiin. Ystävä oli oikeassa. Kirjan alun pessimistinen ja sisääpäin kääntynyt mähiminen muuttuu nimittäin herkulliseksi vastarintaromantiikaksi.
Liekehtivässä pikarissa ja Feeniksin killassa Harry Potter on selvästi yhtäkkiä lakannut olemasta lapsi ja alkanut olla teini (onneksi ei angstinen). Puoliverisessä prinssissä Harry on teini, jolla on rakkauselämää. Viimeisessä osassa, Kuoleman varjeluksissa, Harry Potter on lähinnä Frodo. Se tarkoittaa, että alun hilpeästä lastenkirjasta ollaan päästy Mordoriin ja Potterista on tullut vakava sijaiskärsijähenkilö.
13) Luin kirjat suomeksi. Englanniksi minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä. Siinä olisin selannut sanakirjaa, enkä olisi löytänyt kumminkaan sanoja sieltä, koska en olisi voinut tietää, mikä sana on Rowlingin keksimä ja mikä muuten vain minulle tuntematon. Mutta onneksi Jaana Kaparin suomennos on loistava!
Minulle Harry Potterien lumo on kaikenmoisissa otuksissa, kuten vaikka räiskeperäisissä sisuliskoissa. Ja huispauksessa ja velhomaailman pilailukaupan makeisissa (ja Weasleyn veljesten keksinnöissä) ja siinä, että taikamaailma on limitetty päällekkäin nykytodellisuuden kanssa. Sitten on tietysti tähän ehjään ja toimivaan perustaan istutetut mainiot henkilöt. Ja eläimet. Kuten vaikka Posityyhtynen (engl. Piwidgeon). En käsitä, miten Jaana Kapari on luonut noin mahdottoman hulppean nimen. Posityyhtynen.
13,5) Suosikkini ovat Azkabanin vanki ja Feeniksin kilta. Koska ylihuomenna saan omistukseeni koko kirjasarjan (mihin minä sen änkeän?) ja suunnitelmissa on uusintalukea Potterit jouluna, kerron toisella kertaa (tuoreeltaan), miksi kyseiset kirjat ovat suosikkini. Sen kuitenkin sanon nyt jo, että Feeniksin killassa maailmankirjallisuus sai henkilöstöönsä kaikkeuden ärsyttävimmän. Dolores Pimento on niin rasittava, että se on suorastaan herkullista.
14) Minulta meni kaikki läpi ennen viimeistä osaa. Tarkoitan, että kuudesta ensimmäisestä osasta en löydä mitään reklamoitavaa Rowlingille. No, vähän minulla olisi ehkä sanomista Sirius Mustan kuolinolosuhteista. Mutta esimerkiksi Dumbledoren kuolema on nieltävä ihan mukisematta, koska se nyt oli vääjäämättä oletettavissa oleva asia jo melkein alusta. Eihän Harry Potterista voi tulla tosi sankaria, jos hän on koko ajan Dumbledoren suojissa.
13,5) Suosikkini ovat Azkabanin vanki ja Feeniksin kilta. Koska ylihuomenna saan omistukseeni koko kirjasarjan (mihin minä sen änkeän?) ja suunnitelmissa on uusintalukea Potterit jouluna, kerron toisella kertaa (tuoreeltaan), miksi kyseiset kirjat ovat suosikkini. Sen kuitenkin sanon nyt jo, että Feeniksin killassa maailmankirjallisuus sai henkilöstöönsä kaikkeuden ärsyttävimmän. Dolores Pimento on niin rasittava, että se on suorastaan herkullista.
14) Minulta meni kaikki läpi ennen viimeistä osaa. Tarkoitan, että kuudesta ensimmäisestä osasta en löydä mitään reklamoitavaa Rowlingille. No, vähän minulla olisi ehkä sanomista Sirius Mustan kuolinolosuhteista. Mutta esimerkiksi Dumbledoren kuolema on nieltävä ihan mukisematta, koska se nyt oli vääjäämättä oletettavissa oleva asia jo melkein alusta. Eihän Harry Potterista voi tulla tosi sankaria, jos hän on koko ajan Dumbledoren suojissa.
Kuoleman varjeluksista minulla sen sijaan on valitettavaa, vaikka se Wikipedian mukaan on Rowlingin suosikki, ja kriitikotkin sitä kovasti kehuivat. Minä kuitenkin ensimmäisen lukukerran perusteella tahdon huomauttaa seuraavista:
- Kirja on alusta loppuun kohtalaisen mutruhuulista jurnutusta.
- Kaikki on aika staattista. Harry Potter piileskelee paikoissa a, b, c, d ja niin edelleen.
- Hiljaista tyhjäkäyntiä (ok, "tyhjäkäynti" pitää sisällään psykologisia prosesseja) katkoo toimintarysäykset, jotka ovat melko identtisiä keskenään. Ja kaikesta sankari selviää tuurilla ja sattumalla. Koska tuurilla ja sattumalla on sijansa Harryn selviytymisissä jo aivan ensimmäisestä kirjasta saakka, tulee viimeisen kirjan aikana sellainen olo, että joo, Harry on nokkela ja ajattelevainen ja rohkea, mutta ilman tuuria se nyt ei millään olisi selättänyt Voldemortia.
- Missä vaiheessa mokailevasta ja tavallisesta teinipojasta tuli vedenpitävä sisäänpäinkääntynyt itsensä uhraava sankari? Loppuratkaisu kelpaa minulle, se on ihan kristillisen klassinen, mutta miten siihen tultiin? Miksi Harry on koko kirjan alusta alkaen ihan eri ihminen? (Ok, yksi Dumbledore kuoli edellisen kirjan lopussa...) Lähinnä minua häiritsee tässä se, että ero viimeisen ja ensimmäisen kirjan välillä noin yleensäkin on niin suuri. Tiedän, että Rowlingia on kiitetty siitä, että Harry Potter kasvaa lukijoidensa mukana (siis niiden ensimmäisten lukijoiden, jotka aloittivat vuonna 1997 ja lopettivat vuonna 2007). Ja ymmärrän, että draaman tiukentuessa sävy muuttuu. Mutta en pidä siitä, että viimeisessä kirjassa ei ole lähes hippuakaan jäljellä ensimmäisen kirjan riemukkaasta maailmasta. Potterit ovat kuitenkin (myös) lasten- ja nuortenkirjoja.
- Loppukahinoiden kuolemantapaukset ovat jotenkin tyhjänpäiväisiä. Ehkä sillä Rowling viittaa maailman raadollisuuteen tai muuta sellaista syvällistä. Mutta jos kolmen kivan ja keskeisen henkilön pitää kuolla taistelussa, olisi se ihan ok, että kuolemilla olisi joku rooli. Ettei niitä kuitata 800-sivuisessa kirjassa parilla rivillä. Tai yhdellä virkkeellä.
- Kalkaroksen kuolema (minä sanoin, että minulla on juonipaljastuksia täällä) on hyvä homma. Kalkaroksen kiinnostava hahmo ja tarina saa siinä hienon päätöksen. Mutta on silkkaa sattumaa, että Harry sattuu paikalle ja saa tietää Kalkaroksen tarinan. Taas kyseessä pelkkä tuuri!
- Voisin olla valittamasta näistä kaikista, mikäli kirja loppuisi kuten haluaisin. Epilogi on pohjanoteeraus. Sen sijaan Rowling olisi voinut kirjoittaa 800 sivun synkistelyn päälle parikymmensivusen jälkiselvittelyn. Sellaisen seesteisen palkinnon lukijalle, joka on juuri kahlannut läpi Potterin 4500-sivuisen tarinan. Minä ainakin olisin halunnut lukea (en vain mielessäni ajatella), miten elämä asettui uomiinsa, Tylypahka kunnostettiin ja Viistokuja elpyi iloiseksi. Lisäksi olisin halunnut kirjailijan vastaukset seuraaviin asioihin:
Mitä tapahtui Dursleyille? Tapasiko Harry heitä enää koskaan?
Mitä tapahtui Sirius Mustan talolle? Tuliko siitä vastarintaliikemuseo vai muuttiko Harry sinne?
Entä Oljo? Siitä tuli kai Harryn uskollinen kotitonttu. Mutta olisi ollut iloista lukea siitä.
Entä Oljo? Siitä tuli kai Harryn uskollinen kotitonttu. Mutta olisi ollut iloista lukea siitä.
Tuliko Lee Jordanista Georgen yhtiökumppani?
Perustiko George pilapuodin Tylyahoon?
Miten Tylypahka kunnostettiin? Oliko Riesusta häiriötä työssä? Kenestä tuli Tylypahkan rehtori?
Mitä tapahtui Hagridille ja Ruuahille? Entä selvisikö Tora taistelukahakoista?
Perustiko George pilapuodin Tylyahoon?
Miten Tylypahka kunnostettiin? Oliko Riesusta häiriötä työssä? Kenestä tuli Tylypahkan rehtori?
Mitä tapahtui Hagridille ja Ruuahille? Entä selvisikö Tora taistelukahakoista?
Ja viimeiseksi. Minua ei kiinnosta, kuka meni kenen kanssa naimisiin ja miten monta lasta he saivat ja minkänimisiä (asioita, joihin epilogi keskittyy), vaan mitä Harry, Hermione, Ron, Ginny, Neville ja Luna päätyivät tekemään koulun jälkeen?
Huomaan ajattelevani tästä(kin) asiasta monella tapaa kanssasi samalla tavalla. Ensinnäkin on hienoa, että joku muukin tunnustaa lukevansa Pottereita suomeksi. Yläasteelta asti muistan, miten kirjojen lukemista suomeksi on saanut hävetä ja salailla, sekä tuntea olevansa siksi astetta muita tyhmempi. Se, että kirjoihin on mielestäni mukava uppoutua, eikä joutua pähkäilemään vieraan kielen kanssa, ei ollut hyväksyttävä syy ja myös kirjat, jotka eivät edes alkuaan englanniksi ole, piti lukea kuitenkin englanniksi.
VastaaPoistaMyös ajatukset Potter-sarjan kehityksestä osuvat kanssani yksiin. Pidin valtavasti alkusarjan tavasta yhdistellä lapsenomaista intoa ja taikuuden tuomaa komiikkaa toisaalta synkempiin teemoihin ja miten näiden painotus sarjan edetessä muuttui. Tai ylipäänsä kirjat olivat mielestäni hienoja upeita, joskaan eivät nyt virheettömiä (esimerkiksi se, että Luihuisia kuvataan rumiksi jatkuvasti, häiritse vaikka toisaalta ihmisten on helpompi samaistaa negatiiviset henkiset ominaisuudet myös rumaan ulkonäköön ihan IRL:ssäkin joten ehkä se voidaan laskea tämän piikkiin). Mutta sitten ilmestyi seitsemäs osa ja latisti kaiken ja oli kaikkiaan todella tylsä teos. Lopun kuolemat tuntuvat vain pakollisilta uhrauksilta, joiden kautta yritetty saada syvyyttä ja miksi tiedämme Harryn antaneen lapsilleen kerrassaan kaameita nimiä, mutta jos haluamme tietää, mitä tämä tai joku muu tärkeistä henkilöistä, teki, täytyy meidän kaivaa Rowlingin haastatteluja tai toivoa, että joku lukuisista fanisivuista on selvittänyt asiat puolestamme? Myös nuo sinun kirjoittamasi auki jääneet kysymykset vaivaavat itseänikin. Katkeroituneina kirjoitimme veljen kanssa viimeisen kirjaan loppuun "Mutta sitten Dudley saapui paikalle ja tappoi kaikki isältään saamansa konekiväärin kanssa". Lapsellista toki ja lause oli veljen juuri lukemasta fanficistä, mutta tiivisti niin tehokkaasti pettymyksen viimeistä kirjaa kohtaan.
Kalkaroksen kuoleman ja sattumanvaraisen paikallaolon suostun hyväksymään sillä ajatuksella, että saadut muistot eivät oleellisesti perusjuoneen vaikuta ja näin ollen vaikkei Harry olisi niitä saanut, tapahtumat olisivat edenneet melko samoja ratoja. Yhden lapsen nimi ei olisi Albus Severus, mikä olisi varmaan lapsesta itsestään vain plussaa, ja Harry ei olisi lopussa oppinut ymmärtämään Kalkaroksen mielenliikkeitä/ajatusmaailmaa ja hyväksymään, jopa arvostamaan tätä. Itse olen myös ajatellut, että K:lle tuli sattumalta mieleen luopua muistoistaan huomatessaan H:n olevan paikalla kuolemansa hetkellä ehkä jonkinlaisena katumusharjoituksena tai haluna todistaa vielä, että hän ei ollut paha, jolloin sattumanvaraisuus paikallaolossa muuttuu hieman hyväksyttävämmäksi. Joskin kaikkiaan kirjassa edetään liiaksi sattuman ja tuurin, kuin taitojen ja pohdinnan/älyn kautta.
Jee! Potter-intoilija linjan toisessa päässä :D
Poista1) Minun yläasteellani 1990-luvun alkupuoliskolla (ja maaseudulla) ei ollut paineita lukea kirjallisuutta englanniksi. Lukiossakaan ei ollut. Onnekas minä...
Kyllä se on vain niin, että kääntäjät ovat sitä varten, että kirjoja saa nautiskella omalla äidinkielellään. Toki on hienoa, jos hallitsee vieraita kieliä niin, että voi lukea kirjallisuutta alkukielellä (olisi mahtavaa lukea Tolstoita venäjäksi). Mutta puolinaisella vieraan kielen taidolla jää lukukokemus vaillinaiseksi eikä se rikastuta mieltä justiinsa parhaimman mukaan. Minä olen sitä mieltä. Itse luen enkuksi vain sellaisia kirjoja, joiden kielellisyys on sitä tasoa, että pystyn lukiessani arvioimaan, etten menetä mitään taiteellista elämystä, jos en tajua kaikkea.
2) Minuakin pisti silmään luihuslaisten rumuus! Tai no, Dracoa ei kuvattu rumaksi, kunhan vain kalvakaksi. (Minä olen kalvakka. Ehkä olen pohjimmiltani pahis.) Ja lopun kuolemantapauksista olen justiinsa tuota mieltä, että ne tuntuvat siltä, että Rowling on kokenut välttämättömäksi tappaa muutaman kivan henkilön, koska muuten ei homma olisi kyllin vakuuttava ja jotta saadaan vähän sellaista tuntua, että uhraukset Voldemortin voittamiseksi olivat kovat. Mutta eikö Siriuksen, Dumbledoren, Villisilmän ja Kalkaroksen kuolemissa olisi ollut ihan riittävästi jo? Argumenttini on edelleen, että kyseessä on lasten- ja nuortenkirjasarja!
3) Törmäsin jotakuta henkilöä googlatessani Potterwikiin, jonka jutuissa on tietoja henkilöiden myöhemmistä vaiheista. Jutuissa ei kuitenkaan ollut mitään viitteitä. Katsoin nyt äsken sitten Wikipediasta. Siellä esim. Weasleyn perheen tiedoissa (ja vieläpä suomenkielisillä sivuilla) löytyy samoja tietoja kuin Potterwikistä (tosin paremmin kirjoitettuna), ja lähteeksi mainitaan Rowlingin haastettelut. Että eikun googlaamaan :)
Ymmärrän muuten sinun ja veljesi reaktion viimeisen kirjan lopussa :D Tosin minä en olisi edes leikilläni päättänyt, että Dudley tuli ja ampui kaikki, koska minä tahdon ajatella, että Harryn ja Dudleyn välit alkoivat lähetä. Vähän. Hyvin vähän. Mutta lähetä silti.
4) Olet oikeassa, että koko kirjasarjan juoneen ei olisi tullut ongelmia suuntaan tai toiseen, jos Kalkaroksen muistot olisivat jääneet salaisuudeksi. Mutta siinä tapauksessa koko Kalkaroksen hahmo olisi jäänyt vaillinaiseksi. Jos kerran Rowling halusi Kalkaroksesta noin hienon ja kiinnostavan hahmon, miksi hän jätti asian paljastumisen sattuman varaan? Siksikö, että meille jää aiheelliseksi miettiä, miten vähän kanssaihmisistämme loppujen lopuksi tiedämme? No. Lähinnä minua häiritsi tämä sattumanvaraisuus juuri siksi, että sitä oli muutenkin jo riittävästi. Kalkaroksen persoonaan toki sopii tuo, ettei hän tehnyt itsestään numeroa tieten tahtoen.