Nostalgisia tyttökirjojen kansikuvia

Minulla on muutosluenta käynnissä. Se tarkoittaa, että luen tyttökirjaklassikoita läpi pitääkseni balanssia yllä. Elämä ympärillä muuttuu, jonka vuoksi on hyvä lukea jotakin muuttumatonta, jossa kaikki on ystävällistä, hyvää ja lopulta aina turvallista. Kirjoitan lukemastani tänne postauksen jossakin vaiheessa. Nyt keskityn pinnallisiin. Siis, kirjan ihan siihen päällimmäiseen konkreettiseen pintaan, kanteen.

Varmaankin suurelle osalle tyttökirjojen ystävistä on merkityksellistä, minkä painoksen niteen lukee. Minulle esimerkiksi Montgomeryn Anna-kirjat eivät missään tapauksessa kelpaisi muutosluentaan 2000-luvun painoksena, jossa on Ben Stahlin amerikkalaishenkiset kansikuvat. Erityisesti muutosluennessa pitää olla tuttu, turvallinen ja nostalginen kansi. Se Ainoa Oikea.

Seuraavaksi listaan tähän lapsuuden nostalgisimmat tyttökirjojen kansikuvat. Ne, joista tuli silloin ja tulee edelleen kaikkein mehevimmät väristykset vatsanpohjaan ja joiden näkeminen edelleenkin pakottaa lukemaan uudestaan koko kirja(sarja)n.

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1976 (kahdestoista painos). Kuva siskon niteestä.

Ensimmäiseksi kaikkein ihanin kansi koskaan.  (Muuten nämä kannet eivät ole missään erityisessä järjestyksessä.) Äidilläni oli Anna-kirjat ja Pikku naisia -kirjat tänä Wsoyn sarjana, jossa on valkoisessa päädyssä sininen tai punainen raita. Kaikki Maija Karman kuvittamat kannet olivat parhaita. Harmittelimme siskon kanssa, että mikseivät kaikki kannet olleet Maija Karman. Minua vuodesta toiseen kutkutti, että millaisena Maija Karma olisi nähnyt Annan. (Kutkuttaa edelleen. Lohdutuksesi sentään tiedämme, millaisena Maija Karma näki Rillan.)

Joka tapauksessa tämä Pikku naisia -kansi oli ihaninta, mitä lapsena tiesin (siis kirjojen kansista; tietysti kissanpennutkin olivat ihania, ja suklaamannapuuro). En koskaan kyllästynyt kuvan katsomiseen ja toteamiseen, että tuo on Amy, tuo on Meg, tuo on Beth ja tuo on Jo (kannen ainoa puute oli Beth. Luulin, että hänelle on piirretty lyhyet hiukset. En hoksannut, että ne ovat vain kiinni). Siskoni rakasti kuvaa yhtälailla. Norkoilimme usein yhdessä kirjahyllyn äärellä ja huokailimme. Vähän isompana otimme kuvan piirustusmalliksi. Lukemattomat itse tekemämme paperinukkevaatteemmekin ovat paljon velkaa kyseiselle kansikuvalle. Hattuja myöden. (Näin jälkikäteen hoksaan, että siskoni ihanat suppusuiset korkkiruuvitytöt taitavat myös olla paljon velkaa Maija Karmalle! Minä en osannut piirtää yhtä ihania suppusuisia korkkiruuvikiharaisia kuin siskoni.)

Uskomatonta on, että vaikka Maija Karman (Maija Karma on aina pakko kirjoittaa Maija Karma, milloinkaan ei voi kirjoittaa pelkkä Karma, se olisi häväistys) viivat ovat hyvin pelkistettyjä ja kansikuvan yleisilme on melko romanttinen,  hän on tavoittanut silti Marchin sisarusten erilaiset persoonat. Tai sitten minä vain olen adaptoitunut kuvan näkemykseen. Yhtä kaikki, kyseisen kannen Meg, Jo, Beth ja Amy ovat ne ainoat oikeat.

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1965 (kolmas painos). Kuva siskon niteestä.

Tämä oli romanttisinta, mitä lapsena tiesin. Luullakseni tämä oli siskon lempikansi. Ainakin hän maalasi sen mallista noin kolmetoistatusinaa kertaa. Molemmat piirsimme tämän innoittamana lukemattomat määrät kaukaisuuten olkansa yli kaihoisasti katsovia neitoja istumaan milloin ikkunalaudalle, milloin puun juurelle.

Pidän siitä, etteivät Emilian kasvot näy kuvassa. Pieni runotyttö on mahdollista piirtää. Ja nuori opiskeleva Emilia myös. Mutta salaperäinen aikuinen Emilia! Hänen kasvojaan kenenkään on turha yrittääkään piirtää! Ei edes Maija Karman. Luulen. (En ole ihan varma.)

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1993 (kymmenes painos). Kuva omasta niteestä.

Sateenkaarinotkoon Maija Karma on tehnyt toisenkin kannen (siihen punaraitapäätyiseen sarjaan). En lapsena koskaan ymmärtänyt sen päälle lainkaan. Se kun oli suttua ja söhröä, johon oli roiskittu joitakin ihmishahmonoloisia tekijöitä. Riemastuin melkein kuoliaaksi, kun näin ensimmäistä kertaa yllä olevan Sateenkaarinotkon kannen (jonka kuva jatkuu takakanteen)! Kaikki Blythen ja Meredithin lapset! (Paitsi Shirley ja Rilla, mutta ne nyt oli ihan vauvoja, ei niitä laskettu.) Sateenkaarinotko! Lasten iltanuotiot! Lampi! Vehreys! Tumma ja tulisieluinen Jerry, suloinen Una (tietenkin toimeliaana emäntänä kattamassa pöytää), herttaiset kaksoset Nan ja Di, Karl sammakkoineen, lukutoukka Walter, kalaa paistava Jem ja ihana kaunis Faith! Kuva aiheuttaa edelleen saman hykerryksen kuin ennenkin. 

Sateenkaarinotkossa on sellaista riemua ja lumoa, ettei ehkä missään toisessa Montgomeryn kirjassa. Se oli lapsena suosikkini kaikista kirjoista, ja sillä on edelleenkin erityissija kaikkien aikojen merkityksekkäimpien lukukokemusteni joukossa. Se kaikki muistojen ja merkitysten ja lumon määrä on latautunut juuri tähän Maija Karman kansikuvaan.

Kannen kiva Eeli Jaatinen. Wsoy 1992 (yhdestoista painos). Kuva omasta niteestä.

Tutustuin Runotyttö-kirjoihinkin ensin punaraitapäätyniteinä. Kohta sitten törmäsin tähän painokseen. Se helpotti oloani kovasti. Maija Karman pieni runotyttö katsoi punaraitapäätyniteen kannesta niin pohtivin siniharmain silmin, että minulle tuli aina alakuloinen olo. Siksi koko kirja tuntui alakuloiselta. Vasta Eeli Jaatisen terhakka Emilia vapautti minut huomaamaan, että Emilia pärjää ja nauttii elostaan.  Lisäksi kannen ullakkoromantiikka (jatkuu takakannessa) inspiroi kovasti. Tuli piirrettyä itsekin lukemattomat ullakot.

Kannen kuva Maija Karma. Wsoy 1959. Kuva kirjaston niteestä.

Tässä kansi (ja kirja), joka innosti piirtämään taloja ulkoa ja sisältä ja tekemään pohjapiirroksia (ja tämän kuvan takia minun nukkekotini keittiöön on tulossa punatiilinen lattia). Noin niin kuin periaatteessa tämä on vielä ihanampi kansi kuin Pikku naisia -kansi. Pikku naisia -kansi on ihanin vain siksi, että rakastuin siihen ennen tätä. Tämä olisi oikeasti oikeutettu ihanimman titteliin siksi, että kuvassa on talo. Tai, no. Huone. Tämä Maija Karman piirtämä pala Kesälinnun keittiötä tekee Marjatta Kurenniemen kirjoittamasta Kesälinnun keittiöstä tuhatmiljoonaa kertaa kotoisamman ja kauniimman, mitä kukaan osaisi kirjoittaa.

Kannen kuva Garth Williams. Gummerrus 1980 (kolmas painos). Kuva omasta niteestä.

En koskaan oikein ole pitänyt Garth Willamsin tyylistä. Kuulun enemmän Maija Karman ja Martta Wendelinin romanttiseen prinsessakoulukuntaan. Mutta Williams on tehnyt Pieni talo preerialla -sarjan kansiin (ja sisäkuvitukseen) pikkutarkkoja kuvia, jotka täsmäävät Ingalls Wilderin tekstiin ja jotka esittelevät elävästi maisemia ja maailmaa, joita ei ilman kuvia olisi osannut kuvitella.  

Pitkä talvi preerialla on kirjasarjan kirjoista ehkä suosikkini. Siksi ehkä sen kansikin aiheuttaa väristyksiä. Joka tapauksessa minulla olisi näyttää heti paikalla muutama paperinuken talvitakki (kaulahuiveineen ja lapasineen), jotka ovat syntyneet tämän kansikuvan takia.

Kannen kuva Garth Williams. Gummerrus 1980 (kolmas painos). Kuva omasta niteestä.

Tässä on kaikkien preeriahilkkojen ja kuviopuuvillakangasmekkojen äiti. Voiko kansikuvalta enempää vaatia?

Kannen kuva Martta Wendelin. Wsoy 1956 (seitsemäs painos). Kuva omasta niteestä.

Luullakseni Sara ja Sarri oli yksi lempikirjoistani tämän kannen vuoksi. (Tämän kannen vuoksi olen myös tehnyt Sara ja Sarri -paperinuket.) Martta Wendelin on maalannut Saralle ja Sarrille käsittämättömän kauniit mekot. Prinsessaystävän näkökulmasta pakahduttavan kauniit. Ja kuvan tilanne vastaa täydellisesti kirjan herkullisimman kohtauksen alkukimmoketta. Sara totisesti on saanut villin idean, josta Sarri kauhistuu...

Kannen kuva Martta Wendelin. Otava 1954 (kolmas painos). Kuva omasta niteestä.

Tämä kansikuva ei olisi ehkä minulle niin rakas, jos kyseinen kirja ei olisi minulle niin rakas. Toverien kesken on Mary Marckin kirjoista suosikkini. Martta Wendelinin kansi siihen on raikas ja tyylipuhdas ja sisältää kaikki Marckin koululuokkatyyppihenkilöt (eli jos siltä tuntuu, tästä kannesta voi siis tsekata osviittaa muidenkin Mary Marckin kirjojen henkilöihin).