Sankarini ovat juuri voittaneet Helmin syvänteen taistelun, ja Ämyrilinna on edelleen valloittamaton (puolustettaessa). Rautapiha on heikossa hapessa ja Sarumania potuttaa. Rohan kerää joukkojaan ratsastaakseen Minas Tirithiin. Lempijaksoni koko kirjasta siis loppui juuri. Edessä on Frodon ja Samin puuduttava vaellus Kalmansoiden poikki Lukitarin luolaan, Klonkun rasittavassa seurassa. Tässä kohtaa minulle tulee aina taisteluväsymys ennen kuin jaksan lukea kirjan loppuun. En oikein tykkää synkistä jutuista, näet.
Siispä välikatsaus ja haja-ajatuksia. Olen haja-ajatuksien suuri ystävä!
1) Olen iloinen, että kirja maistuu edelleen hyvälle. Kolmekymppinen pikkuveljeni luki Tarun sormusten herrasta luullakseni ekaa kertaa sitten lukiovuosien tuossa jokin aika sitten. Sanoisinko nyt näin, että hän koki, että kirja ei ollut enää hänen juttunsa ihan henkeen ja vereen. Minä säikähdin, että mitä jos minulle on käynyt samoin. Vaan ei käynyt! Ehkä siksi, että olen lukenut kirjan muutaman kerran myös kaksikymppisenä. Mutta varmasti siksi, että minä en voi olla välittämättä tarinasta, johon kuuluu karttaliite ja jossa kaunis on henkeäsalpaavan kaunista ja haikeaa ja jossa on urheutta ja toveruutta. Ja joka on alkujaan kirjoitettu hyvin ja käännetty suomeksi hyvin. Tässä maailmassa on kyllin älyn ylistystä ja kyynisyyttä, joten on raikastavaa lukea jotakin, joka ei ole kyynistä ja jossa äly ei ole keskiössä.
2) Sen verran olen kyllä muuttunut sitten edellisen lukukerran, että jonkusen kerran olen miettinyt, että ylevyyttä tässä kirjassa on ehkä pieni yliannostus. Lórienia ja Galadrielia ja joitakin muita juttuja ei voi hehkuttaa liikaa. Mutta ihan pikkuisen liikaa on sanoa, että "Legolas seisoi hänen vieressään varjostaen kirkkaita haltiasilmiään hoikalla kädellään". Minusta viimeistäänkin käden hoikkuus on vähän niin kuin jo ylimääräistä informaatiota. Ja Gandalf Valkean esiintulo Fangornissa on hieman koominen. Aragorn, Legolas ja Gimli eivät tunnista häntä. Ja sitten yhtäkkiä Gandalf hyppää kivelle ja riuhtaisee harmaan viitan pois ja on Valkea. Myönnän miettineeni kuumeisesti, että no miten ihmeessä tämä tehdään vakuuttavasti sortumatta yliteatraalisuuteen: "Vanhus oli kääpiöitä nopeampi. Hän ponnahti pystyyn ja hypähti suuren kiven päälle. Siinä hän seisoi yhtäkkiä valtavan suurena ja kohosi kuin torni heidän yläpuolellaan. Hän viskasi hupun ja harmaat rääsynsä pois. Valkoiset vaatteet hohtivat. Hän nosti sauvansa ilmaan."
Ja vielä myönnän vähän kylmenneeni Aragornin kuninkaallisille hetkille. Niitä on melko tiheään. Mutta noin muuten en ole kylmennyt kauneudelle ja suuruudelle. Esimerkiksi Rohanin ratsastajien ylevyyttä ei juuri voi korostaa liikaa. Kyllä tuhat (tai enemmän) ratsumiestä kimaltavine keihäineen ja auringon säihke kypärissä puhaltamassa torveen on komia juttu. Fantasiassa siis.
2,5) En ole lukenut kirjaa koskaan englanniksi. Ystävä lähetti katkelman enkuksi tuossa pari päivää sitten. Minun kielitaidollani havaitsin, että kieli vaikutti vanhalta. Mietin, että mahtaakohan alkukielinen teksti hakea sellaista vanhaa ja ylevää eeposmeininkiä. Ehkä englanniksi Legolasin käsien hoikkuus ei ole niin paha juttu?
3) En muista aiemmin olleeni näin pää sekaisin oikeista ja vasemmista ja länsistä ja koillisista ja kolmen vakomitan matkoista. Melkein joka sivulla on joku polku, joki, puro, kukkula, vuori, niitty, linnoitus tai metsä, joka on etelä- tai länsipuolella, ja jonka itä- tai lounaisrinteellä tai pohjoisrannalla (tms), on joku viiden sylen korkuinen asia, joka kahden vakomitan pituisena penkereenä kaartuu koilliseen ja jonka kaakkoispuolella siintää jotakin, joka on viiden peninkulman päässä. Luode jäi nyt yli. Ja oikea ja vasen.
Nämä kaikki etelät ja vakomitat eivät oikein sovellu aivosumuun. Aseeksi mittoja vastaan kirjoitin peninkulmat, virstat, sylet ja kyynärät metreissä/kilometreissä kirjani etukannen sisäpuolelle. Huomasin myöhemmin, että Liite F tarjoaa saman informaation, mutta kyllä etukansi pesee sivun 976 mennen tullen. Ilmansuunnissa helpottaa hippusen karttaliite. Mutta vain laajoissa maisemissa. Ämyrilinnan mittakaavassa minulta katoaa ymmärrys ilmansuunnista. Joka kerta menen ensinnäkin hämyyn, että lännessä/idässä mistä katsoen. Minun on nimittäin kamalan vaikea muistaa, että ilmasuunnat eivät riipu siitä, mihin seisojan nenä osoittaa.
3,5) Nämä tarkat kuvaukset, jotka onneksi sisältävät muutakin kuin suuntia ja mittoja, ovat tietenkin mahtava juttu. Koko ajan sitä luo silmiensä eteen näkymiä, ja vielä kokoajemman syyhyää sormet, että tämä pitää maalata. Ja tämä. Ja tämä. No. Ja tämä. Elokuvat, jotka näin takavuosina tuoreeltaan ja myöhemmin dvd:ltä pari kertaa, ovat valitettavasti hiukan häirinneet tätä visuaalista puolta. Aluksi pidin elokuvista. Sittemmin aloin enemmänkin ärtyä niistä. Ja nyt on verkkokalvolle piirtynyt sairaalloinen ja aneeminen Frodo.
4) Joka lukukerta joku eri asia pistää eritavalla silmään. Tällä kertaa olen lukenut kaikki laulut erityisen tarkkaan. Viimeksi varmaankin oli samoin, koska silloin kirjoitin kirjan väliin lapulle hakemiston lauluista. Se on kätevä. (Myöhempi lisäys: ystäväni kertoi, että hänen englanninkielisessä painoksessaan on aakkosellinen runohakemisto. Sellainen olisi ollut hieno juttu suomalaiseenkin painokseen!)(Ehkä uudemmissa painoksissa onkin; omassani ei ole.)
5) Eri henkilöt tuntuvat eri lukukerroilla rakkaammilta tai läheisemmiltä. Selvää on, että kaikki Saattueen jäsenet on aina ykkösiä, mutta joku nousee aina toista tärkeämmäksi. Ekalla lukukerralla Legolasin ja Gimlin lisäksi Boromir oli erityissuosikkini. Edelleenkin Boromir viehättää minua. Hän on noin kolmetoista kertaa kiinnostavampi sankarihahmo kuin vaikka iki-ihanat ja läpeensä hyveelliset Aragorn tai Faramir.
Luulen, että Legolas ja Gimli ovat vähän kaikkien suosikkeja, he ovat niin mainio aisapari kaikessa vastakohtaisuudessaan. Heidän tarinansa ihana kruunu löytyy tietenkin liitteistä. Tolkien oli muuten erittäin ystävällinen ja perusteellinen viedessään asiat loppuun. Rowling olisi saanut ottaa mallia Tolkienista! Taru sormusten herrastan lukijalle ei taida jäädä kirjan loputtua yhtäkään epäselvää kohtaloa. Perusteellinen selvitys paikkojen uudelleenrakentamisesta ja ihmissuhteista ja ponien selviytymisestä tuntuu erinomaiselta palkkiolta matkan päätteeksi.
Frodo
on minusta ollut aina ihan vähän rasittava, minusta Sam on suurempi sankari. Ehkä en vain käsitä kunnolla Frodon taakkaa ja sen vääjäämättä aiheuttamaa apatiaa. Mutta yleisesti ottaen kaikki hobitit ovat lukukerta toisensa jälkeen muuttuneet rakkaammiksi. Tällä lukukerralla ainakin toistaiseksi on minulle noussut esiin Merrin ja Pippinin tarina. Olen alusta alkaen tullut kiinnittäneeksi huomiota Merrin johtajamaisiin piirteisiin (hobittien kesken) ja Pippinin vastuuttomaan huolettomuuteen. Kehitys aikuisemmiksi ja vastuullisemmiksi hobiteiksi on kiintoisa! Ja hobittien luonne! Miten sitkeitä ja optimistisia! Merrin ja Pippinin keskustelu örkkien vankeudesta pakenemisen jälkeen on kerrassaan ihastuttavan arkipäiväisen tyyni.
6) Jostakin syystä Rohan on aina ollut suosikkini. Rohanin aavat, vihreät maisemat vuorten juurella ja rohanilaisten vaatimaton maanläheinen kulttuuri viehättävät. Kahden tornin ensimmäinen kirja on lempijaksoni varmaankin juuri siksi, että siinä ollaan Rohanissa. Mutta etenkin siksi, että se on koko Tarun iloisimpia jaksoja. Sormuksen ritareissa koko ajan on joku Musta ratsastaja nurkan takana ja kaikki on kamalan vaarallista paitsi Rivendellissä ja Lórienissa. Se käy hermoille. Kuninkaan paluussa taas panokset kasvavat koko ajan. Sekin käy hermoille. Ja Kahden tornin loppupuolella tapahtuva matka Mordoriin käy hermoille myös. Toki käy Helmin syvänteen taistelukin. Mutta pääasiassa Rohanissa ja Fangornissa on aika hauskaa.
Nyt on ehkä niin, että uskallan palata kesyttämään Sméagolia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti