Kun ihminen matkustaa Kiinaan, osa 1: Paniikki

CFS, kuten käsittääkseni moni muukin sairaus, laskee ihmisen kehon stressinkäsittelykykyä. Olen lukenut aiheesta jostakin, mutta koin asian ihan omakohtaisestikin etenkin sairastumiseni alussa, koska niinä aikoina kun mieheni kysyi minulta esimerkiksi että onko jääkaapissa voita, minä valahdin välittömästi lähimmälle tuolille pitämään sydänalastani kiinni ja selviämään järkyttävän yllättävästä ja stressaavasta tilanteesta. Sama reaktio tuli myös kysymyksistä "tuonko kaupasta maitoa" tai "oletko nähnyt kalenteriani". Sittemmin tilanne on vähän tasaantunut, mutta edellistä taustaa vasten seuraava ei liene yllätys: 

Kun edessäni oli täysin yllättävä ja odottamaton mahdollisuus lähteä Kiinaan, ensimmäinen reaktioni oli pyörrytys. Toinen reaktioni oli oksettava olo. Kolmas reaktioni oli vatsakipu. Neljäs reaktioni oli, että "Kiinassa tuoksuu erille kuin täällä", jonka jälkeen minua pyörrytti vielä vähän lisää.

Paradoksaalista kyllä, samanaikaisesti edellä mainittujen reaktioiden kanssa hyvin piilevä (siis erittäin todella piilevä) sisäinen seikkailijattareni hihkui onnesta.

Seuraavaksi, noin kolmen sekunnin päästä, mieleeni tuli tunteiden kaveriksi jo toinen ajatus (ensimmäinen ajatus oli ne vieraat tuoksut), ja se oli että lentomatkat Kiinaan ja aikaerorasitus on ehkä jotakin, mitä kehoni ei pysty käsittelemään. Otin heti yhteyttä pariin järkevään tahoon (joista toinen oli mieheni) pohtiakseni, onko minulla fyysisiä edellytyksiä lentää noin 10 tuntia (ei ole, sillä ei minulla ole siipiä!).

No. Ei siinä lopulta paljoa pohdittu. Tietenkin minä lähden Kiinaan!

Nyt on kulunut viikko ilman paljoa pohdintaa tehdystä päätöksestä. Viikko sisälsi lisää paniikkia ja paljon käytännön asioita. Kävin ottamassa A- ja B-hepatiittirokotuksen ensimmäisen satsin, uusin reseptejäni, hankin lentoliput ja järjestin avustajan Hongkongin lentokentälle mennessä ja Helsinki-Vantaan lentokentälle sekä mennessä että tullessa, sain flunssan, täytin viisumihakemuksen ja lähetin mieheni viemään sen Kiinan suurlähetystöön.

Edellinen lista ei vienyt montaa riviä tekstiä, mutta työläs se oli toteuttaa. Esimerkiksi viisumihakemukseen tarvittiin monta sähköposti- ja chattiviestiä ja lisäksi tulostinta, kopiokonetta, kahta läppäriä, kaapin penkomista (löysin kuin löysinkin hyväksyttävät passikuvat omista nurkista!) ja tietenkin internetiä.

Työläintä kuitenkin menneen viikon aikana oli tunne-elämän kanssa. Ensimmäisinä päivinä yhtenä hetkenä olin innoissani, toisena hetkenä paniikissa. Kerran möyrin sänkyyn vikisemään, että mihin olenkaan pistänyt pääni ja että ei minussa ole seikkailijaa riittävästi (mieheni tuli taputtamaan päähän ja minä mietin, että jo minullakin on ongelmat). Ylenpalttisen jännityksen hetket vähenivät vasta, kun mietin ääneen, mitä oikein pelkäsin. Pelkäsin pääasiassa sitä, että mitä jos voimani loppuvat lentokentillä ja aivoni menevät lakkoon. Siinä sitten piti itseään muistuttaa, että minulla on se saattaja, joka kärrää minut kimpsuineni ja kampsuineni Helsinki-Vantaalla lähtöportille ja Hongkongissa jatkolennon lähtöportille. Että jos voimani nyt sitten loppuvat perillä Kunmingin lentokentällä, olenpa perillä jo maassa. Tuskin minua sinne kentälle jätetään lojumaan, vaikka hyytyisin ennen tullitarkastusta. Paluulennolla Hongkongissa taas on vaihtoaikaa kahdeksan tuntia. Siinä ajassa ehtii nukkua itselleen voimia selvitä kentän sokkeloista. (Paluulennolle en varannut avustajaa, koska sitä varten olisi pitänyt soittaa Hongkongiin tai Kunmingiin.)

Väittäisin, että paniikki on nyt takana (se tulee kyllä takaisin vielä kolme päivää ennen lentoja). Mutta ymmärrys ei aivan ole kehissä vielä. Koska määränpää on niin tuntematon ja kaukana, en pysty kuvittelemaan, mitä siellä tapahtuu (paitsi teen juomista ja illan istumista rakkaiden ihmisten kanssa). Lisäksi tapahtumien kuvittelemista rajaa realismi. Aikaero ja lennot tulevat viemään mehut. Näin ollen tulen viettämään perillä aikaani eniten sisällä kotioloissa, ihan kuten Suomessakin. Niinpä matkasuunnitelmani ovat toistaiseksi pyörineet sen ympärillä, mitä kirjoja lainaan mukaan ja mitkä villasukat olisivat lentokoneessa mukavimmat. Mutta olen minä sentään katsonut kartalta, missä Kunming on. Se on Yunnanissa.

Olennaisin on (viisumihakemuksen ja lentolippujen lisäksi) jo hanskassa. Matkapäiväkirjan kansilehti!