Pakkohan tämä on aloittaa näillä sanoilla: tieto lisää tuskaa. (Paitsi aloitin kyllä sanoilla "pakkohan tämä on aloittaa näillä sanoilla", en sanoilla "tieto lisää tuskaa".) (Kunhan kerroin. Ehkä huomasitte ilman kertomistanikin, millä sanoilla aloitin.)
Lapsena oli aluksi niin kivaa. Itävallan keisarinna Elisabet oli yhtä kuin Romy Schneiderin Sissi. Ihana siis. Romy Schneiderkin oli ihana, koska hän oli yhtä kuin elokuvien Sissi. Englannin kuningatar Viktoria oli ihana myös. Itävallan Maria Teresia ei ollut yhtä ihana kuin Sissi, Viktoria tai Marie Antoinette ja madame Pompadour, koska Maria Teresiasta ei ollut yhtä ihanaa kuvaa tietosanakirjassa, mutta oli Maria Teresiakin okei, koska hän oli Habsburg, joka oli todella iso bonus. Jean-Honoré Fragonardin maalaus Keinu oli kuvataidekirjasarjan ihanin kuva. Kartanot oli ihania, linnat oli ihania, edvardiaaniset hameet ja hatut oli ihania. Kaikki oli ihanaa, paitsi hammaslääkäri, käärmeet ja kaurapuuro.
Mutta sitten oli se harmillinen juttu, että tietosanakirjassa oli kuvien lisäksi tekstiä. Tekstistä ilmeni, että Habsbugreilla oli vähän turhan laajat maa-alueet hallussaan. Kyllä Sissi-elokuvissakin oli viitteitä siihen, mutta koska miehitettyjen alueiden kansanjoukot lopulta aina hurrasivat keisarinnalle, ajattelin, että tämä on kai ihan jees. Tietosanakirjasta kuitenkin ilmeni, että pitkin vuosisatoja Habsburgeilla oli ollut taipumusta levittäytyä melkein yhtä laajasti kuin Hitlerin Saksalla. Ja ihan jo ala-asteikäisenä ymmärsin, että Hitler oli huono asia. Miksi siis Hitlerin levittäytyminen oli paha, mutta Habsburgien oli ok? Sitä mietin pienessä päässäni enkä ollut enää yhtään varma, että tykkäsivätkö unkarilaiset oikeasti kuulua Itävaltaan. Eihän minustakaan ollut reilua, että Suomi oli kuulunut Ruotsiin ja Venäjään, saati että mummi joutui lähtemään Karjalasta kaksi kertaa.
Oivoi. Takaiskujen sarja oli alkanut. Marie Antoinettelta pistettiin pää poikki. Se oli minusta väärin (minä en kannattanut lapsena enkä kannata edelleenkään teloituksia) vaikka ymmärsin, että kansalaisia potutti että niiden oli nälkä mutta Marie Antoinettella ei. Itävallan Elisabetin elämä ei ollutkaan onnellinen kuten elokuvissa. Ja Romy Schneiderkin teki itsemurhan. (Pahuksen naistenlehdet ja niistä löytyvä tieto.) Fragonardin maalaus olikin kuulemma rivo. Englannin Viktorian aikana Brittiläinen imperiumi levisi ja turposi, vaikka ei kai se nyt kokonaan ollut Viktorian vika. Eikä sekään ollut Viktorian vika, että Albert kuoli ja Viktoria jäi suremaan, mutta kurjaa se oli, kuten imperiumin leviäminen myös. Niin. Ja edvardiaanisten hameiden ihana silhuetti tehtiin s-korsetilla, joka pisti ihmisen sisuskalut ja selkäruodon ihan jojoon, ja rokokooajan ihmiset olivat likaisia puuterikerrostensa, peruukkiensa, silkkivaatteidensa ja parfyymiensa alla.
Vanhempana minulle alkoi valjeta, että ihanat linnat ja kartanot ja niissä asuvien elämäntapa oli revitty muiden ihmisten selkänahasta. Ihan lähiympäristön ihmisten selkänahasta ja/tai sitten siirtomaassa orjien tekemän työn rahoittamana. (Samoihin aikoihin minulle alkoi valjeta, että mikään itse asiassa ei ole edes muuttunut, mutta se on toinen juttu se.)
Ja nyt sitten viime aikoina kaikenmaailman tv-dokumentit ovat possauttaneet loputkin ihanat mielikuvat taivaan tuuliin.
Versailles löyhkäsi, koska ihmiset löyhkäsivät ja koska he tekivät asioitaan kukkaruukkuihin tai pylväiden taakse. Niin sanottiin yhdessä dokkarissa. Plops. Versailles'n hehkeyspisteet jostakin syystä laskivat yhtäkkiä. Toisessa dokkarissa kerrottiin, että renessanssiajan katujen muta- ja hevosenpaskavellissä kahlattiin mammuttikorkoisissa kengissä, niin että hameenhelmat säästyivät pahimmilta lioilta. Plops. Mielikuva Medici-suvun ylevistä (ja juonittelevista) naisista käyskentelemässä Firenzen kaduilla silkki- ja samettihameissaan kärsi huomattavasti.
Viktoriaanisena aikana rakennettujen talojen palvelijoiden portaat olivat niin jyrkät ja epätasaiset, että niissä taitettiin niskoja. Nilkkoja varmasti myös, mutta niskan taittaminen oli kyllä kohtalokkaampaa. Miten sellaisesta ei välitetty? Miten palvelija saattoi olla niin vähäarvoinen, että hänen turvallisuutensa (ja henkensä) oli nollan arvoinen? Kunigatar Viktoria ja Albert kuulemma välittivät toisistaan enemmän kuin lapsistaan, vaikka ulospäin annettiin illuusio ihanasta perheidyllistä.
Ja sitten vielä! Ei armoa ei! Ihanan kalpeat (siksi ihanan, koska itse olen kalpea - olisin menestynyt 1700-luvulla puuteritta!) rokokoonaiset syövyttivät ihonsa lyijyllä ja hankkivat poskipunasta elohopeamyrkytyksen. Edvardiaaniset naiset harrastivat samaa, mutta aiheuttaen itselleen monipuolisempaa tuhoa. Lisäksi he aiheuttivat tuhoa lintumaailmassa tapattamalla tuhansia lintuja koristamaan hattujaan.
Surkeaa!
Masentavaa!
Kurjaa!
Miksi ihminen tarvitsee tällaista tietoa? Miksi dokumenteissa kerrotaan näitä asioita? Eikö se riitä, että ihminen on perillä sellaisista jutuista kuin yksi plus yksi on periaatteessa ainakin kaksi ja maapallo on pyöreä? Ainakaan siihen ei voi tässä yhteydessä vedota, että historian tunteminen on tärkeää, jotta ei toisteta samoja virheitä. Niitä samoja virheitä toistetaan joka tapauksessa.
1) Ainakaan minä en ole suunnitellut käyttäväni elohopeista huulipunaa, lyijypuuteria tai radiumhammastahnaa, mutta en osaa luottaa nykyajan kosmetiikkayhtiöihin siinä asiassa, että he kaikessa käyttäisivät aina materiaaleja, joista tiedetään, ettei niistä ole haittoja käyttäjille/luonnolle edes pitkällä aikatähtäimellä.
2) Minä en ole rakentamassa taloa, jossa on palvelijaportaat. Mutta sen tiedän, että ihmiset ovat aina olleet toisilleen ilkeitä ja ovat edelleen, ja että edelleenkään kaikki maailman ihmiset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa.
3) Kaikki sen nyt tietää, että ennenmaailmassa lastenkasvatus oli ankaraa, hoveissa ja rahvaiden kodeissa, ja vanhempien ja lasten välisissä suhteissa oli usein etäisyyttä. Nykyäänkin kuitenkin lasten ja vanhempien väliset suhteet saattavat olla surullisia ja kompleksisia.
4) Nykyään on olemassa kumisaappaita vaikka kaduilla ei olekaan hevonkakkaa. Menneisyydessä hevonkakkaa ja muuta törkyä saattoi olla siinä määrin, että kansalaisten terveys kärsi. Nykyään, kumisaappaista ja hevonkakkattomuudesta huolimatta, on edelleen olemassa kaikkea törkyä, joista kansalaisten terveys kärsii.
5) Edvardiaanisten hattujen aiheuttaman lintumetsästyksen seurauksena syntyi linnunsuojelujärjestö tai joku vastaava systeemi. Hyvä homma. Mutta ei nämä luontojutut sittemmin kuitenkaan ole menneet ihan putkeen.
Yksi asia kuitenkin on korjaantunut: Versailles'ssa on nykyään melko varmasti yleisövessat.
Mutta niin. No. En minä oikeasti olisi halunnut tietää kaikkea edellistä (en etenkään Versailles'n käytävistä) (sen sijaan korkeakorkoiset hevonkakkakahluukengät oli itse asiassa kiinnostava tieto), ja kuitenkin olen katsonut dokkareita mielenkiinnolla. Ikävämpi juttu ne viktoriaaniset palvelijoiden portaat. Mutta oli hyvin kiinnostavaa hoksata, että niin, kun kävelen portaita jotka ikään kuin rullaa alla (enkä tarkoita nyt rullaportaita), on taustalla tietenkin laskelmat optimaalisesta portaiden noususta. Ja tietenkin epämääräiset portaat, sellaiset jotka on tehty viemään mahdollisimman vähän tilaa ja joissa ei ole niin tarkkaa, että joka askelma on yhtä korkea ja syvä, on ihan kamala ansa.
Miten tämän nyt muotoilisi. En haluaisi olla tietämätön ja sinisilmäinen. Toisaalta en haluaisi, että esteettisesti kauniit asiat muuttuisivat silmissäni vastenmielisiksi. Haluaisin, että pikkuisen saisin nähdä asioita ruusuisestikin. Onneksi on olemassa sellaisia absoluuttisesti esteettisiä juttuja kuten Beethovenin pianosonaatit tai van Goghin maalaukset. Niitä ihastellessa ei tarvi miettiä, onko tämä kauneus vain mätä kuori. Mutta enpä kyllä haluaisi seuraavaksi Downton Abbeyn alkujaksoja katsoessanikaan miettiä, että onko ladyjen naamassa lyijypuuteria tai räjähtääkö keittiön uusi jääkaappi.
Tässä vielä muutaman ihanan kuvan pilaus, olkaa hyvät:
 | ||
| Jos tämä kuva noin kymmenvuotiaasta Maria Teresiasta (Andreas Möller, 1727) olisi ollut meidän tietosanakirjassamme, Maria Teresia olisi heti noussut ykköskastiin. Plussaa: Maria Teresia on kasvoiltaan ja hameeltaan kauniimpi kuin barokki-Tuhkimo-kirjani Tuhkimo tanssiaisissa. Plussaa: sametin määrä kuvassa. Plussaa: kruunu taustalla. Plussaa: kukkaset. Miinusta: kärppä-parat. Miinusta: Maria Teresian kuudestatoista lapsesta sellaiset kymmenen kuoli ennen aikojaan. Miinusta: Maria Teresia soti aika paljon ja lisäksi hän oli antisemitisti. |
 | |
| Maria Teresian tytär Marie Antoinette noin vuotta ennen naimisiin menoaan (Martin van Meytens, 1767/1768). Plussaa: vaaleansininen väri. Plussaa: ruusukkeet ja rusetit ja kirjailut. Plussaa: samettityyny kultatupsuineen. Plussaa: ihana hiuslaite jalokivineen. Miinusta: en saa poistettua kuvan yläpuolelle ilmestyneitä tyhjiä rivejä. Miinusta: kärppä-parat. Miinusta: Marie Antoinette on aloittanut jo itsensä myrkyttämisen poskipunalla ja huulipunalla. Miinusta: tyttöparka meni 14-vuotiaana naimisiin ja joutui vieraaseen maahan isoon hoviin. Miinusta: pää poikki. |
 |
| Pyöreästi kolmekymppinen madame de Pompadour (Maurice Quentin de La Tour, 1748-1755). Plussaa: hamekankaan pastelliväriset kuviot. Plussaa: ihanat kengät. Plussaa: ruusukkeet ja rusetit. Plussaa: kirjat ja karttapallo. Plussaa: nuottivihko. Plussaa: huonekalujen kaiverrukset ja verhoilut. Miinusta: puuteri, poskipuna ja huulipuna. Miinusta: Ludvig XV:n vaimolla ei varmasti ollut kauhean kivaa. Miinusta: Madame Pompadourillakaan tuskin oli kovin kivaa. En usko, vaikka aika oli eri ja rakastajatarkäytäntö hoveissa oli normi, että ihminen voi kokea itsensä eheäksi ja onnelliseksi moisessa ympäristössä. Hyvänen aika, aina sai olla pelkäämässä, että tilalle tulee uusi rakastajatar. Asialla ei kyllä ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa, eikä pelkkä valta tee ihmistä onnelliseksi. Ni. Näitä mietin jo ala-asteella. |
 |
| Noin neljätoistavuotias prinsessa Viktoria (George Hayter, 1833). Plussaa: ihana silkkimekko ja silkkikengät. Plussaa: ihana nuttura. Plussaa: ihana koira. Plussaa: ihana punakultainen verho. Plussaa: kirjat ja karttapallo. Miinusta en tähän änkeä. |
 |
| Kuningatar Viktoria 40-vuotiaana (Franz Xavier Winterhalter, 1859). Plussaa: kultapitsit. Plussaa: kampaus. Plussaa: jalokivet. Plussaa: punainen sametti. Plussaa: jalkajakkara. Miinusta: kärppä-parat. Miinusta: kolonialismi. Miinusta: etäiset suhteet lapsiin. |
 |
| Itävallan Elisabet 28-vuotiaana (Franz Xavier Winterhalter, 1867). Plussaa: hiusten määrä. Plussaa: kampaus. Plussaa: hameen harsot ja kulta. Plussaa: viuhka. Plussaa: no se on hei Sissi. Miinusta: ikävä anoppisuhde. Miinusta: masennus. Miinusta: syömishäiriö tai ainakin melkein syömishäiriö. Miinusta: no vaikka mitä plus se, että Elisabet murhattiin. |
 |
| Itävallan keisarinna Elisabet Unkarin kuningattareksi kruunaamisen päivänä (1867). Plussaa: ilmiselvästi Sissi oli oikeastikin kaunis eikä vain maalauksissa (lapsena jo hoksasin, että maalauksia voidaan kaunistella, joten tämän valokuvan näkeminen silloin helpotti suuresti). Plussaa: hiukset. Plussaa: huntu. Plussaa: jalokivet. Plussaa: hame. Miinusta: halusiko Unkari itselleen kuninkaan ja kuningattaren Itävallasta? |
 |
| Kuvassa edvardiaanista muotia. (Giovanni Boldini 1905: Elizabeth Wharton Drexel.) Plussaa: löysä nuttura. Plussaa: olkapäät (isosiskoni osasi piirtää papernukeille ihania iltapukuja, joista näkyi olkapäät). Plussaa: hameen liehuvuus. Plussaa: pitsit. Plussaa: käsineet. Plussaa: silhuetti. Plussaa: koira. Miinusta: s-korsetti. Miinusta: happoa naamassa. Miinusta: mahdollisesti kaljuuntumista aiheuttavasti käsitellyt hiukset. Miinusta: roikottiko tuo nainen koiraansa koko maalaamisen ajan? |
Kiitoksia viihdyttävästä kuva-analyysista! Sitten itse aiheeseen. Itse näen dokumentit ja asioiden ikävien puolten esiintuomisen ensinnäkin tiedon lisäämisenä (kuten toki itsekin sanoit) mutta sen lisäksi myös sen osoituksena, että ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia ajasta ja yhteiskunnasta toiseen. Myös historiankirjoituksen kysymykset ovat tärkeitä: miksi historiaa pitäisi kaunistella? Pikemminkin on pahimmillaan vaarallista esittää historiasta idyllinen kuva, sillä se helposti vääristää ajattelussa asioiden mittakaavoja ja seuraus- ja vaikutussuhteita.
VastaaPoistaFiilistely on erikseen, mutta sekin liittyy aikuisella ihmisellä tiedon tietoiseen valikointiin ja asioiden todellisen monisärmäisyyden tiedostamiseen.
Lapsena toki asiat näkee yksinkertaisemmin ja mustavalkoisemmin ja maailma tuntuu ainakin keskivertolapsesta turvalliselta ja hallittavalta. Lapsuuteen saa toki ikävöidä ja yksinkertaista maailmankuvaa nostalgioida, mutta tiedonvälityksessä esteettisyyden ja ideaalimielikuvien nostaminen arvojen kärkeen on ongelmallista. Tietokirjojen ja dokumenttien on tarkoitus paitsi viihdyttää myös popularisoida tiedettä, ja ideaalikuvan rakentaminen osittain murentaa näitä päämääriä. Toki dokumenteissa on omia taiteellisia arvojaan ja tyylittelyjään, mutta harvemmin niitä tehdään pelkkää esteettistä ihannointia varten, mikäli tarkoitus on esitellä historiallista kontekstia.
Olen aivan samaa mieltä! Kirjoitat viisaita!
VastaaPoistaNe minun viisi kohtaani yrittivät jollakin tapaa tuoda esiin tuota, miten mikään ei muutu. No ei tietenkään muutu, koska ihmiset ovat aina samanlaisia!
Ja kyllä, ei historiaa pidä kaunistella. Välillä sitä vain kaipaa lapsuuden simppelimpää lähesytmistapaa. Esimerkiksi kun kirjoitin van Goghin absoluuttisesta kauneudesta, joka ei ole vain kuori (joka peittää alleen jotakin karseaa), mielessäni kävi silti, että niin, kukahan sotki yhteen kaikki ne värien kemikaalit (siihen aikaan sai jo tehdasvärejä), kuka on louhinut mineraalit ja mitä myrkytyksiä niistä on tullut, vai onko tullut. Eli jos nyt selvittäisin öljyvärien tai yleensäkin maalien mineraalien historiaa tarkemmin ja saisin tietää, miten niihin ehkä liittyi haittavaikutuksia, yhtäkkiä van Goghin taulun katsominen ei olisikaan enää pelkästään räjähtävien värien katsomisen nautinto vaan sekaan tulisi tunne, että joku on kärsinyt tuon takia (joku muu maalarin itsensä lisäksi). Yritän tällä ilmaista, etten ole koskaan paennut todellisuutta (mitä kukaan ei ole koskaan väittänytkään), vaikka itse asiassa minunlaiseni helposti ahdistuvan ihmisen olisi parempi tietää vähemmän kuin enemmän.
Kirjoitit: "Tietokirjojen ja dokumenttien on tarkoitus paitsi viihdyttää myös popularisoida tiedettä, ja ideaalikuvan rakentaminen osittain murentaa näitä päämääriä." Minua on mietityttänyt viime aikoina, että onko historia- ja taidedokumenteissa kenties nyt meneillään tendenssi, jossa popularisoimisen vuoksi korostetaan kaikkea rajua (kuten Versailles'n käytävillä asioimista). Nykyaikaan kuitenkin mielestäni kuuluu jotenkin se, että vedetään kaikki mahdollinen alas jalustalta. Ei niin, etteikö jalustoja saisikin vähän töniä. Mutta jos niitä tönitään ihan vain tönimisen vuoksi, on se aika tyhjää ja homma ei ole balanssissa. Tosin tässä(kin) kohtaa olen vähän huono arvioimaan dokumenttejen balansseja, koska, kuten sanoin, olen melkoisen ahdistusherkkä. (Minulle paras dokumenttityyppi olisikin sellainen, jossa rajatusti esitellään vain jotakin käsityöläistekniikkaa välineineen.)
Minä taas olen nuorempana paennut todellisuutta ja ajatellut, että olen keksinyt sen "oikean" tavan elää: keskellä kaikkea kaunista ja ilman mitään vastuuta mistään, sillä miten voisin ottaa kantaa tai vaikuttaa asioihin, joista en mitään tiedä enkä haluakaan tietää. Tieto ehdottomasti lisää tuskaa, mutta toisaalta se myös lisää mahdollisuutta toimia ja pitää puolensa sekä ymmärtää. Tulin itse siihen tulokseen, että nämä ominaisuudet ovat arvokkaampaa pääomaa itselleni kuin illuusioiden helliminen, olivat ne kuinka rauhoittavia tai miellyttäviä hyvänsä. Eikä niistä aivan kokonaan tarvitse luopua, sillä ne toimivat esimerkiksi luovuuden polttoaineena mukavasti.
PoistaTuo jalustalta repiminen on kieltämättä nykyään "muodissa". Kun elämysteollisuuteen tottuneet katsojat pitäisi saada kiinnostumaan historiasta tai muusta vähemmän elämyksellisestä, täytyy näkökulmien olla edes jollakin tavalla säväyttäviä. Esimerkiksi mainitsemassasi Viktoriaaninen koti -dokumentissa oli tällaista sivumakua, samoin taannoin katsomani (pikemminkin kuuntelemani) dokumentti Frankensteinin hirviön ja modernin vampyyrihahmon synnystä oli niin elokuvalliseksi dramatisoitu ja ylisanoilla höystetty, että sitä voi jo luonnehtia epäonnistuneeksi dokumentiksi. Toisaalta olen nähnyt myös dokumentteja, jotka ovat suoranaisia taideteoksia eivätkä ole vain sensaation perässä.
"Tieto ehdottomasti lisää tuskaa, mutta toisaalta se myös lisää mahdollisuutta toimia ja pitää puolensa sekä ymmärtää." Näin on. Paitsi ikävä kyllä sekin lisää tuskaa, kun tietää ja näkee vääryyksiä, mitä kuitenkaan itse ei voi asiaa korjata. Mutta on silti parempi tietää kuin olla tietämättä. Jos ei tiedä, ei sitten ainakaan voi koskaan vaikuttaa.
Poista"Kun elämysteollisuuteen tottuneet katsojat pitäisi saada kiinnostumaan historiasta tai muusta vähemmän elämyksellisestä, täytyy näkökulmien olla edes jollakin tavalla säväyttäviä. Esimerkiksi mainitsemassasi Viktoriaaninen koti -dokumentissa oli tällaista sivumakua--" En maininnut tekstissäni dokkaria nimeltä, mutta ilmiselvästi olet nähnyt sen. Näitkö mahdollisesti dokumentin toisen osan edvardiaanisesta kodista (Areenassa tällä hetkellä, nimellä Oma koti - kuolemanloukku)? Siinä oli "säväyttävästi" esitettyä juttua kosmetiikan vaaroista. Sen sijaan Waldemar Januszczakin Rokokoo-dokumenttisarjan kolmannessa osassa (sekin on Areenassa juuri) esitettiin samat kosmetiikan vaarat aivan toisella tavalla.
Kuolemanloukussa asia esitettiin näin: Haastattelua ja faktaa. Se oli okei. Mutta juttua kuvitti suhteellisen karmivia havainnekuvia juontajan meikatuista kasvoista. Suoraan sanottuna en kaivannut niitä havainnekuvia lainkaan. Rokokoo-dokumentissa asia esitettiin näin: Juontaja seisoo huoneessa, taka-alalla rokokoo-asuun pukeutunut nainen seisoo peilin edessä ja puuteroi kasvojaan. Puuteroijasta ja puuterista on välillä lähikuvaa. Juontaja kertoo 1700-luvun kaunottaren elämäkerran (ja faktat kosmetiikan sisällöistä), kertomusta kuvittaa sekä puuteroija että kuvat kaunottaresta maalatuista tauluista. Aika pian katsoja arvaa, mihin tämä on johtamassa. Joo, siihen että lyijy syövytti kaunottaren kasvoja, jonka vuoksi hän lisäsi aina vain enemmän puuteria. Elämänsä viimeisen vuoden kaunotar vietti muiden katseilta piilossa. Lopuksi kuvataan sitä peiliä, jonka edessä rokokooasuinen nainen oli puuteroinut. Juontaja kertoo, että tämä peili näki kaiken ja sitten juontaja miettii, että peili mahtoi päivitellä näkemäänsä, että ei ihmiselle riitä mikään.
-> Kyllä jälkimmäinen tapa, sentimentaalisuudestaan huolimatta, oli puhuttelevampi tapa kertoa sama kuolettava fakta kosmetiikasta. Edvardiaanisessa versiossa fakta esiteltiin karmivassa paketissa, keltaisen lehdistön tapaan. Rokokooversiossa sama asia esitettiin surullisena tosiasiana, ilman visuaalisesti epämiellyttäviä välähdyksiä, ja juontajan loppukommentti oikeasti jätti ilmoille leijumaan mietteitä. Arvostan jälkimmäistä esitystä huomattavasti enemmän kuin ensin mainittua.
"Toisaalta olen nähnyt myös dokumentteja, jotka ovat suoranaisia taideteoksia eivätkä ole vain sensaation perässä." Jos sinulle tulee joku nyt äkkiseltään mieleen, kerro, niin pistän suosituksia korvan taakse!
Katsoin kyllä tuon edvardiaanisesta kodista kertovan dokumentin, ja analyysisi esitystavoista osuu aivan nappiin. En ole rokokoo-dokumenttisarjaa huomannutkaan, pitää pistää korvan taakse - etenkin, jos siinä pysytään asiapohjaisemmassa ilmaisussa. Nimenomaan keltaisen lehdistön tapa mässäillä karmeuksilla heijastuu näköjään myös muuhun viihteellisempään mediaan.
PoistaOn minulla vinkata ainakin kaksi, jotka saattavat hyvinkin olla parhaita koskaan näkemiäni dokumentteja. Ensimmäinen esitettiin Ylellä viime vuoden puolella, ja on nimeltään Kevätuhri - Vuosisadan tanssi. Kuvauksena oli "Kuuden ohjaajan yhteisdokumentti sijoittaa Igor Stravinskyn mullistavan teoksen vuoden 1913 poliitiseen ja kultuurilliseen maisemaan ja pohtii sen maailmanlaajuista merkitystä. Tuotanto: Broadview Tv, Saksa." (Tuon dokumentin innoittamana piirsin itse asiassa kuvan, joka on blogini bannerissa; blogin perustaminen ja dokumentin katsominen tapahtuivat melko lähekkäin.) Tarkempia tietoja on Ylen artikkelissa:
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/03/20/kevatuhri-vuosisadan-tanssi
Toinen aivan uskomaton katselukokemus oli (sekin Ylellä näytetty) dokumentti nimeltä Unten ja hulluuden valtakunta. Sen kuvaus oli lyhykäisyydessään seuraava: "Dokumentti legendaarisesta japanilaisesta Ghibli-animaatiostudiosta ja sen kokoavasta voimasta, animaatiotaiteilija Hayao Miyazakista. O: Mami Sunada, 2013". Näin taitavaa ohjausta näkee harvoin. Nyt-liitteessä on dokumentista juttukin.
http://nyt.fi/a1418266395913
En valitettavasti osaa neuvoa, miten näiden dokumenttien äärelle pääsisi, voin vain suositella pitämään silmät auki Ylen dokumenttitarjonnan äärellä. Voi olla, että nämä vielä pääsevät joskus uusintaesitykseen.
Kiitos vinkeistä!! Harmi, että tuo Kevätuhri-dokumentti on mennyt ohi silmieni! Japanilaisesta animaatiosta en varmaan olisi tullut katsoneeksi dokkaria ilman suosituksia, mutta Kevätuhrin kimppuun olisin hyökännyt heti :) Onneksi Yle uusii dokumentteja aika paljon (paitsi varmaan on sellaisia, joiden esittäminen on kalliimpaa, ja niitä ei ehkä uusita).
PoistaKävin tsekkaamassa blogisivusi yläreunan. Kuva on ihastuttavan Mucha-henkinen! Todella kaunis. (Luin muuten eilen juttusi Tristram Shandysta ja olin vähän kateellinen, että olit lukenut kirjan loppuun mutta minulta on jäänyt kesken :D Nimittäin tykkäsin kovin lukemastani, mutta niin vain joku kiire keskeytti luennan ja siihen jäi.)
Olen nähnyt nyt yhdeksän Waldemar Januszczakin dokumenttia. Neljä impressionismista, kolme rokokoosta, yhden Holbeinista ja yhden Rubensista. Viisi viimeksi mainittua ovat kaikki Areenassa juuri. Impressionismi-sarjan näin muutama vuosi sitten, ja se on paras näkemäni taidesuuntausta käsittelevä dokumentti. Kaikki nämä dokumentit ovat sävyltään keveitä ja viihdyttäviä, mutta joku sellainen maanläheisyys yhdistettynä analyyttisyyteen tekee niistä minua miellyttäviä. Taiteellisia dokumentteja ne eivät ole, vaan ovat ihan peruskauraa esim. kuvaukseltaan. Mutta sisältövalinnat on niissä kyllä kohdillaan.
Mutta niin, tuli mieleeni lisätä, että dokumenttisarjat on varmaan ihan eri juttu kuin dokumenttielokuvat. Ainakin tuntuisi järkeenkäyvältä, että dokumenttielokuvissa olisi isommat panokset kuvauksessa ja kaikessa.
PoistaMinäkin olin hieman skeptinen tuota Miyazaki-dokumenttia kohtaan juurikin siksi, ettei aihepiiri erityisemmin kiinnostanut. Siitä huolimatta se teki valtavan vaikutuksen, mikä kertonee laadusta. (Ja sekin itse asiassa inspiroi taiteilemaan - Miyazakin elokuvissa on aina mielettömän kauniita pilviä, ja postauksessani Kehlmannin teoksesta Minä ja Kaminski yritelmiäni näkyy kirjan taustalla. Ilmeisesti parhaissa dokumenteissa on tällainen vahvasti inspiroiva elementti.)
PoistaNo virallisestihan minäkin olin jo kerran yrittänyt lukea Tristram Shandyn ja perääntynyt karvat pystyssä, mutta toinen kerta toden sanoi! Toivottavasti sinullakin uusi yritys palkitaan, sikäli mikäli sellaisen aiot joskus toteuttaa.
Ahaa, en hoksannutkaan että ne kaikki olivat samalta tekijältä. Holbein- ja Rubens-dokumentteja olen jo vilkuillutkin Areenassa sillä silmällä, ja samoin tuo rokokoo-sarja josta vinkkasit on myös suunnitelmissa katsoa. Impressionismin muistan, mutta se meni valitettavasti ohitse katsomatta. Sen sijaan katsoin art noveau -dokumenttisarjan, joka oli erinomaisen kiinnostava, sillä art noveaun muotokieli on makuuni. Sarja sopi kuvailuusi keveyden ja analyyttisyyden yhdistämisestä ilman sen suurempia "taiteellisuuksia". Mukavia perusdokumentteja siis. Ja totta puhut, dokumenttielokuvilla ja -sarjoilla on hieman erityyppiset lähtökohdat. Syksyllä seurasin Docventuresia ja siinä esitettiin nimenomaan dokumenttielokuvia. Sävyltään ja rakenteeltaan ne olivat aivan toista kuin keskiverto tv-dokumentti, ja aiheetkin ajankohtaisia.
Voi nenä, olisin halunnut nähdä art noveau -dokumentit!
PoistaLuin Kehlmann-juttusi äsken (hienot pilvien värit kuvassa). Tuntuu siltä, että pistän kirjailijan lukulistalle! Mutta mietin tässä, minkäasteisesti raskasta on hänen kielensä. Esim. Hesse, Saramago tai Dostojevski eivät taitaisi sulaa nyt. Tolstoi menee (luen Sotaa ja rauhaa, ja se sujuu koska kirja on tuttu), Hoegia luin tuossa taannoin. Koska olen pystynyt lukemaan enkunkielisiä kartanotutkielmia viime aikoina, saattaisivat aivoni ehkä taas pystyä käsittelemään raskaita kaunokirjallisia sanarakenteita, mutta en menisi ihan valalle asiasta; enkunkielistä tutkimuskirjallisuutta kun voi lukea vähän pompsahdellen. (Ja kirjastoissa kirjojen selailu ei kuulu nykyään normaalitoimintoihini, joten menen toisten suosituksilla ja pistän mieheni yleensä hakemaan kirjat... Siksi kyselen Kehlmannin kielestä.)
Mitä tulee Tristram Shandyyn, niin se sopisi tämänhetkiseen 1700-lukuvillitykseeni erinomaisesti. Mutta se joutuu nyt nököttämään lukulistan häntäpäässä. Tristram-parka.
Ohoh... Huomasin juuri merkinneeni Tristram Shandyn luettujen kirjojen listaani. Nyt minua häkellyttää! Olenko sittenkin lukenut sen loppuun? Se on sitten tapahtunut vuoden 2012 aikoihin tai jälkeen; siitä lähtien _kerran_ lukemani kirjat eivät ole enää rekisteröityneet aivoihini kuten sitä ennen lukemani. Nykyäänhän en uuden kirjan päätyttyä välttämättä muista enää miten se alkoi :D
Ehkäpä nekin vielä näytetään uudelleen joskus!
PoistaKehlmannin kieli ei ole lainkaan raskasta, ainakaan omasta mielestäni. Sikäli voisi sopia erinomaisesti sellaiseen hetkeen, kun haluaa lukea laadukasta muttei liian raskasta tekstiä.
Oho, Tristramin arvoitus. Voin kyllä suositella uuttakin lukukertaa - ehkäpä on mukavampaakin, kun aiempi lukukerta ei liikaa taustalla kummittele.
Niin, ja hauskaa, että kuvasarja viihdytti :)
VastaaPoistaJep, jospa ois maailma sellainen, kuin Nalle Luppakorvasta oppii, niin ei olisi epäkohtia korjattavana eikä etenkään yöunia menetettävänä ahdistuksen piikkiin! Mutta yksi asia tosiaan on reilassa: Versailles'ssa on vierailijoille sisävessat, jopa puutarhassa on vessarakennukset ( maksaa 2 euroa). Tosin eipä se ilahduta, jos ei ole tasan kahden euron kolikkoa eikä muutenkaan liikuskele Versailles-in museossa alvariinsa, mutta etänä voi siitä riemuita kaiken muun vuosisadalta toiselle siirtyvän ongelman varjossa.
VastaaPoistaNo niin, ihan silminnäkijän todistusaineistoa historian korjautumisesta! Kauan eläköön Versailles'n yleisövessat!
PoistaOlen tässä miettinyt, että miten sinä suhtaudut tuommoisiin loisteliaisiin museokokemuksiin kuten Versailles'hin, kun olet nähnyt kaikkea sitä muuta, mitä nyt olet nähnyt. Osaatko nauttia täysin siemauksin kullasta ja kimalluksesta?
Noihin aikaisempiin kommentteihisi liittyen. Hauskaa, että kartanohöpötykseni uppoavat! Pyykkärit on työn alla just, mutta saa nähdä, mikä teksti seuraavaksi pulpahtaa ulos. Louhisaari-mainintasi muuten sai minut innostumaan, että siitä voisi tulla ensi kesän lomakohde. Olen ollut siellä joskus ala-asteikäisenä, joten olisi kiinnostavaa nähdä paikka uudestaan!
Nautin kyllä kiilteestä, sitä on niin reippaasti, että unohtaa murehtia erinäistä surkeutta. ihmettelen yleensä, kuka kumma on hoippunut tikkailla kattoja maalailemassa, lopputulos on joka tapauksessa upea, ja osoittaa sentään sen, että ihminen pystyy muuhunkin kuin tuhoamiseen. Suosittelen kesälomamatkaa Louhisaareen lämpimästi! Siellä voi myös pikniköidä pytingin edessä puurivistön varjossa:)
VastaaPoista