Sen jälkeen kun nenäontelot ovat olleet monta viikkoa huomiota vaativia ja muun elimistön tila on ollut vähemmän aktiivinen kuin nenän, alkaa ihminen tuntea, että olisi kiva jos asioita tapahtuisi. Sellaisia asioita, jotka pystyy jälkikäteen, vaikka vielä kaksi päivää asioiden tapahtumisen jälkeenkin, jäsentämään olleiksi. On melko epämielekästä havaita, ettei ole millään muotoa varma, mitä on tapahtunut eilen tai edellispäivänä tai toissaviikolla. Vai tapahtuiko edes mitään? Ihminen kuitenkin järkeilee, että jotakin kai on täytynyt tapahtua, koska ei ole tiettävästi ollut koomassa. (Ihminen voi mielessään elätellä toivoa, että onkin ollut koomassa, lähipiirin henkilöt vain ovat unohtaneet kertoa sen.)
Ihmisellä tarkoitin itseäni. (Melkein kirjoitin, että ''ihmisellä tarkoitin tietysti itseäni'', mutta en voinutkaan käyttää sanaa 'tietysti', koska aika usein, kun käyttää sanaa 'ihminen', esimerkiksi sanoessaan että ihmiset sitä ja ihmiset tätä, tulee sulkeneeksi itsensä ihmisten ulkopuolelle ((olennoksi y? omaan erinomaiseen luokkaansa, jossa ei totta tosiaan ole hyvä tavaton niin kuin ne ihmiset)).)
Muutamia asioita sentään muistan viimeiseltä parilta viikolta.
Pudotin rasiallisen pakastemustikoita keittiön matolle.
Olin koulussa. Kuka sitä unohtaisi? Vaikka olisi nenä tukossa ja korvat lukossa ja silmät vuotaisivat ja kutisisivat, toisin sanoen aistit olisivat alivirittyneet, on mahdotonta olla huomaamatta olevansa opettamassa. Viimeistään kymmenennen olkaa hiljaan jälkeen 40 sekunnin sisään huomaa olevansa poissa kotoa niistämästä nenäänsä. (Koulussa saavutin 20 tunnin sisällä monia voittoja. Kirkkain niistä oli ehkä se, että eräs oppilas lopulta aloitti lukemaan kirjaansa lukutunnilla. Ehti lukea ainakin minuutin. Pääsi toiselle sivulle! Toiseksi kirkkain oli se, että sain osoittaa kirjallista tuntemustani tietämällä Auringon aseman kansien värin.)
Eilisestä lähtien muistan monta asiaa.
Kuuntelin netistä Tetzlaffin soittamana Brahmsin viulukonserton ja Aarnion soittamana Matvejeffin viulukonserton. Tunsin käyttäneeni aikani viisaasti.
Maalasinpiirsin pastelliliiduilla kissanpoikasia. Viime aikoina ei ole oikein irronnut mitään piirtämis- ja vesivärilinjalla, joten oli otettava esiin itselleen vieras tekniikka ja sotkettava pastelleilla huvikseen. Kissoista tuli söpöjä ja laitoin ne kehykseen pikkusiskoa ajatellen. (Ostin kehyksen tammikuussa sitä varten, että maalaisin niihin takautuvaksi joululahjaksi kuvan prinsessasta rentoutumassa gondolissa uima-altaassa. Nyt sisko saakin kissanpentuja, takautuvana tai etukäteisenä tai muuten vain.)
Tein (huom! huom! huom!) hyvää soijapirtelöä aamupalaksi.
Löysin puoli vuotta kadoksissa olleet pinnini pakastimesta, lampaanlavan kyljestä.
Aloin maalata itsestäni mököttävä muotokuvaa pastelliliiduilla.
Ja lopulta:
Pääsin vauhtiin Saramagon kirjassa Kaikkien nimet. Siihen tartuin veljeni suosituksesta. (En ole koskaan lukenut mitään omasta suosituksestani. En muista milloinkaan lukeneeni itse löytämääni erinomaista kirjaa, jonka kirjoittaja olisi minulle ennestään tuntematon. Lapsena luin, mitä äiti ja sisko käskivät. Opiskellessani luin mitä opinto-opas käski. Kun opinto-oppaan ehdotukset loppuivat, luin mitä veli käski.) Kaikkien nimet on ilahduttanut minua suunnattomasti. En voi taaskin olla lainaamatta.
Tämän vuoksi, muun muassa, pidän lukemastani:
--- José-herrassa oli jonkinlaista tahatonta viisautta, vaikka se olikin lohduttoman epätäsmällistä ja häilyvää, sellaista viisautta, joka näyttää tulleen ihmiseen hengitysteiden kautta tai auringonsäteiden osuttua päähän ja jota sen vuoksi ei pidetä erityisen ylistyksen arvoisena.
Ja tämän:
Johtui ehkä löydön yllättävyydestä tai rekisterikeskuksen korkeuksiin äkillisesti ja epämääräisesti liittyvästä muistikuvasta, että José-herraa ikään kuin huippasi päästä, käyttääksemme tällaista yleistä ilmeikästä sanontaa ja samalla välttääksemme viestinnän tehokkuuden nimessä sanaa pyörrytys, joka ei ehkä oikein istu tavallisen kansanihmisen suuhun.
Ja monen muunkin vuoksi pidän siitä kirjasta. Jokaisen virkkeen vuoksi, itse asiassa.
Ihmisellä tarkoitin itseäni. (Melkein kirjoitin, että ''ihmisellä tarkoitin tietysti itseäni'', mutta en voinutkaan käyttää sanaa 'tietysti', koska aika usein, kun käyttää sanaa 'ihminen', esimerkiksi sanoessaan että ihmiset sitä ja ihmiset tätä, tulee sulkeneeksi itsensä ihmisten ulkopuolelle ((olennoksi y? omaan erinomaiseen luokkaansa, jossa ei totta tosiaan ole hyvä tavaton niin kuin ne ihmiset)).)
Muutamia asioita sentään muistan viimeiseltä parilta viikolta.
Pudotin rasiallisen pakastemustikoita keittiön matolle.
Olin koulussa. Kuka sitä unohtaisi? Vaikka olisi nenä tukossa ja korvat lukossa ja silmät vuotaisivat ja kutisisivat, toisin sanoen aistit olisivat alivirittyneet, on mahdotonta olla huomaamatta olevansa opettamassa. Viimeistään kymmenennen olkaa hiljaan jälkeen 40 sekunnin sisään huomaa olevansa poissa kotoa niistämästä nenäänsä. (Koulussa saavutin 20 tunnin sisällä monia voittoja. Kirkkain niistä oli ehkä se, että eräs oppilas lopulta aloitti lukemaan kirjaansa lukutunnilla. Ehti lukea ainakin minuutin. Pääsi toiselle sivulle! Toiseksi kirkkain oli se, että sain osoittaa kirjallista tuntemustani tietämällä Auringon aseman kansien värin.)
Eilisestä lähtien muistan monta asiaa.
Kuuntelin netistä Tetzlaffin soittamana Brahmsin viulukonserton ja Aarnion soittamana Matvejeffin viulukonserton. Tunsin käyttäneeni aikani viisaasti.
Maalasinpiirsin pastelliliiduilla kissanpoikasia. Viime aikoina ei ole oikein irronnut mitään piirtämis- ja vesivärilinjalla, joten oli otettava esiin itselleen vieras tekniikka ja sotkettava pastelleilla huvikseen. Kissoista tuli söpöjä ja laitoin ne kehykseen pikkusiskoa ajatellen. (Ostin kehyksen tammikuussa sitä varten, että maalaisin niihin takautuvaksi joululahjaksi kuvan prinsessasta rentoutumassa gondolissa uima-altaassa. Nyt sisko saakin kissanpentuja, takautuvana tai etukäteisenä tai muuten vain.)
Tein (huom! huom! huom!) hyvää soijapirtelöä aamupalaksi.
Löysin puoli vuotta kadoksissa olleet pinnini pakastimesta, lampaanlavan kyljestä.
Aloin maalata itsestäni mököttävä muotokuvaa pastelliliiduilla.
Ja lopulta:
Pääsin vauhtiin Saramagon kirjassa Kaikkien nimet. Siihen tartuin veljeni suosituksesta. (En ole koskaan lukenut mitään omasta suosituksestani. En muista milloinkaan lukeneeni itse löytämääni erinomaista kirjaa, jonka kirjoittaja olisi minulle ennestään tuntematon. Lapsena luin, mitä äiti ja sisko käskivät. Opiskellessani luin mitä opinto-opas käski. Kun opinto-oppaan ehdotukset loppuivat, luin mitä veli käski.) Kaikkien nimet on ilahduttanut minua suunnattomasti. En voi taaskin olla lainaamatta.
Tämän vuoksi, muun muassa, pidän lukemastani:
--- José-herrassa oli jonkinlaista tahatonta viisautta, vaikka se olikin lohduttoman epätäsmällistä ja häilyvää, sellaista viisautta, joka näyttää tulleen ihmiseen hengitysteiden kautta tai auringonsäteiden osuttua päähän ja jota sen vuoksi ei pidetä erityisen ylistyksen arvoisena.
Ja tämän:
Johtui ehkä löydön yllättävyydestä tai rekisterikeskuksen korkeuksiin äkillisesti ja epämääräisesti liittyvästä muistikuvasta, että José-herraa ikään kuin huippasi päästä, käyttääksemme tällaista yleistä ilmeikästä sanontaa ja samalla välttääksemme viestinnän tehokkuuden nimessä sanaa pyörrytys, joka ei ehkä oikein istu tavallisen kansanihmisen suuhun.
Ja monen muunkin vuoksi pidän siitä kirjasta. Jokaisen virkkeen vuoksi, itse asiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti