Australiassa paistaa aurinko.

Ei välttämättä aina, tai tietenkään ei aina, onneksi. Mutta nyt paistaa, ja huomenna ja ylihuomenna ja sitä seuraavana päivänä, ja lämpötila nousee 29 celsiukseen (plussaa).

Toisaalla on harmaata ja sataa ja on luvattu sadetta, ja jos ei sada, niin melkein sataa, ja tuulee ja on ainakin 20 celsiusastetta vähempi lämmintä kuin Australiassa. Puolikkaita aurinkoja on luvassa kaksi kertaa sitä seuraavaan päivään asti (eli kolmanteen päivään tästä lukien). Auringot sijoittuvat sateiden väliin. Jos ne menevät päällekkäin (aurinko ja sateet, ei aurinko ja aurinko), tulee ehkä sateenkaari.

Miltähän näyttäisi jos aurinko ja aurinko menisivät päällekkäin?

Australiassa silti ei ole kurkiauroja (käsittääkseni). Ei niin, että olisin nyt juuri nähnyt niitä täälläkään. Mutta jossain tuolla ne ovat. Tai ovat olleet. Ja sitten tuolla jossakin on se iso vaahtera, jossa roikkuu sinnikkäästi ja kapinallisesti vielä yksi anarkistinen lehti. Kirkkaankeltaisena se siellä puussa uhoaa, että lehden homma on pysyä puussa tai kuolla.

Australia tuli mieleeni eilen. Se johtuu siitä, että kolme vuotta sitten tähän aikaa vuodesta pakkasin tavaroita matkalle Lounais-Australiaan. Tuntuu omituiselta, että matkasta on vain kolme vuotta. Oikeasti tuntuu, kuin siitä olisi vuosikausia, että se olisi tapahtunut ihan toisessa ajassa. Matkani Australiaan on yhtä muinainen ja myyttinen juttu kuin mesopotamialaiset. Paitsi että matkani on digitaalisesti dokumentoitu. Mesopotamialaiset ei, ainakaan alun perin.

Silloin oli ollut ihan kaamea lokakuu. Sadetta loputtomiin. Aurinkoa ei oikeastaan viikkoihin. Muistan vieläkin sen yhden päivän noin neljä päivää ennen matkaa. Satoi. Satoi. Satoi lisää. Vesi oli kylmää ja se tuli vuolaana ja laajana. Ei mitenkään pisaroina kasvoille. Ja sitten kun luuli, ettei voi sataa enää enempää, alkoi sataa toden teolla.

Marraskuun alussa sitten lähdimme.

Ensimmäiseksi minulle tulee matkasta mieleeni aina Hongkong. Siihen tiivistyy kaikki matkakuume ja kaukokaipuu. Olimme siellä toki vain 7 tai 8 tuntia, lentokentällä. Mutta pelkkä lentokenttäkin voi olla merkkipaalu ihmisen elämässä. Se oli jotakin niin käsittämättömän vierasta hajuineen, väreineen ja ikkunoista näkyvine maisemineen: meri kummallisine ja ei-kummallisine laivoineen, vihreitä saaria ja itse Hongkong ja pilvenpiirtäjät. Entä lentokentän ihmiset? Heitä oli paljon ja erilaisia. Enemmän erilaisia kuin koskaan ennen tai jälkeen (paitsi paluulennolla) olen nähnyt. Ja lopulta se noin 50 sekuntia Kaukoidän ilmastoa (jatkolennolle ei menty putkesta vaan kentältä portaita pitkin niinkuin presidentit), joka iski vasten kasvoja ja keuhkoja koko voimallaan.

Toiseksi tulee mieleen aina öisen Perthin lentokentän parkkipaikka. Tuoksu oli taas aivan uusi, ja palmut heiluivat tuulessa ja maa oli kostea sateesta.

Ja sitten tulee mieleen valo, hedelmät, vompatit joita en nähnyt, kengurut jotka näin, meren aallot ja se, miten ensimmäinen aalto veti jalat altani ja imaisi minut leikkimään kunnon vesileikkejä. Ja vielä mieleeni tulee suolainen tuuli joka paransi astmayskäni, eukalyptuksen tuoksu, punainen hiekka, kukkivat puut, kakadut, tulinen lammaspata ja taas valo, aurinko ja meri.

Kaivoin eilen esiin matkapäiväkirjani. Selailin ja luin sitä ensimmäistä kertaa sitten matkan jälkeisten viikkojen.

Olen nyt kieltämättä tyytyväinen dokumentointivimmaani. Matkapäiväkirjassani on kaikki. Pakkaamisen ja lähtemisen stressi. Matkaanpäässeen euforia. Matkan kaikki kummalliset* käänteet ja onnelliset tuntemukset. Paluun jälkeinen epätodellisuus ja haikeus. Ja kymmenen kiloa lehtileikkeitä, kortteja, kuivattuja kukkia, lippuja, lappuja ja vompatin kuvia.

Viimeinen merkintä on kirjoitettu vuosi matkan jälkeen. Vielä kirjassa on yksi sivu. Milloinkahan täytän sen? Nytkö? Vai odottaisinko vielä muutaman vuoden?


__________________
* Esimerkiksi pala Beaconsfieldin koulun opettajan antamasta karkkitaidemainosjulisteesta tai manifesti Hongkongin lentokentällä paluulennon vaihdon yhteydessä kuultujen joululaulujen käsittämättömyydestä.