Blogia taas pohdin. Sellaista mietin tällä kertaa, että onpahan tämä blogi justiinsa niin sellainen sillisalaatti kuin oikeastaan on kaikki, mikä liittyy minuun. (Paitsi ruumiinjäseneni eivät ole sillisalaattia vaan justiinsa niin kuin oppikirjoissa, kymmenen varvasta, viisi ja viisi, toistensa peilikuvia jotakuinkin, sama juttu sormien kanssa, ja korvien. Neniä on yksi, siinä normaalissa paikassa, ja silmiä kaksi. Yleisesti ottaen olen ihan tavallisen näköinen ihmisyksilö, josta ei välttämättä pysty arvaamaan, että kaikki muu paitsi kuori on melko sillisalaattia ja että yksilö törmäilee päin seiniä aika paljon.)
Minusta olisi kamalan kiva olla pintakiiltävä. Sellainen asiallinen, jonka tukka on aina siisti ja hame ei milloinkaan kiertynyt vyötäröllä vinoon, ja joka ei lavertele pöytä. Olisi hienoa, jos olisin ihminen, jonka ilmaisu suullisesti ja kirjallisesti olisi aina selkeää, loogista ja asiallista älykkäin humoristisin höystein, ja jonka auto olisi aina imuroitu. Mutta niin ei ole (eikä minulla ole autoa).
Olen sitä tyyppiä, josta pystyy tekemään kattavan persoona-analyysin pitkänmatkanbussiin asettautumisen perusteella. Olen melko aina ihan hiessä ja naama punaisena ja kaaoksessa, kun astun bussiin, ja paikoilleni asettautuminen kestää kymmenestä kolmeenkymmeneen kilometriin. (Kerrankin samaan ns. joulubussiin tuli nuori perhe, isä, äiti ja kaksi lasta, sekä valehtelematta 12 laukkua ja nyssykkää ja pussukkaa. Perheenäiti oli ihanan kaunis ja tyylikäs ja rento - ja suomenruotsalainen - ja hän näpsäkästi laittoi pikkuisensa turvavöihin ja antoi heille mitä lie antoi, tekemistä, riisui takkinsa, asetti sen naulaan, istui, laittoi turvavyön ja alkoi puhua rennosti ja muina naisina ruotsia miehensä kanssa, joka kohta jo tuli sisälle bussiin luovutettuaan omaisuutensa auton tavaratilalle. Kaikkeen tähän naiselta kului noin minuutti. Minä siinä vieressä ähmäsin kahden kassini ja takkini ja kaulahuivini ja villasukkieni ja vesipulloni ja pahoinvointiestosalmiakkieni ja nenäliinojeni ja niistämiseni ja kännykkäni ja turvavyöni ja poninhäntäni ja nenältä liukuvieni silmälasieni ja eväsleipäni kanssa aivan yltympäri märkänä ja kuumana aina moottoritien viimeiseen liittymään asti.)
Ideaaliminuni blogi olisi kuin tuon perheenäidin bussiin istuminen
Ehkä kuitenkaan en riittävästi halua olla toisenlainen, koska en ole. Kai sitä ihminen nyt voisi harmonisoida bloginsa vihreä-pingviinisen taustan ja yhtenäistää tekstinlaadintakulttuuriaan? Bussiinasettautumiselle ei mahda mitään, paitsi välillä, eikä oikein tukallekaan usein eikä seiniin törmäämiselle. Mutta blogille voisi. Vaan kun en tiedä, mitä miksi miten kenen vuoksi minkä takia millainen. Niin että antaa olla ja julkaistaan nyt tämäkin teksti.
Minusta olisi kamalan kiva olla pintakiiltävä. Sellainen asiallinen, jonka tukka on aina siisti ja hame ei milloinkaan kiertynyt vyötäröllä vinoon, ja joka ei lavertele pöytä. Olisi hienoa, jos olisin ihminen, jonka ilmaisu suullisesti ja kirjallisesti olisi aina selkeää, loogista ja asiallista älykkäin humoristisin höystein, ja jonka auto olisi aina imuroitu. Mutta niin ei ole (eikä minulla ole autoa).
Olen sitä tyyppiä, josta pystyy tekemään kattavan persoona-analyysin pitkänmatkanbussiin asettautumisen perusteella. Olen melko aina ihan hiessä ja naama punaisena ja kaaoksessa, kun astun bussiin, ja paikoilleni asettautuminen kestää kymmenestä kolmeenkymmeneen kilometriin. (Kerrankin samaan ns. joulubussiin tuli nuori perhe, isä, äiti ja kaksi lasta, sekä valehtelematta 12 laukkua ja nyssykkää ja pussukkaa. Perheenäiti oli ihanan kaunis ja tyylikäs ja rento - ja suomenruotsalainen - ja hän näpsäkästi laittoi pikkuisensa turvavöihin ja antoi heille mitä lie antoi, tekemistä, riisui takkinsa, asetti sen naulaan, istui, laittoi turvavyön ja alkoi puhua rennosti ja muina naisina ruotsia miehensä kanssa, joka kohta jo tuli sisälle bussiin luovutettuaan omaisuutensa auton tavaratilalle. Kaikkeen tähän naiselta kului noin minuutti. Minä siinä vieressä ähmäsin kahden kassini ja takkini ja kaulahuivini ja villasukkieni ja vesipulloni ja pahoinvointiestosalmiakkieni ja nenäliinojeni ja niistämiseni ja kännykkäni ja turvavyöni ja poninhäntäni ja nenältä liukuvieni silmälasieni ja eväsleipäni kanssa aivan yltympäri märkänä ja kuumana aina moottoritien viimeiseen liittymään asti.)
Ideaaliminuni blogi olisi kuin tuon perheenäidin bussiin istuminen
Ehkä kuitenkaan en riittävästi halua olla toisenlainen, koska en ole. Kai sitä ihminen nyt voisi harmonisoida bloginsa vihreä-pingviinisen taustan ja yhtenäistää tekstinlaadintakulttuuriaan? Bussiinasettautumiselle ei mahda mitään, paitsi välillä, eikä oikein tukallekaan usein eikä seiniin törmäämiselle. Mutta blogille voisi. Vaan kun en tiedä, mitä miksi miten kenen vuoksi minkä takia millainen. Niin että antaa olla ja julkaistaan nyt tämäkin teksti.
Mietittää edellisen lisäksi se, että miten paljon se että mietin edellisenlaisia asioita vaikuttaa siihen, mitä lopulta sitten olen. Tekeekö ihmisestä sählän se, että ihminen luo itsestään itselleen sählän kuvan? Vai onko ihminen ensin jo sählä? (Tämä on silti vähän turha lisämietintö, koska todellisuudessa kyllä en ole sählä enkä itseäni sählänä pidäkään. Vain osasählänä. Sellaisena, jonka sählyys ilmenee esim. hiuskuontalon vaikeasti hallittavana takaraivon pyörylänä, joinakin koordinaatiohäiriöinä sekä ajoittaisena tajunnanvirtaisehkona ajatteluna.)
VastaaPoista