Jotkut osaavat kirjoittaa. Tuomas Anhava esimerkiksi osaa. Enkä ole lukenut vielä edes hänen parasta ilmaisuaan, mikäli voin luottaa esseekokoelman Todenkaltaisuudesta esipuheeseen. Anhava kuulemma kirjoitti nuorempana rönsyilevästi ja vähän komeastikin, vanhempana taas ilmaisu kuulemma terästyi ja kirkastui. Koska esseekokoelman esseet ovat aikajärjestyksessä ja koska luen kokoelmaa alusta loppuun, paitsi Austen-esseet luin ensimmäiseksi, olen vielä nuoren Anhavan kielessä.
On ilahduttavaa, miten järkevästi voi ihminen kirjoittaa kirjallisuudesta. Niin järkevästi, että 14-vuotiaskin jaksaa tykätä ja lukea! Eli testasin Anhavan Austen-kirjoitukset Austenia lukevalla 14-vuotiaalla, ja tekstit upposivat kuin munkit öljyyn tms. Tykkäsi. Se on paljon se.
En ole aiemmin lukenut (muistaakseni) mitään Anhavan tekstejä. Toki tiesin ennestäänkin kenestä on kyse, mutta koska sattuneista syistä minulla oli sellainen tunne, että ammattilaiset kirjoittavat kirjallisuudesta aina tosi hörhösti, en ollut viitsinyt tarttua. Kunnes täysipäinen ystävä suositteli. Kun sitten lainasin kirjan kirjastosta ja kotona sitä selasin ja näin sen sisältävän neljä Austen-tekstiä ja totesin Anhavan ylistävän Austenia ylitse muiden kirjailijoiden, olin myyty.
No niin. Tässä Emma-arvostelun (vuodelta 1950) aloitus. Austen-ihmiset nauttikaa!
Nykyaikaiselle tarkastelijalle, joka on tottunut selittämään luovan kirjallisen työn milloin minkin puutostaudin seuraukseksi, Jane Austen on arvoitus verrattuna esimerkiksi Brontën sisaruksiin, joissa ei ole mitään ongelmallista. Eristyneisyys, köyhyys, orpous sekä yksinvaltainen ja originelli isä muodostavat peräti otollisen, ettei sanoisi välttämättömän lähtöaseman kirjailijan kehitykselle; nämä edut Jane Austenilta tyystin puuttuvat. -- Jane Austen oli sen sijaan luonnostaan todellisuuteen kiintynyt ja tervejärkinen, 1700-luvun täysiverinen perillinen. -- Brontën sisarukset olivat kirjailijoita ilmeisesti melkoiselta osalta kohtalonsa ansiosta, Jane Austen taas paljon suuremmassa määrin lusus naturae, kirjailija elämänsä ja mielensä tasapainosta ja kirjallisuuden valtavirtauksista huolimatta.
Loistavaa pilke silmäkulmassa kirjoitettua tekstiä, jossa kuitenkin eittämättä ilmenee Austenin raikkaus ja puhdas selkeys!
Anhava jatkaa kertomalla, että Austen kuoli nuorena, 42-vuotiaana, mutta koska Austen kehittyi kirjailijana niin nopeasti, hänen neljä pääteostaan ovat kuitekin kaiken romaanitaiteen virheettömimpiä suorituksia. Myöhemmin Anhava toteaa:
Jane Austenin varhaiskypsyys, synnynnäinen valmius ja muodontaju tuovat pakosta mieleen musiikin ihmelapset, varsinkin Mozartin, jonka aurinkoinen genius on selvästi hänen hengenlaadulleen sukua.
Yhtä vähän kuin Mozartin voi Jane Austenin taidetta arvostella kevyeksi. Jos on halua, voi kuka tahansa todeta, miten kestävän huumorin ja ironian, pysyvästi ilahduttavan hymyn taustana on kaikelle avoin mieli, useimmiten myös ryhdikäs ja eletty maailmankatsomus.
Ja vielä Anhava hehkuttaa:
Jane Austen on niitä harvoja, jotka nykyään yksimielisesti tunnustetaan romaanitaiteen täydellisiksi mestareiksi: vain Tolstoin kaltainen jättiläinen voidaan asettaa hänen yläpuolelleen, eikä tämäkään osaa ammattiaan yhtä hyvin kuin hän. Ihailtavinta hänessä on ehdoton pysytteleminen niiden ilmiöiden parissa, jotka olivat tuttuja ja joihin hän oli vilpittömästi kiintynyt.
Siinä Anhava tarjoili meille Austenista nauttiville melkoisen lautasellisen herkkuja. Kivaa, kun rakasta kirjailijaa kehutaan! Anhavan teksti sitä paitsi muistutti minua aiheellisesti siitä, että monimutkainen, raskas ja vakava-aiheinen taide totta tosiaan ei vain raskautensa, monimutkaisuutensa ja vakava-aiheisuutensa vuoksi ole automaattisesti selkeää, kepeää ja hilpeää taidetta korkea-arvoisempaa. Nolottavassa missälie aivojumppasnobismissa sitä usein sortuu ajattelemaan, että helppotajuinen laatutaide on laatutaidetta, mutta vaikeatajuinen taide on tositaidetta. Hah. Onneksi sentään olen osannut itselleni nauraa, kun olen saanut itseni mokomasta ajatuksesta kiinni. Mutta vaikka olen itselleni nauranut ja vaikka olen ymmärtänyt, että kepeys tai raskaus ei ole taiteen mittari, pisteli Anhava tuossa tekstissä asian niin selkeästi sanoiksi, että asia kirkastui nyt ihan niinkuin todellisena totuutena.
Vielä herkkupalana ystävällisenilkeää ja suloisenlämmintä tekstiä Emma Woodehousesta. Emmekö kirjoittaisi Emmasta samoin, jos osaisimme?
-- hän on romaanin alkaessa jokseenkin sietämätön nuori nainen, omahyväinen ja asemastaan naurettavan tietoinen. --hän joutuu havaitsemaan arvioineensa väärin toisten keskinäisiä suhteita ja omia tunteitaankin ja aiheuttaneensa pelkkää sekaannusta. Mutta hän on tarpeeksi äkykäs itse huomaamaan tosiasiat, ja kun häntä on kylliksi kuritettu, hän on myös kyllin kehittynyt saamaan palkinnoksi mainion miehen, mikä onkin vähintään kohtuullista: niin perinpohjaisesti on lukijaa huvitettu hänen kustannuksellaan.
Ja aivan lopuksi vielä tiivistys, miksi jaksamme lukea Austenia aina uudestaan ja uudestaan:
-- jokainen lause on kuin aidosti helähtävä raha, jokainen henkilöhahmo kuin tuttava joka äsken poistui huoneesta --. Muutaman ihmisen ja elämän muutamien perustapahtumien tarkka tuntemus osoittautuu riittäväksi koko ihmisyyden ja olemassaoloen ymmärtämiseen. Tämän tiedon taiteeksi hahmottamiseen tarvittiin vain ihmeitä, joita Jane Austen osasi tehdä voittamattoman elegantisti ja kenenkään huomaamatta.
(Lainaukset siis Otavan vuonna 2002 julkaisemasta kirjasta Todenkaltaisuudesta - kirjoituksia vuosilta 1948 - 1979.)
On ilahduttavaa, miten järkevästi voi ihminen kirjoittaa kirjallisuudesta. Niin järkevästi, että 14-vuotiaskin jaksaa tykätä ja lukea! Eli testasin Anhavan Austen-kirjoitukset Austenia lukevalla 14-vuotiaalla, ja tekstit upposivat kuin munkit öljyyn tms. Tykkäsi. Se on paljon se.
En ole aiemmin lukenut (muistaakseni) mitään Anhavan tekstejä. Toki tiesin ennestäänkin kenestä on kyse, mutta koska sattuneista syistä minulla oli sellainen tunne, että ammattilaiset kirjoittavat kirjallisuudesta aina tosi hörhösti, en ollut viitsinyt tarttua. Kunnes täysipäinen ystävä suositteli. Kun sitten lainasin kirjan kirjastosta ja kotona sitä selasin ja näin sen sisältävän neljä Austen-tekstiä ja totesin Anhavan ylistävän Austenia ylitse muiden kirjailijoiden, olin myyty.
No niin. Tässä Emma-arvostelun (vuodelta 1950) aloitus. Austen-ihmiset nauttikaa!
Nykyaikaiselle tarkastelijalle, joka on tottunut selittämään luovan kirjallisen työn milloin minkin puutostaudin seuraukseksi, Jane Austen on arvoitus verrattuna esimerkiksi Brontën sisaruksiin, joissa ei ole mitään ongelmallista. Eristyneisyys, köyhyys, orpous sekä yksinvaltainen ja originelli isä muodostavat peräti otollisen, ettei sanoisi välttämättömän lähtöaseman kirjailijan kehitykselle; nämä edut Jane Austenilta tyystin puuttuvat. -- Jane Austen oli sen sijaan luonnostaan todellisuuteen kiintynyt ja tervejärkinen, 1700-luvun täysiverinen perillinen. -- Brontën sisarukset olivat kirjailijoita ilmeisesti melkoiselta osalta kohtalonsa ansiosta, Jane Austen taas paljon suuremmassa määrin lusus naturae, kirjailija elämänsä ja mielensä tasapainosta ja kirjallisuuden valtavirtauksista huolimatta.
Loistavaa pilke silmäkulmassa kirjoitettua tekstiä, jossa kuitenkin eittämättä ilmenee Austenin raikkaus ja puhdas selkeys!
Anhava jatkaa kertomalla, että Austen kuoli nuorena, 42-vuotiaana, mutta koska Austen kehittyi kirjailijana niin nopeasti, hänen neljä pääteostaan ovat kuitekin kaiken romaanitaiteen virheettömimpiä suorituksia. Myöhemmin Anhava toteaa:
Jane Austenin varhaiskypsyys, synnynnäinen valmius ja muodontaju tuovat pakosta mieleen musiikin ihmelapset, varsinkin Mozartin, jonka aurinkoinen genius on selvästi hänen hengenlaadulleen sukua.
Yhtä vähän kuin Mozartin voi Jane Austenin taidetta arvostella kevyeksi. Jos on halua, voi kuka tahansa todeta, miten kestävän huumorin ja ironian, pysyvästi ilahduttavan hymyn taustana on kaikelle avoin mieli, useimmiten myös ryhdikäs ja eletty maailmankatsomus.
Ja vielä Anhava hehkuttaa:
Jane Austen on niitä harvoja, jotka nykyään yksimielisesti tunnustetaan romaanitaiteen täydellisiksi mestareiksi: vain Tolstoin kaltainen jättiläinen voidaan asettaa hänen yläpuolelleen, eikä tämäkään osaa ammattiaan yhtä hyvin kuin hän. Ihailtavinta hänessä on ehdoton pysytteleminen niiden ilmiöiden parissa, jotka olivat tuttuja ja joihin hän oli vilpittömästi kiintynyt.
Siinä Anhava tarjoili meille Austenista nauttiville melkoisen lautasellisen herkkuja. Kivaa, kun rakasta kirjailijaa kehutaan! Anhavan teksti sitä paitsi muistutti minua aiheellisesti siitä, että monimutkainen, raskas ja vakava-aiheinen taide totta tosiaan ei vain raskautensa, monimutkaisuutensa ja vakava-aiheisuutensa vuoksi ole automaattisesti selkeää, kepeää ja hilpeää taidetta korkea-arvoisempaa. Nolottavassa missälie aivojumppasnobismissa sitä usein sortuu ajattelemaan, että helppotajuinen laatutaide on laatutaidetta, mutta vaikeatajuinen taide on tositaidetta. Hah. Onneksi sentään olen osannut itselleni nauraa, kun olen saanut itseni mokomasta ajatuksesta kiinni. Mutta vaikka olen itselleni nauranut ja vaikka olen ymmärtänyt, että kepeys tai raskaus ei ole taiteen mittari, pisteli Anhava tuossa tekstissä asian niin selkeästi sanoiksi, että asia kirkastui nyt ihan niinkuin todellisena totuutena.
Vielä herkkupalana ystävällisenilkeää ja suloisenlämmintä tekstiä Emma Woodehousesta. Emmekö kirjoittaisi Emmasta samoin, jos osaisimme?
-- hän on romaanin alkaessa jokseenkin sietämätön nuori nainen, omahyväinen ja asemastaan naurettavan tietoinen. --hän joutuu havaitsemaan arvioineensa väärin toisten keskinäisiä suhteita ja omia tunteitaankin ja aiheuttaneensa pelkkää sekaannusta. Mutta hän on tarpeeksi äkykäs itse huomaamaan tosiasiat, ja kun häntä on kylliksi kuritettu, hän on myös kyllin kehittynyt saamaan palkinnoksi mainion miehen, mikä onkin vähintään kohtuullista: niin perinpohjaisesti on lukijaa huvitettu hänen kustannuksellaan.
Ja aivan lopuksi vielä tiivistys, miksi jaksamme lukea Austenia aina uudestaan ja uudestaan:
-- jokainen lause on kuin aidosti helähtävä raha, jokainen henkilöhahmo kuin tuttava joka äsken poistui huoneesta --. Muutaman ihmisen ja elämän muutamien perustapahtumien tarkka tuntemus osoittautuu riittäväksi koko ihmisyyden ja olemassaoloen ymmärtämiseen. Tämän tiedon taiteeksi hahmottamiseen tarvittiin vain ihmeitä, joita Jane Austen osasi tehdä voittamattoman elegantisti ja kenenkään huomaamatta.
(Lainaukset siis Otavan vuonna 2002 julkaisemasta kirjasta Todenkaltaisuudesta - kirjoituksia vuosilta 1948 - 1979.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti