Olen kävellyt tällä viikolla joka päivä (paitsi tänään) pellolla. Toissapäivänä pelto oli lämmin ja leuto ja seisoin siellä ehkä puoli tuntia kuunnellen lintuja ja etsien niitä katseellani. Bongaukseni jäivät aluksi töyhtöyyppään ja leivoihin ja varikseen ja jonkinsortin kyyhkyyn. Mutta kärsivällisyys palkittiin. Lähdin pellolle nimittäin selvittääkseni yhden kivan äänen, joka välillä sieltä kantautuu sisällekin, kun ikkuna on auki. Se ääni tulee harvakseltaan, mutta lopulta kuulin sen sinne peltojen väliselle nyppylälle ja painoin sen mieleeni. Ja kun käännyin palatakseni kotiin, kuulin varsin tutun ja rakkaan äänen. Kurkia! Olen kovasti ikävöinyt kurkia! Ja sieltä ne sitten tulivat, kaksii suurta auraa suuria kurkia. Ne ovat NIIN suuria lintuja. Ihan sydäntä pakahdutti, kun ne majesteettisuudessaan siellä ylhäällä korkealla kaarsivat. Välillä ne katosivat pilviin, mutta siellä kaartelivat korkealla, keräsivät ehkä parvea kokoon ja hakivat uutta asetelmaa. Sitten ne tekivät minulle henkilökohtaisen lentonäytöksen, kaartelivat ylläni alemmas ja alemmas, lauloivat kaunista lauluaan, kaarsivat edelleen ja olivat kauniita ja pelottaviakin, koska ne olivat jo niin matalalla ja vieläkin suurempia kuin aiemmin. Pelkäsin ja toivoin, että ne laskeutuisivat pellolleni. Mutta ne pitivät vain näytöksen ja kaarsivat sitten vähitellen ylemmäs ja eteenpäin. Ja kauempana ne taas jäivät kaartelemaan ja niihin liittyi uusi aura ja kauan ne kaartelivat edelleen paikoillaan siellä. Kunnes kaarteluliike vähitellen nosti ne pilvien yläpuolelle, ja sinne ne katosivat näkymättömiin. (Edellisessä katkelmassa oli noin 9 kpl teonsanaa kaarrella. Ehdottakaa korvikkeita, jotta voin parantaa tyyliäni.)
Eiliselläkin kävelyllä näin paljon kivoja asioita. Harmiksi hyydyin juuri
sinivuokkojen kohdalla, koska sinivuokot olivat melkein kivoin asia.
Kuovi oli yhtä kiva silti, ja se tapahtui kävelyn aluksi pellolla. Sitä tosin en nähnyt (kuovia), mutta kuulin. Se oli sama ääni kuin se, jota lähdin edeltävänä päivänä pellolle kuuntelemaan. Toissapäivän kävelyllä kuulemani ääni nimittäin täsmentyi kotona netin äärellä kuoviksi. Olin luullut kuovin ääntä ihan erilaiseksi. Mutta se ei olekaan erilainen, vaan. Öh. Kuovin ääni.
Pellon lisäksi kävelin eilen lähiössä ja etsiskelin krookuksia, silmuja ja sinivuokkoja. Löysin kaikkea. Suojaisissa paikoissa syreenit ja pajut olivat jo silminnähtävissä vihreissä silmuissa! Ja tutussa paikassa oli kunnon sinivuokkokertymä. Mutta silloin en enää jaksanut oikein iloita niistä, koska huomasin, että en meinaa jaksaa kävellä kotiin.
Semmoisia. Kevään merkit on kivoja. Niistä tulee aina mieleen ala-asteen Kevään merkit -lista. Opettaja oli piirtänyt siihen tussilla ruudukon, johon merkittiin päiväys ja kevään merkki. Monisteen oikeaan yläreunaan hän oli piirtänyt oksan, jossa oli pajunkissoja tai silmuja. En muista kumpia. Saattaa olla, että en muista siksi, että opettaja ehkä ei osannut piirtää niihin eroa. Minä en koskaan voittanut merkkienetsimiskilpailua, koska koulussa oli kaksi lintubongaripoikaa, jotka tunnistivat kaikki muuttolinnut. Mutta sain aina listan täyteen ja enemmänkin. Oli hienoa saada lista täyteen ja vielä enemmänkin.
P. S. Tämä viesti on kirjoitettu tätä musiikkia cd-levyltä kuunnellen. Konserton alku sopii minusta itse asiassa melko hyvin kevääseen ja iloon ja kurkiin ja ylevään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti