Opettajattaren tilityksiä osa 5

Viimeisen viikon olen harkinnut alan vaihtamista tai varhaiseläkettä. Kyllä ei pääse opettaja helpolla!

Totta puhuakseni nyt on semmoinen vedenjakajatilanne, että pitää käydä muutama asia mielessään läpi, tai muuten loppuu voimat jo ennen vappua.

Minun pitää hoksata, mitkä raskaat asiat ovat vain sellaisia, joille ei voi mitään ja joista pitää oppia olemaan välittämättä. (Esim. jatkuva negatiivinen palaute.) Sitten pitää hoksata, mille asioille voi tehdä jotakin, ja toisaalta pitää olla ottamatta syyllisyyttä, ettei heti ei ole löytänyt  (eikä löydä) oikeita keinoja. Ja sitten pitäisi muistaa positiiviset asiat. Positiivista palautettahan yläasteen opettajalle ei anna kuin opettaja itse.

Tänään palasin koulusta kotiin erityisen pahoilla mielin. (Mieltä ei parantanut flunssanjämät eikä se, että jouduin menemään lääkäriin taas käteni takia. Odotushuoneessa oli melko apaattinen olo, kun mietin, milloin taas voin maalata.) 

Kotiin päästyäni ystävä jakoi puhelimessa viisautta. Ulkoilu voisi auttaa.

Ulkona satoi pehmeää kevätsadetta, joka teki ilman hyväksi hengittää. Pistin kunnon kengät jalkaan, sellaiset maasturit, joiden kanssa saatoin talsia läheisen pellon liejussa. Katselin ja kuuntelin leivoja ja kävelin  peltoa pitkin kauas kauas, lähelle töyhtöhyyppiä, niin että kuulin niiden äänet läheltä. Muistan ainakin tämän ja huomisen, miltä se kuulostaa. Kivalta. (Niin kuin kaikkien lintujen laulu. Jos vaikka kuuntelen ihastuneena mustarastasta, ja sitten kauempaa kommentoikin varis tai harakka, en voi olla rakastamatta  myös variksen ja harakan epämusikaalisia kommentointeja. Entäs sitten fasaani! Sen ääni kuuluu yli peltojenkin. Krääääääääk. ''Olen keskuudessanne.'' Se riemastuttaa aina.)

Tulin kävelyltä takaisin ja saven ja sateen ja leivojen virkistämänä. Tungin cd-levyn pesään ja laitoin Mendelssohnin energistä ja ylevää musiikkia (pianokonsertot 1 ja 2) soimaan. (En ole kuukauteen jaksanut kuunnella musiikkia, kun pää on täynnä ääniä ilmankin). Ja heti tuli  eheämpi olo. Ja samassa ymmärsin, että kaikessa työn tuoksinnassa ei sovi unohtaa, kuka on! Oppilaat heittävät lokaa niskaan keskimäärin kerran vartissa, ja semmoinen on omiaan muokkaamaan minäkuvaa. Mutta hah! MINÄ olen se, joka litkii teetä lintu-gaiwanista, kirjoittaa huvikseen tarinaa prinsessa Sipsukengästä ja Lohikäärmeiden Neuvoston puheenjohtajasta Rafaellosta, kuuntelee yhtälailla Starvinskin Kevätuhria kuin Mendelssohnin pianokonserttoja ja rakastaa värejä. Tämmöinen asia olisi hyvä muistaa vaikka kerran viikossa edes. Ja se, ettei voi olla täydellinen.

Seuraavaksi alan purkaa tarkistuspinoani. Ensimmäiset aineet kutsuvat. Viikon lopussa luettavaa on sitten kertynyt jo yli 1000 sivua, joka on sellainen määrä, että olen jo nostanut käteni pystyyn enkä aio edes ajatella paniikkia. ''Yksi peruna kerrallaan'' oli gradumottonikin. Eikä Roomaa rakennettu päivässä. Jne.

P. S.  Olen tosi huono lintujen äänissä. Tunnistan äänestä vain:

mustarastaan
talitintin
variksen
harakan
fasaanin
taivaanvuohen
laulujoutsenen
kurjen

Lisäksi opin eilen leivon. En ollut tiennyt, että se mielipuolisen levoton, usean eri linnun laulun kuuloinen sirkutus on leivo, ihan vain yksi lintu. Olen siis ennen luullut, että siellä laulaa tyyliin peippo ja talitintti ja joku rastas. Mutta ei, se on leivo, joka vaihtaa tyyliä koko ajan.