Seuraneiti

Neljätoista vuotta sitten minä ja veljeni ilmoitimme äidille, että me tarvitsemme taas kissan. Äiti kieltäytyi ensin. Kärttämisen jälkeen äiti kuitenkin erehtyi sanomaan, että jos itse hankitte meille kissan, niin otetaan sitten, mutta sen täytyy olla kaunis. Minä soitin siltä istumalta mummilleni ja kysyin, onko lehti-ilmoituksissa kissanpentuja. Mummi kaivoi lehden esiin ja sanoi, että on täällä yksi ilmoitus. Otin numeron talteen, soitin, varasin yhden kollin kysyttyäni onko se kaunis ja lupasin tulla hakemaan seuraavana päivänä. Myönsin äidille puhelun jälkeen, että sieltä oli sanottu, ettei nämä pennut häävin näköisiä ole. Mutta varattu mikä varattu. Iltapalapöydässä päätimme, että kissasta tulee Arthur, kuninkaan, pianistin ja pyyheliina mukanaan avaruudessa matkustavan kaimakolmikon mukaan.

Kun menin kissaa noutamaan, oli varaamani kolli kuitenkin annettu pois. Jäljellä oli enää surkea laikukas nartturääpäle. Se matkusti pahvilaatikossa uuteen kotiinsa ja se osoittautui kohta maailman parhaimmaksi kissaksi, ja kauniskin siitä lopulta kasvoi. Arthurilla oli kyllä puutteensa: Se ei osannut lähteä sylistä muulla tavoin kuin paniikissa, kaapaisten kynsillään mahtavia ponnistusreikiä. Se ei osannut hypätä pesuhuoneen ikkunasta sisälle kuten aiemmat kissat. Arthur hyppäsi aluksi aina päin vastapäistä seinää. Kops. Se pelkäsi hiiriä. Se pelkäsi miehiä. Se ei osannut olla rento. Mutta se rakasti olla sylissä. Ja kerran se otti matalalennossa olevan kuovin kiinni. Sillä saavutuksella se lunasti kissuuden kannukset. 

Minä muutin pois kotoa, lähdin opiskelemaan. Arthurille kasvoi pitkä häntä ja siitä tuli mainio hiirestäjä. Kooltaan se jäi kaksikiloiseksi rääpäleeksi. Se kehitteli itselleen astman. Se oli talvisin viluinen. Se seurasi meitä kävelyille, lönkötti perässä ja maukui surkeana. Kerran keksimme ottaa sen syliin. Sen jälkeen Arthur oli kävelyillä mukana tyytyväisyydestä kehräten, se nökötti olkapäälläni kuin papukaija.

Arthurin pitkä häntä.

Sitten äitini muutti uuteen taloon, siskoni perhe muutti lapsuudenkotiini. Ajattelimme kaikki, ettei vanha kissa kuitekaan sopeutuisi uuteen paikkaan.  Arthur jäi siskon perheelle. Mutta siskoni perhe osoittautui allergiseksi. Mietimme, muuttaisiko Arthur minun ja mieheni luo. Mutta minulla oli jatkuvia yskiä ja astmalääkitys. Arthurista tuli siis ulkokissa. Sille tehtiin lämmin pesä, se sai seuraa ulkoiluhenkisestä perheestä ja kaikki oli hyvin. Paitsi että kaikki me silti murehdimme, miten seurallinen ja viluinen kissa pärjäilee talvisin. Hyvin se pärjäsi, mutta me murehdimme silti.

Viime marraskuussa minusta otettiin läjä verikokeita. Kylkiäisenä niistä selvisi, etten ole allerginen sen paremmin kissoille kuin pölyllekään. Lisäksi selvisi, että astmaattisuuteni ei ollutkaan astmaattisuutta. Hengitystieongelmilleni löytyi syy, johon kissat tai karvat eivät voineet vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Arthur muutti meille heti.

Arthurilla on selässään urheilullinen vauhtiraita.

Neiti on asunut meillä nyt kaksi kuukautta. Se on osoittautunut Täydelliseksi Kissaksi. Se on Päiviemme Ilo Ja Nauru. Tietysti tiesimme jo ennestään, että se on herttainen kissa. Mutta että näin herttainen! Olemme siihen juuri niin hulluna kuin nyt lemmikkien omistajat lemmikeihinsä voivat olla. Mieheni kännykkä on täynnä kissakuvia ja kissavideoita, minun jokainen yhteydenottoni sisältää maininnan, miten söpö meidän Arthur on. Se on kiltti ja tottelevainen. Se on rauhallinen. Se on seurallinen. Se kulkee perässämme ja sanoo kurnau kurnau. Se sanoo kurnau, kun se haluaa syliin. Se sanoo kurnau, kun se haluaa ruokaa. Se sanoo kurnau, kun se haluaa kanssani viemään roskista. Se sanoo kurnau, kun se haluaa leikkiä. Kun olen heittänyt sille paperitollon ja Arthur on tappanut sen, Arthur istuu paperitollon viereen, katsoo silmiini ja sanoo taas kurnau, heitä uudelleen. Kun se nukkuu kerällä nojatuolissa ja kävelen sen ohi, se raottaa silmiään ja sanoo unisesti kurnau. Kun istun katsomaan elokuvaa tai kirjoittamaan sähköpostia, se hiipii viereeni lattialle ja sanoo kurnau. Tee tilaa. Arthur asuu meidän sylissämme. Ja kun se on saanut olla ulkoiluvuosien jälkeen kaikessa rauhassa sisällä ja lämpimässä ja syleissä, se on ensimmäistä kertaa eläissään rentoutunut. Sitä saa nostella, laskea, kantaa ja sen vatsaa saa rapsuttaa. Onko maailmassa mitään niin söpöä kuin kissan vatsa?

Ehkä kaikkein söpöin Arthur on aamuisin kun minä herään. Mieheni herää yleensä ennen minua ja antaa kissalle sapuskan ja leikkii sen kanssa. Mutta kun kissa kuulee, että minä alan nousta, se ilmestyy hetkessä makuuhuoneen ovelle, juuri eteisen puolelle kynnystä (se ei saa tulla makkariin), istahtaa siihen, sanoo miau-kurnau ja polkee etutassujaan malttamattomasti.

Luultavasti Arthurin arvo meidän silmissämme on aivan erityinen siksi, että se muutti meille aivan samaan aikaan, kun minä sain ikävän sairausdiagnoosin. Hellyydenkipeä kurnuttava kissa on kertakaikkiaan mahdottoman hyvä apu alakuloiselle tai alakuloon pyrkivälle mielelle!

Seuraavaksi vuorossa on noin tusina kuvaa, jotka ilmaisevat osittain neitimme seurallisuutta ja osittain emännän hullantuneisuutta (kyvyttömyys karsia kuvia on todiste viimeksi mainitusta). Olkaa hyvät.

Arthur juo kanssani teetä. (Olohuoneessa. Keittiön pöydän ääreen sillä ei ole asiaa.)

Arthur pukee kanssani nukkea.

Arthur avustaa ompelemisessa. Se on myös lukenut kanssani Ylpeyden ja ennakkoluulon sekä katsonut muutaman leffan.

Arthur esittelee vatsaansa ensimmäistä kertaa elämässään.

Arthur valvoo sähköpostin kirjoitusta poikkeuksellisesti etänä.

Arthur haluaa, että sille heitetään lankakerää.

Arthur leikkii nukeilla.

Arthur katsoo ulos.

Arthur katsoo kameraan.

Arthur on pöydän alla.

Arthur siristää silmiään pöydän alla.

Ylpeys ja ennakkoluulo ja Kersti Juva

Laskin, että tulin lukeneeksi viime vuonna noin 36 romaania. Niistä suurin osa oli P. G. Wodehousea ja dekkareita. Vuoden teema oli helppolukuisuus. Siksi en esimerkiksi saanut Bellow'n Dekaanin joulukuuta loppuun koko vuoden yrittämisestä huolimatta. Lakkasin vain ymmärtämästä lukemaani. Hankalin loppuun saamani teos oli Saramagon Oikukas kuolema (ilahduttava!). Kirja oli hankalin siksi, että Saramago ei välitä erityisemmin kappalejaoista. Eikä hän haaskaa pisteitäkään liiemmälti. Eikä mitään repliikkejä eritteleviä välimerkkejä (paitsi pilkkua). Se on: Saramago harrastaa pitkiä polveilevia virkkeitä, joihin on ympätty dialogi sekaan. Minulla ei ole ollut viime aikoina kykyä ymmärtää pitkien polveilevien virkkeiden sisältöä, ei edes itse kirjoittamieni (joka tarkoittaa sitä, etten käsitä puoliakaan siitä mitä kirjoitan).

Tätä taustaa vasten tanssin ilosta, kun luin Kersti Juvan tuoretta suomennosta Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Mikä sanonnan ja ajatuksen kirkkaus! Mikä tekstin täsmällisyys, helppous ja soljuvuus! Ensi kertaa aavistin, millaista Austenin teksti lienee alkukielisenä (en ole vaivautunut kokeilemaan Austenia englanniksi). Olin lukenut ja kuullut paljon Austenin tyylistä, mutta koskaan aiemmin minulle ei ollut itselleni välittynyt tekstistä mitään erityistä tyyliä. Olin nauttinut säkenöivistä dialogeista, mehukkaista henkilökuvista ja mainioista tarinoista, mutta itse tyyliin en aiemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Mutta nyt Kersti Juvan käännöksessä aivan ensi sivuista alkaen aivojani kutitteli tyyli. Hienostunut, elegantti ja raikas tyyli kuin Pemberleyn avara valoisa salonki.

Luin Ylpeyden ja ennakkoluulon ilman erityistä ruuhkaa aivokurkiaisellani, pääni ei paisunut tipan tippaa. Austen-luennasta innostuneena siirryin seuraavaksi Emmaan. Sen suomennos on vuodelta 1950 (Aune Brotherus). En ymmärrä siitä puolta sanaa. 

Hartain toiveeni on, että Kersti Juva suomentaisi Emman ja Järjen ja tunteen nyt ensihätään. Toiseksi hartain toiveeni on, että pääni tokenisi.

Käytännöllisiä ratkaisuja

Järkevin ratkaisu taloudessamme noin kymmeneen vuoteen (hihasta vedetty aika-arvo, joka ei välttämättä ole missään tekemisissä todellisuuden kanssa mutta joka ilmaisee ratkaisun järkevyyden suuruusluokkaa) oli se, kun mieheni päätti, että minun pitää saada kestävä puhelin. Elämäni kestävän puhelimen aikakaudella on ollut suunnattomasti entistä mukavampaa. Puhelin on pudonnut erilaisia kiviportaita myöden ja monen kaupan, bussiaseman ja rautatieaseman lattialle. Tietysti se on pudonnut myös monen junan ja bussin lattialle. Ja asfaltille. Sanoisinko, että puhelimeni on pudonnut ainakin yhdesti joka kerta, kun olen ollut poissa kotoa. Ja kotona se on pudonnut lähes päivittäin. Olipa tässä jakso, että puhelimeni putosi käsistäni jopa kesken tekstaamisten ja puheluiden.  Mutta koska minulla on kestävä puhelin, sen näytössä ei ole naarmun naarmua, kuten ei ole sen kyljissäkään. Eivätkä takalevy ja akku ole lentäneet siitä irti kertaakaan, eivät edes silloin kun puhelimeni pomppi kiviportaita kakkoskerroksesta ykköskerrokseen. Ah, mikä riemu! Viimeiset reilut kaksi vuotta olen saanut ilman minkäänmoista säikähdystä noukkia vain pudottamani ja jatkaa toimiani!

Samaan kategoriaan kuulunee järkipäätös pitää arkiastiat ja paremmat astiat visusti erillään. Ihme ja kumma silti, ettei edes arkiastioidemme määrä ei ole vuosien saatossa kovastikaan vähäntynyt. Mitä nyt joitakin laseja ja asetteja on tullut menetettyä.

Koska astioidemme määrä ei ole vähentynyt luonnollisen poistuman kautta, on niiden määrä kasvanut aivan yhtä luonnollisella tavalla. Ainahan niitä löytyy kivoja tasseja kirpparilta. Ynnä muuta.  Ja tästä päästään kätevästi uusimpaan käytännön ratkaisuuni, jonka toivon osoittautuvan nerokkaaksi.

Minä vihaan tiskaamista. En yhtä paljon kuin imuroimista, joka toiminta on vaarallista, koska imurimme on väkivaltainen. Minä vihaan tiskaamista siksi, että jostakin syystä se on fyysisesti tavattoman kuluttavaa. Eikä tiski lopu sitten ikinä. Eilen sain tätini inspiroimana ajatuksen. Tänään toteutin sen, ja lähipäivät näyttävät, tuottaako toiminta tulosta. Kannoin 3/4 arkiastioistamme ja kahveleistamme saunan lauteille.

(Meidän sauna on niin huono, ettei sitä viitsi käyttää.)

Koska parempia astioita ei käytetä kuin hemmottelusunnuntaiaamiaisissa ja vieraiden kanssa ja juhlina, oletan humanistilogiikkaa käyttäen, että arkiastioiden määrän typistyttyä olennaisesti myös tiskin määrä typistyy olennaisesti. Toivottakaa minulle onnea!

Tähkäpään viktoriaaninen pyhämekko

Ajattelin Tähkäpäälle alkujaan 1800-luvun lopun vaatteita, mutta 1830-luvun tyyli vei voiton tällä kertaa. Se johtuu kankaasta, josta tahdoin nuken juhlamekon tehdä. Kangas suorastaan vaati, että sitä rypytetään ja puhvitetaan kunnon varhaisviktoriaaniseen tyyliin:

Mainio sattuma, että nukelle aiemmin tekemäni hattu sattuu sopimaan väreiltään uuteen mekkoon aivan justiinsa prikulleen. Essu nyt sopii aina ja tekee kaiken raikkaaksi ja ennen kaikkea herttaiseksi. Nyt on Tähkäpäällä varustus, jonka kanssa on mukava lähteä kirkon jälkeen mehua juomaan ja aikuisten keskusteluja kuuntelemaan:

Vaihteen vuoksi Disney Animators -nukelle vaatteita

Vuodenvaihteen tienoilla tuli hinku käyttää pastellivärisiä satiineja, loimusametteja ja tyllejä. Yritin ajatella, mistä voisi vaikkapa viisivuotias tyttö innostua, jos saisi itselleen valita juhlamekkoa. Ensimmäisestä mekkokokeilusta tuli enemmänkin balettihame kuin juhlahame, koska minulta puuttui kyllin laskeutuva tylli (eikä satiinikaan ole mitään laskeutuvaa sorttia nukenvaatemittakaavassa). Vaan ihan hauska asu kuitenkin tämä:

Rusettimekko edestä.

Rusettimekko sivusta.

Rusetti hillitysti taakse työnnettynä.

Seuraavaksi kokeilin perinteisempää:

Tässä kelpaa keikistellä.

Ja jos on viileää tai vetoista, ylle voi vetäistä pastellisävyisen kokonaisuuden kruunaavan boleron. Kuvaustarkkailijana kissamme Arthur-neiti. Arthur saanee vielä oman bloggauksensa.

Editoitu teksti :-)

Ajatukseni on  ollut pitää määrätyt asian blogin ulkopuolella, mutta juuri nyt on meneillään sen verran akuutti harmitus, että potkaisen aiemman ajatukseni nurkkaan, kirjoitan sellaisesta, mistä en luullut kirjoittavani  – ja ehkä poistan tekstin jälkikäteen.



26. 1. 2014
Ja niinpä poistinkin :-) Taannoinen kirjoittaminen toimitti hyvin virkansa eikä tuottanut luullakseni häiriötä kenellekään (ei myöskään itselleni), mutta kirjoittamisen jälkeen sen tuotos muuttui tarkoituksettomaksi, niin koen nyt.

Mulanin muodonmuutos taftileninkiseksi neidiksi

Jouluista kuvausrekvisiittaa tyrkyllä. Minun piti tehdä äidilleni nukke joululahjaksi. Käsivaivojen vuoksi sellainen projekti jää hamaan tulevaisuuteen. Päätimme sisarusten kesken lahjoa äitimme sitten kunnon lelulla, joka on vaatetettu kunnolla. Eipä osannut lahjan vastaanottaja odottaa omaa Disney Animators -nukkea.

Mulanin mekon väriksi päätimme heti kermaisen valkoisen. Ja pitsiä piti saada. Minä sain vapaat kädet mallin valinnassa. Siispä surffasin netissä, piirsin mieluisimman löytämäni hamemallin paperille ja aloin puuhata.

Mietteissä oli vyöllinen ratkaisu sekä vyötön ratkaisu. Entä laittaako nukke boksiinsa hiukset auki vai leteillä? Nämä on elämän kaikkein kivoimpia kinkkisiä asioita.

Vyöttömyys ja letit vei voiton. Ja sisko totesi, että olin ommellut juuri sellaisen hameen, jollaisen hänkin olisi halunnut ommella. (Kolmen pienen lapsen äidit ei aina voi ommella, mitä haluavat...)

Lähikuvaa olkalärpäkkeistä.

Lähikuvaa yleensäkin.

Lopuksi keikistelykuva.

Keveä juhlamekko (vastapainoa raskaille jouluruuille?)

Joulun takia tuli ajatus, että pitää saada Animators-nukeille juhlamekot. Yksi neideistä ehti saada omansa joulun välipäivinä. Toiset saavat omansa ehkä pääsiäiseksi. Tai juhannukseksi. Tai jo ennen tai sitten myöhemmin. Kaikenmoinen on mahdollista. Maailma on melko jännä paikka!

Neidin alusasu. Housut olen tehnyt jo aiemmin. Vanhan alushameen tilalle tuli tarve tehdä uusi, avarapäätiesempi (onko semmoista sanaa olemassa?) sekä korkempivyötäröleikkauksellisempi (kamalan vaikea kieli meillä). Näköjään unohdin silittää vastavalmistuneen hameen ennen kuvaamista.

Halusin tehdä juhlamekon ohuimmasta puuvillastani (jonka vuoksi alushameen malli muuttui merkittäväksi; se kuultaa päälihameen läpi). Pääntiessä on nauhakuja ja miehusta on rypytetty helmaan. Minusta tuntuu, että empiren aikaan vyöt olivat usein vähän kevyempiä, mutta musta samettivyö sopii kyllä kovin nätisti valkoiseen asuun.

Siinä mekko kokonaiskuvattuna. Tykkään ommella nukenhameisiin lievästi ylipitkiä hihoja. Ne laskeutuvat mielestäni kivemmin ja luontevammin kuin justiinsa prikulleen oikean mittaiset. (Olen tosin itse lyhytkätinen ja kaikissa paidoissani on vähän liian pitkät hihat, joten oma näkemykseni saattaa olla vääristynyt hlökoht syistä.)

Joulu kestää Nuuttiin saakka, joten kuusikuva on paikallaan. Hamekokeilu huivin ja kevyen vyön kanssa. Kunhan pääsen liikenteeseen, järjestän mekkoon vaaleankeltaisen tosi leveän (niin että se rypyttyy) kevytkankaisen vyön. Jos nimittäin löydän jotakin huivisilkkiä tai muuta sellaista järkihintaan.

Uusi vuosi, uudet nukenvaatteet

Muttei uusi nukke, vaikka siltä näyttäisikin.

Kummitytön Mulan-nukelle lähti joulupaketissa takki. Kuvan Mulan meni joululahjaksi toiselle taholle.

Sain ekan nukenvaatetilaukseni! Ompelin tällaiset liivimekot, leggingsit...

...sekä pari...

juhlamekkoa.