Seuraneiti

Neljätoista vuotta sitten minä ja veljeni ilmoitimme äidille, että me tarvitsemme taas kissan. Äiti kieltäytyi ensin. Kärttämisen jälkeen äiti kuitenkin erehtyi sanomaan, että jos itse hankitte meille kissan, niin otetaan sitten, mutta sen täytyy olla kaunis. Minä soitin siltä istumalta mummilleni ja kysyin, onko lehti-ilmoituksissa kissanpentuja. Mummi kaivoi lehden esiin ja sanoi, että on täällä yksi ilmoitus. Otin numeron talteen, soitin, varasin yhden kollin kysyttyäni onko se kaunis ja lupasin tulla hakemaan seuraavana päivänä. Myönsin äidille puhelun jälkeen, että sieltä oli sanottu, ettei nämä pennut häävin näköisiä ole. Mutta varattu mikä varattu. Iltapalapöydässä päätimme, että kissasta tulee Arthur, kuninkaan, pianistin ja pyyheliina mukanaan avaruudessa matkustavan kaimakolmikon mukaan.

Kun menin kissaa noutamaan, oli varaamani kolli kuitenkin annettu pois. Jäljellä oli enää surkea laikukas nartturääpäle. Se matkusti pahvilaatikossa uuteen kotiinsa ja se osoittautui kohta maailman parhaimmaksi kissaksi, ja kauniskin siitä lopulta kasvoi. Arthurilla oli kyllä puutteensa: Se ei osannut lähteä sylistä muulla tavoin kuin paniikissa, kaapaisten kynsillään mahtavia ponnistusreikiä. Se ei osannut hypätä pesuhuoneen ikkunasta sisälle kuten aiemmat kissat. Arthur hyppäsi aluksi aina päin vastapäistä seinää. Kops. Se pelkäsi hiiriä. Se pelkäsi miehiä. Se ei osannut olla rento. Mutta se rakasti olla sylissä. Ja kerran se otti matalalennossa olevan kuovin kiinni. Sillä saavutuksella se lunasti kissuuden kannukset. 

Minä muutin pois kotoa, lähdin opiskelemaan. Arthurille kasvoi pitkä häntä ja siitä tuli mainio hiirestäjä. Kooltaan se jäi kaksikiloiseksi rääpäleeksi. Se kehitteli itselleen astman. Se oli talvisin viluinen. Se seurasi meitä kävelyille, lönkötti perässä ja maukui surkeana. Kerran keksimme ottaa sen syliin. Sen jälkeen Arthur oli kävelyillä mukana tyytyväisyydestä kehräten, se nökötti olkapäälläni kuin papukaija.

Arthurin pitkä häntä.

Sitten äitini muutti uuteen taloon, siskoni perhe muutti lapsuudenkotiini. Ajattelimme kaikki, ettei vanha kissa kuitekaan sopeutuisi uuteen paikkaan.  Arthur jäi siskon perheelle. Mutta siskoni perhe osoittautui allergiseksi. Mietimme, muuttaisiko Arthur minun ja mieheni luo. Mutta minulla oli jatkuvia yskiä ja astmalääkitys. Arthurista tuli siis ulkokissa. Sille tehtiin lämmin pesä, se sai seuraa ulkoiluhenkisestä perheestä ja kaikki oli hyvin. Paitsi että kaikki me silti murehdimme, miten seurallinen ja viluinen kissa pärjäilee talvisin. Hyvin se pärjäsi, mutta me murehdimme silti.

Viime marraskuussa minusta otettiin läjä verikokeita. Kylkiäisenä niistä selvisi, etten ole allerginen sen paremmin kissoille kuin pölyllekään. Lisäksi selvisi, että astmaattisuuteni ei ollutkaan astmaattisuutta. Hengitystieongelmilleni löytyi syy, johon kissat tai karvat eivät voineet vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Arthur muutti meille heti.

Arthurilla on selässään urheilullinen vauhtiraita.

Neiti on asunut meillä nyt kaksi kuukautta. Se on osoittautunut Täydelliseksi Kissaksi. Se on Päiviemme Ilo Ja Nauru. Tietysti tiesimme jo ennestään, että se on herttainen kissa. Mutta että näin herttainen! Olemme siihen juuri niin hulluna kuin nyt lemmikkien omistajat lemmikeihinsä voivat olla. Mieheni kännykkä on täynnä kissakuvia ja kissavideoita, minun jokainen yhteydenottoni sisältää maininnan, miten söpö meidän Arthur on. Se on kiltti ja tottelevainen. Se on rauhallinen. Se on seurallinen. Se kulkee perässämme ja sanoo kurnau kurnau. Se sanoo kurnau, kun se haluaa syliin. Se sanoo kurnau, kun se haluaa ruokaa. Se sanoo kurnau, kun se haluaa kanssani viemään roskista. Se sanoo kurnau, kun se haluaa leikkiä. Kun olen heittänyt sille paperitollon ja Arthur on tappanut sen, Arthur istuu paperitollon viereen, katsoo silmiini ja sanoo taas kurnau, heitä uudelleen. Kun se nukkuu kerällä nojatuolissa ja kävelen sen ohi, se raottaa silmiään ja sanoo unisesti kurnau. Kun istun katsomaan elokuvaa tai kirjoittamaan sähköpostia, se hiipii viereeni lattialle ja sanoo kurnau. Tee tilaa. Arthur asuu meidän sylissämme. Ja kun se on saanut olla ulkoiluvuosien jälkeen kaikessa rauhassa sisällä ja lämpimässä ja syleissä, se on ensimmäistä kertaa eläissään rentoutunut. Sitä saa nostella, laskea, kantaa ja sen vatsaa saa rapsuttaa. Onko maailmassa mitään niin söpöä kuin kissan vatsa?

Ehkä kaikkein söpöin Arthur on aamuisin kun minä herään. Mieheni herää yleensä ennen minua ja antaa kissalle sapuskan ja leikkii sen kanssa. Mutta kun kissa kuulee, että minä alan nousta, se ilmestyy hetkessä makuuhuoneen ovelle, juuri eteisen puolelle kynnystä (se ei saa tulla makkariin), istahtaa siihen, sanoo miau-kurnau ja polkee etutassujaan malttamattomasti.

Luultavasti Arthurin arvo meidän silmissämme on aivan erityinen siksi, että se muutti meille aivan samaan aikaan, kun minä sain ikävän sairausdiagnoosin. Hellyydenkipeä kurnuttava kissa on kertakaikkiaan mahdottoman hyvä apu alakuloiselle tai alakuloon pyrkivälle mielelle!

Seuraavaksi vuorossa on noin tusina kuvaa, jotka ilmaisevat osittain neitimme seurallisuutta ja osittain emännän hullantuneisuutta (kyvyttömyys karsia kuvia on todiste viimeksi mainitusta). Olkaa hyvät.

Arthur juo kanssani teetä. (Olohuoneessa. Keittiön pöydän ääreen sillä ei ole asiaa.)

Arthur pukee kanssani nukkea.

Arthur avustaa ompelemisessa. Se on myös lukenut kanssani Ylpeyden ja ennakkoluulon sekä katsonut muutaman leffan.

Arthur esittelee vatsaansa ensimmäistä kertaa elämässään.

Arthur valvoo sähköpostin kirjoitusta poikkeuksellisesti etänä.

Arthur haluaa, että sille heitetään lankakerää.

Arthur leikkii nukeilla.

Arthur katsoo ulos.

Arthur katsoo kameraan.

Arthur on pöydän alla.

Arthur siristää silmiään pöydän alla.