Olen nauttinut muutosluentana nyt Marigoldin ihmeellisen maailman, Pat-kirjat (2kpl), Anna-sarjan sekä Runotyttö-kirjat. (Vaikka viime tekstissäni sanoin, että Annat ovat olleet joka kodissa ekana lukemistona, täytyy myöntää, että tällä kertaa luin ne vasta Marigoldin ja Patien jälkeen. Se oli eka kerta, kun aloin lukea Montgomeryjä muusta kuin Annoista.) Luin myös Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, jossa käsitellään Montgomeryn elämäntarinaa ja hänen kirjojensa sankarittaria. Nyt on pää siis varsin täynnä Montgomeryä, joten pullautan tänne mietteitäni heti tuoreeltaan.
SYITÄ OLLA LUKEMATTA MONTGOMERYN KIRJOJA:
Ne eivät ole nerokkaan psykologisia rakennelmia (vrt. Dostojevski).
Ne ovat kevyttä tavaraa. (Tämä on argumentti vain niille, jotka vastustavat kevyttä kirjallisutta.)
Ne ovat sentimentaalisia.
Ne ovat naiiveja. (Nykyisen kyynisen maailman silmissä.)
Ne pursuavat luontokuvausta.
SYITÄ LUKEA MONTGOMERYN KIRJOJA:
Ne ovat klassikkoja. Tsiljoonat naiset ovat imeneet ihanteensa hänen kirjoistansa.
Ne ovat idyllisiä, viattomia, kauniita, moraalisia.
Ne ovat hauskoja, viihdyttäviä ja helposti luettavia.
Kieli on laadukasta ja eloisaa.
Niissä on meheviä juttuja. (Koko Montgomeryn konsepti tuntuu perustuvan meheviin humoristisiin tai romanttisiin episodeihin. Tästä myöhemmin lisää.)
MONTGOMERYN LUMO
Henkilöt. Vaikkei Montgomeryn kirjojen psykologia ole Dostojevskin tasoa, hänen henkilönsä ovat kuitenkin kiinnostavia kaikkine lahjoineen, heikkouksineen, hyveineen ja paheineen. Löytyy selkärankaa ja tahtoa, kunnianhimoa, ylpeyttä, pitkävihaisuutta, juoruilunhalua, herkkyyttä, ihmisuskoisuutta, turhamaisuutta, ennakkoluuloisuutta, kauneudentajua, hyväsydämisyyttä, uskollisuutta ja vähän kaikkea.
Luonto ja rauha. Kirjojen ilmapiiri on hengittävä, vähän kuin Atlantilta pääsisi tuuli puhaltamaan (mutta itsen ja tuulen välissä on suoja, vähän kuin Korkean Johnin metsikkö on meren ja Uuden kuun välissä, joten tuuli on vain raikas, ei raivoisa). Maailma Montgomeryn sankarittarien ympärillä on aina kaunis ja harmoninen (mitä nyt on yksi maailmansota), ristiriidat tulevat ihmisistä itsestään. Prinssi Edwardin saari sen sijaan ei koskaan petä. Kirjat
ovat täynnä maiseman eri valoja ja värejä. Keskimäärin kaikki puut on aina lueteltu ja kuvattu persoonina (ja nimetty Kuiski kuiski pajuiksi, Lumikuningattariksi ja niin edelleen). Kukat on nimetty (asterit, esikot, kielot, pionit, ruusut, pietaryrtit...), niiden
olemus ja tuoksut kuvattu. Puutarhat ovat täynnä vanhoja perennoja ja
niityt täynnä tuhatkaunoja. Ja kaikkialla on meri. Ja auringonlaskut ovat (omenan)vihreitä:
Oli ihana ilta, täynnä valon ja varjojen vaihtelua. Läntinen taivas oli osaksi peittynyt kevyihin pilvenhattaroihin, joiden väri vaihteli purppuranpunasta merenvahankeltaiseen, ja niiden välitse häämötti vilpoisa omenanvihreä tausta. Alhaalla kimmelsi meri auringonlaskua kuvastaen ja hiekkasärkkien reunustamalta rannalta kuului taukoamatonta aaltojen kohinaa. (Anna omassa kodissaan, suom. Hilja Walldén.)
Koska Avonlean joka kolmas ja Silver Bushin joka toinen iltataivas on vihreä, on Prinssi Edwardin saarella pakko olla oikeastikin erilaiset auringonlaskut kuin täällä. (En minä ainakaan ole nähnyt koskaan vihertävää taivasta.) Lapsen mieltäni Montgomeryn luontokuvaukset koettelivat vähän. Nyt aikuisena toisinaan ne aiheuttavat koomankaltaisen tunteen ja lasittuneen katseen (ja rivit alkavat hyppiä silmissä), mutta pääasiassa ne rauhoittavat, rentouttavat ja synnyttävät vahvoja mielikuvia.
Vaatteet. Sankaritarten vaatteet kertakaikkiaan lumoavat. On ilmavia valkeita musliinimekkoja kera vyönauhojen (eritoten Annalla ja Rillalla), tylliä, mystistä kreppiä (mitä kreppikangas käytännössä oli 1800- ja 1900-luvun taitteessa?), utuharsoisia kuutamoisia silkkileninkejä (erityisesti Emilialla). On puhvihihoja, kauluksia, pampuloita, ruusukkeita, frilloja. Kaikennäköistä on. Ei välttämättä kylläkään historiallisesti ihan täsmällisesti. Jos lasketaan Kotikunnaan Rillan perusteella (vuodesta 1914) Annan syntymäaika, päästään jonnekin 1870-luvun alkuun tai 1860-luvun loppuun. Siinä tapauksessa nuoren Annan hameet olisivat tyrnuureja täynnä eivätkä myöhäisviktoriaanisia ja lopulta edwardiaanisia, millaisiksi Montgomery ne kuvaa. Sisko Ylimartimo toteaakin: Kirjailijan ajatuksena oli alun perin kirjoittaa Annasta vain yksi kirja, idea jatkosta oli kustantajan. Siten jatko-osissa ajan on ikään kuin vuoroveden tapaan vetäydyttävä taaksepäin, kun Anna saa lisää ikää ja hänen perheensa kasvaa, sillä aikatulppana edessäpäin on ensimmäinen maailmansota. (Anna ja muut ystävämme, s. 23.)
Mehevät jutut. Totesin tämän tekstin alussa, että koko Montgomeryn konsepti tuntuu perustuvan meheviin humoristisiin tai romanttisiin episodeihin. Tarinoissa ei siis ole mitään hillittömän monimutkaista ja jännitteistä kaarta. Ne rakentuvat usein peräkkäisistä yksittäisistä tapahtumista (näin esim. Anna- ja Pat-kirjoissa sekä Marigoldissa, ei niin vahvasti Emilia-kirjoissa), joiden mukana aika kuluu ja sankaritar tulee tutuksi ja kasvaa ja kehittyy (tai ei kasva eikä kehity). Anna opettajana sekä Annan perhe erityisesti koostuvat irrallisista kertomuksista. Opettajana-kirjan lähes joka luku tuo tullessaan uudet henkilöt, joiden elämän ongelmat (usein rakkaushuolet) Anna ratkaisee. Tai joiden elämästä Anna kuulee juorun. Perheessä taas joka luku on omistettu eri Kotikunnaan perheen jäsenelle (paitsi ei erityisemmin Gilbertille). Noin yleisesti ottaen Anna-kirjoissa kirja kirjalta Annan osuus tarinassa vähenee ja yhteisössä tapahtuvat sattumukset valtaavat sivutilan. Sattumuksista juoruaa herkulliset hahmot, kuten Cornelia-neiti.
Hetkittäin tapahtumien vyöry tuntuu ylikuormittavalta. Toisina hetkinä iskee epäusko, että voiko koskaan ikinä missään yhteisössä tapahtua noin paljon. Älyttömimpienkään tarinoiden uskottavuutta en ole koskaan epäillyt. Kummallisten sattumusten (vihille menot tohvelit jalassa, myrkytysepäilyt, koiransa viereen haudatuksi haluamiset jne) määrää aloin miettiä siltä kannalta, että 1900-luvun alun hitaassa yhteiskunnassa, jossa ei ollut telkkaria eikä nettiä ja jossa kaikki tunsivat kaikki, on ehkä ollut mahdollista, että juoruintoiset ihmiset tiesivät kymmenien sukujen asiat. Ja kun miettii todellisuutta... Paljon mahtuu kymmenien sukujen useiden sukupolvien elämäntarinoihin. Ehkä ennenmaailmassa on riittänyt juoruttavaa loputtomiin. Mehevää juoruttavaa.
Mitä tulee uskottavuuteen, Anna ja muut ystävämme -kirjasta ilmenee, miten yllättävän monet Montgomeryn kirjojen tapahtumat perustuvat toteen. Jopa kiehtova kertomus, miten Murrayn suku saapui Saarelle. Emiliahan kuulee, miten esi-isä ja -äiti olivat seilaamassa laivalla Skotlannista Quebeciin, kun laiva pysähtyi ottamaan juomavettä Prinssi Edwardin saarelta. Hugh Murray oli vienyt merellä huonoon kuntoon joutuneen vaimonsa nauttimaan vähän tukevasta maanpinnasta hetkeksi aikaa. Mutta Mary Murraypa ei suostunut enää palaamaan laivaan vaan ilmoitti, että "tähän minä jään". Ja niin Murrayn suku tuli Saarelle, ja Mary Murrayn hautakivessä luki: "Tähän minä jään." Kuinka ollakaan, Montgomeryn isoisoisoisä, skotti Hugh Montgomery oli matkalla vaimonsa Maryn kanssa vanhasta maailmasta Quebeciin, kun laiva pysähtyi täydentämään vesivaroja Prinssi Edwardin saarella... Ja meritautinen Mary meni maihin eikä suostunut palaamaan enää laivaan!
Montgomeryn tuotannossa on hämmentävän paljon Montgomeryä itseään (suosittelen tosiaan tuota Anna ja muut ystävämme -kirjaa; ja varmasti englanniksi löytyy jotakin vielä laajempia teoksia). Ystäväni kanssa kun keskustelimme asiasta, hän totesi, että kirjoittaessaan hän haluaisi päästä uusiin maailmoihin (luulen hänen viitanneen konkreettisesti uusiin maailmoihin). Ymmärrän ajatuksen. Miksi kirjoittaa oman elämänsä pohjalta, kun voisi ammentaa koko mielikuvituksen rajattomasta maailmasta? Sitä paitsi, eikö ole kovin henkilökohtaista antaa omasta elämästään niin paljon niin omia asioitaan koko maailman pureskeltavaksi? Minulle tuli näistä kysymyksistä mieleeni keittiöpsykologinen ajatus. Montgomery kiintyi paikkoihin, esineisiin ja lemmikeihin niin paljon, että toivoi itse, että voisi olla vähemmän kiintyväinen. Hän ei pitänyt muutoksesta. Mitä jos Montgomery kirjoitti nuo paikat, esineet (Gog ja Magog, Annan takanreunalla olevat koirat ovat oikeasti olleet olemassa!!!) ja lemmikit teoksiinsa, jotta ne säilyisivät, jotta olisi pysyvyyttä, jotta hän saisi elää sen, minkä oli jo menettänyt? Ja ehkä siksi, että Montgomery kirjoitti kirjoihinsa niin paljon totta, hänen teoksissaan on jotakin aivan erityisen aitoa menneen maailman lumoa?
Sankarittaret. Jotkut feministitutkijat ehkä näkevät Annan lahjakkaana naisena, joka päätyy kotiäidiksi, Emilian lahjakkaana kirjailijana, joka päätyy vaimoksi (ja sen ajan yhteiskunnan myötä kotiäidiksi), Patin lahjakkaana naisena, joka päätyy emännäksi ja lopulta vaimoksi (ja sen ajan yhteiskunnan myötä kotiäidiksi) ja Rillan lahjakkaana naisena, joka päätyy vaimoksi (ja sen ajan yhteiskunnan myötä kotiäidiksi). Minä näen Annassa ja Emiliassa omapäiset ja lahjakkaat naiset, jotka uskaltavat elää omaa elämäänsä ja kulkea omaa polkuaan, jotka kouluttautuvat ja jotka tekevät omat valintansa. Pat (joka myös opiskelee vähän) ja Rilla (joka ei halua opiskella) ovat omapäisiä lahjakkaita naisia, joilta puuttuu sellainen kunnianhimo, joka ajaisi heidät maailmalle. Heidän valintansa on rakastaa lähellä olevia ihmisiä ja rakentaa ympärilleen kotia. Minä koen Montgomeryn sankarittaret nykynäkökulmastakin voimaannuttaviksi (anteeksi termi)(ehkä se on vähän yliampuva sanavalinta, mutta menköön). Ja Montgomeryn aikana hänen sankarittarensa ovat tainneet vivahtaa feminismille.
ANNA JA RUNOTYTTÖ -KIRJAT
Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908)
Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909)
Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915)
Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917)
Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919)
Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1921)
Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923)
Runotyttö maineen polulla (Emily Climbs, 1925)
Runotyttö etsii tähteään (Emily's Quest, 1927)
Anna-kirjat ovat keväänvihreissä ja kermanvalkoisissa sävyissä. Ne assosioituvat keväiseen kukkivaan omenapuuhun. Runotyttökirjat ovat tummansinisissä ja metsänvihreissä sävyissä. Ne assosioituvat iltahämäräiseen metsikköön. Anna-kirjat ovat valoisia ja avoimia, Runotyttö-kirjat sulkeutuneita ja mystiikkaan vivahtavia.
Runotyttö-kirjoista ensimmäiseksi mieleen nousevat dramaattiset tapahtumat. Emilian unet, joissa selviää Ilsen äidin kaamea kohtalo ja kadonneen pojan olinpaikka. Emilian näky lasipallossa. Emilia huutamassa öisessä kirkossa Teddyn nimeä, ja Teddy kuulee huudon mailien päähän. Hullu herra Morrison. Teddyn pelottava äiti. Emilia makaamassa jyrkänteellä. Tukahduttava ja kiinnostava Dean Priest. Murrayn katse. Sitten vasta tulee mieleen Perryn kosinta ja hullutteleva Ilse.
Anna-kirjat taas tuovat mieleen ensimmäiseksi katkeamattoman virran koomisia kommelluksia. Anna myy vahingossa herra Harrisonin lehmän. Anna värjää hiuksensa vihreäksi. Anna lyö rihvelitaulun Gilbertin päähän. Anna roikkuu Tumman päilyvän aallokon yli menevän sillan pylväässä ja on silti ylenkatseellinen apuun tulevalle Gilbertille. Faith ja Walter ratsastavat sioilla. Rilla menee eriparikengissä tapaamaan ärsyttävää Evelyniä.
Lapsena pidin ja nyt pidän enemmän Anna-kirjoista ja niiden valoisasta optimismista. Lukioikäisenä Runotyttöjen tummanvivahtava romantiikka kolahti enemmän.
PAT-KIRJAT
Vanhan kartanon Pat (Pat of Silver Bush, 1933)
Pat, Vanhan kartanon valtiatar (Mistress Pat, 1935)
Pat-kirjat assosioituvat kodin lämpöön.
Näiden kirjojen olemassaolo selvisi minulla 90-luvulla, jolloin kielitaitoni ei riittänyt niiden lukemiseen. Tutustuin kirjoihin heti, kun ne suomennettiin (Sisko Ylimartimo, 2009 ja 2010), ja Pat marssi suoraan sydämeeni Annan ja Emilian kaveriksi.
Pat-kirjat ovat raikkaan moderneja 1930-lukulaisuudessaan. Siis raikkaan moderneja ollakseen Montgomeryä. Niistä puuttuu joku Annoissa ja Runotytöissä oleva romanttisuus. Jotenkaan Patin elämässä ei ole sellaista hehkua kuin Annan ja Emilian. Se on tavallisempaa, arkisempaa. (Kanasalaatit tuntuvat olevan yksi Patin elämän kohokohdista.) (Laskin leikkiä. Mutta kanasalaatit selvästi olivat tuona aikana iso juttu.)
Erityisesti pidän Pat-kirjoista talon ja muutosvastarinan takia. Pat on aivan kuin minä (tai minä kuin Pat). Vastustan kaikkea muutosta, hyvääkin. Samoin Pat. Pat rakastaa kotiaan Silver Bushia äärettömään palvontaan saakka. Minulla ei ole kotia, jota rakastaa äärettömään palvontaan saakka, joka on yksi vaikeita kohtia elämässäni. Minulla pitäisi olla pysyvä koti. Minun ei kuuluisi muuttaa paikasta toiseen ja repiä itseäni aina rikki. Pat ei kestä mitään muutoksia kodissaan eikä kodin lähipiirissä. Minä samaistun Patiin täysin. Muutokset haisee.
Ja sitten Pat-kirjoissa on se talo. Silver Bush. Sen matot (eritoten matot), ikkunat, portaat, ovet. Huonekalut. Kellari ja hillot. Itse tehdyt juustot. Persoonalliset, aidot kissat keittiössä ja läsnä kaikkialla (mikä nero Montgomery olikaan kirjoittamaan kissoista). Herkulliset ruuat.
Rakastan kirjoja, joissa on Talo. (Osittain ehkä koska itselläni ei ole.) Taloissa on yksi Montgomeryn kirjojen lumo. Vihervaara on ihastuttava. Uusi kuu kiehtova. Mutta mikään muu Montgomeryn kirjoittama talo ei ole niin selkeä oma hahmonsa kuin Silver Bush.
Pat-kirjoissa ei tarvita suurta draamaa (paitsi yllättävässä lopussa, joka ei lopulta tunnukaan yllättävältä vaan ainoalta oikealta mahdollisuudelta päättää kertomus onnellisesti). Kirjojen tarina rakentuu hitaasta, pysähtyneestä, onnellisesta, täydestä elämä. Semmoisesta, jota ei enää ole. Ei ole koskaan ollutkaan niin ristiriidattomana. Mutta jotain oikeaa ja totta niissä kirjoissa on. Ja siksi ne ovat muutostilanteessa terapeuttisia. Vaikka Silver Bushinkin pysyvyyteen hiipii muutos vähä vähältä.
ANNA vs EMILIA vs PAT
Lapsuusajan muistojen kunniaksi.
Annalla on punaiset hiukset. Ehdotonta plussaa. (Ei mikään argumentti oikeastaan, koska punaiset hiukset ovat ihanat juuri Annan takia.) Anna on liljamaisen ylväs, kuulas ja puhdas. Joo, Anna on pitkävihainen ja himpun turhamainen ja ehkä vähän liian täydellinen. Mutta Annassa on iloa ja rakkautta ja hyväsydämisyyttä niin paljon, että hänelle antaa anteeksi sen, että hän aikuistuessaan ei enää joudu kommelluksiin.
Emilialla on tummat hiukset ja hän on kuin tähti. Emilia on sulkeutunut, luulevainen, ylpeä. Ja kunnianhimoinen ja päämäärätietoinen. En osaa liittää Emiliaan mitään lämpimiä adjektiiveja. Paitsi huumorin ja itseironian (joista jälkimmäinen on lämmin adjektiivi vain siinä ja siinä). Emilia on kiehtova.
Patrician (en voinut kirjoittaa rivin alkuun "Patin") silmät ovat puronruskeat. Pat on lämmin ja uskollinen.
Emilia on salaperäisin ja siten kiehtovin. Pat on tavallisin ja siten samaistuttavin. Anna on esikuvallisin. Näin on. Enpä olisi määritellyt heitä täten 10-vuotiaana.
Nyt lähden Irlantiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti