L. M. Montgomeryn Anna-sarja

Olen lukenut kaikki Anna-kirjat yli kymmeneen kertaan. (Kaksi 2000-luvulla suomennettua osaa, Anna opettajana ja Annan perhe, olen lukenut vain kolme kertaa.) Harmittaa, etten ole merkinnyt muistiin jokaista lukukierrosta: Olisi tietysti kiinnostavaa tietää niiden tarkka määrä, mutta enemmän minua kiinnostaisi katsella vanhojen lukukertojen päiväyksiä ja muistella, mitä silloin tapahtui. Olen aikuisena nimittäin lukenut Annat aina, kun on tapahtunut elämänmuutos. Jokaisessa uudessa kodissa ensimmäisenä lukemistonani on ollut Annat. Samoin ne ovat olleet seurana, kun on ollut surua, ahdistusta tai epävarmuutta. Toisaalta  olen lukenut niitä joskus vain kesäkirjoina, toisinaan talvikirjoina. Kerran luin ne tenttiin. Tai, no. Annan nuoruusvuodet luin tenttiin. Mutta koska aina pitää lukea koko sarja...

Joka lukukierroksella joku sarjan kirjoista on aina noussut ylitse muiden ja joku toinen ei ole tuntunut niin hehkeältä. Se on riipunut iästä, elämäntilanteesta tai ehkä vuodenajasta. Mutta Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908) on ollut joka kerta erityinen eikä yhtään tylsä. Annan nuoruusvuodet on aina yhtä raikas. Se heittää tyttökirjallisuuden rakastetuimman punapään näyttämölle aina yhtä tuoreesti. Joka lukukerta elän tunteella todeksi Annan autuuden, kun hän ensimmäisen kerran elämässään tulee kotiin, ja Annan tuskan, kun hän kuulee, ettei hän tullutkaan kotiin. Ja sen jälkeen jo tutuksi käyneet tapahtuvat vyöryvät toinen toisensa jälkeen, valoisina, onnellisina, kauniina, mukana ripaus oikean elämän suruja.

Kun olin lapsi, Annan nuoruusvuodet oli tietenkin suosikkini. Ihan vain siksi, että siinä sattui ja tapahtui. Lisäksi Anna ja Diana olivat lähellä omaa ikääni. Kohtaus ylitse muiden oli tietysti se, jossa Gilbert tavoitteli koulussa Annan huomiota tarttumalla tätä palmikosta ja sihahtamalla "tuli on irti". Leikimme kohtausta barbeilla lukemattomat kerrat. Oli vain varsin hankalaa leikkiä nuken kanssa tyydyttävällä tavalla närkästynyttä Annaa, joka rikkoo rihvelitaulun Gilbertin päähän. (Kun televisiosta tuli Kevin Sullivanin ihastuttava Anna-sarja, järkytyimme kollektiivisesti, minä ja siskoni, kun Gilbert siinä "tuli on irti" sijasta suhahti "carrots". Se oli kerrassaan vääräoppista! Vaan siinä iässä emme vielä osanneet tietää, että alkutekstissä Gilbert sanoo "carrots" ja että suomentaja vain on ollut omatoiminen.)

Piirsin Anna-paperinuken yli kymmenen vuotta sitten, kun olin katsonut tv-sarjan ties kuinkamonennen kerran. Nuken hameisiin luin Annan nuoruusvuosista kuvauksia, mutta niissä taitaa olla silti enemmän vaikutteita televisiosarjasta... Matthew'n joululahjahameen piirsin kuitenkin parhaani mukaan kirjan kuvauksen mukaan. Tv-sarjan hameisto on alusta loppuun saakka ihastuttavaa, vain joululahjahame on siinä kertakaikkiaan epäonnistunut. Kamala 1980-lukuinen VAALEANSININEN hörhellys. Se on tietty vain minun mielipiteeni.

Anna ystävämme  (Anne of Avonlea, 1909) oli myös suosiossani ollessani lapsi, olihan kirjassa Davy-veijarin kolttosia ja loputtomia kysymyksiä. Mutta Anna alkoi olla huolestuttavan kunnollinen. Ainoat Annan menevät tempaukset olivat herra Harrisonin lehmän myyminen ja yhden kanalan katon läpi rysähtäminen. Kun ehdin teini-ikään, Anna ystävämme kurssi nousi korkealle Kaikurannan romantiikan vuoksi. Yksinäisen Lavendel-neidin tarina olisi  ollut romanttisinta, mitä tiesin, ellen olisi tiennyt jo Leslie Mooren tai Rilla Blythen tarinaa.

Avonlean kartta. Olen piirtänyt sen Paul Hendricksin kotisivuilta löytyvän kartan pohjalta. (Hendricks on ynnännyt yhteen Prinssi Edwardin saaren maantiedettä ja Anna-kirjojen kuvauksia. Luulisin, että hän on käyttänyt apunaan myös Montgomeryn päiväkirjatekstejä.) Yksi Anna ystävämme viehätyksestä on, miten Anna ja Diana seikkailevat pitkin Avonlean teitä ja metsiä. Aina löytyy jotakin kaunista tai yllättävää.

Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915) tuntui lapsena pikkuisen tylsältä. Ei se tietenkään ollut varsinaisesti tylsä, se nyt on selvää, Anna-sarja oli pyhä ja täydellinen (ja on edelleen). Mutta Annan unelmavuodet oli pikkuisen tylsä silti. Anna ei tee mitään hassua, Anna on aikuinen, Anna ei ymmärrä, että Gilbert on Se Oikea. Parhaita kohtia olivat Davyn kirjeet ja Annan lomat Vihervaarassa, jossa Davy teki kysymyksiä.

Sittemmin kirjaan ovat tuoneet lumoaan tunnelmallinen Karoliinan maja, hykerryttävä Jamesina-täti, eloisat ja toiveikkat nuoret opiskelijattaret ja... no, yleensä koko kirja. Nykyään Annan opiskeluaikoihin on tullut lisäripaus nostalgiaa, kun omat opiskeluvuoteni ovat jo takana. (Opiskelijat kimppakämppineen taisivat olla sata vuotta sitten loppujen lopuksi melko samanlaisia kuin nykyään.)

Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936) on suomennettu vasta vuonna 2002. Montgomery kirjoitti teoksen kustantajan pyynnöstä täydennykseksi sarjaan. Se on tyyliltään aivan erilainen kuin aiemmin kirjoitetut osat. Kirja on pääasiassa kirjemuodossa ja se on episodimaisempi kuin alkuperäiset osat. En aluksi pitänyt kirjasta juurikaan. Se oli vähän kuin pyhäinhäväistys. Nyt viime lukukerran jälkeen (viikko sitten, noin) hyväksyin sen kuitenkin osaksi Anna-sarjaa. Minua ilahdutti, miten kirjassa oli viittauksia sellaisiin henkilöihin, jotka olivat kadonneet "alkuperäisestä" sarjasta oikeastaan olemattomiin. Vaikkapa Annan ystävä Diana. Diana mainitaan Annan unelmavuosien jälkeen vain pari kertaa. Kun hänet mainitaan nyt sitten myöhemmin sarjaan lisätyssä Anna opettajana -kirjassakin, tuntuu Dianan merkitys Annan elämässä jotenkin palaavan takaisin ystävyyden rajoihin. Ihan kuin Montgomery olisi 15 vuotta Kotikunnaan Rillan jälkeen hoksannut, että hei, mä unohdin Dianan, mä haluun, että se oli osa Annan elämää vielä aikuisenakin, mä pistän Dianan tähän (ja siihen toiseen myöhemmin kirjoitettuun osaan).

Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams, 1917) oli oikeutetusti toinen teini-iän suosikki. Leslie Mooren romanttinen ja traaginen tarina oli värisyttävyystasoltaan samaa luokkaa kuin Tuulen viemää -elokuvan loppukohtaus, jossa Scarlett toteaa miettivänsä tätä kaikkea huomenna Tarassa. Leslie Mooren tarinaa ei mitenkään pahentanut hänen kullankeltaiset hiuksensa, jotka ylettyivät polviin saakka. (Oliko se polviin?)  Kun menin naimisiin, Annan pesänrakennus ja ensikoti tietenkin tuntuivat läheisiltä, vaikka Turun Ylioppilaskylän kaksio DDR-henkisessä ympäristössä oli aika kaukana Haavemajasta Prinssi Edwardin Saarella.

Viimeisimmällä lukukerralla (noin viikko sitten) minua ihastutti eniten Cornelia-neidin humoristinen hahmo sekä kaunis ja levollinen maisema, ja minua mietitytti eniten Annan ja Leslien ystävyyden kehittyminen sekä Annan perheenlisäykseen liittyvät ilot ja surut.

Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939) on myös suomennettu vuonna 2002. Siihen pätee samat sanat kuin Anna opettajana -kirjaan. Maininnat, vaikka kuinka ohimenevät, Dianasta, Marillasta, Rachelista ja Davystä nivovat kirjan osaksi sarjaa ja palauttavat alkuosien rakkaat hahmot takaisin lukijan mieleen. Mutta Annan perhe on ehkä vielä episodimaisempi kuin Anna opettajana, enkä vielä aivan mukisematta niele sitä tasa-arvoiseksi osaksi muiden kanssa. Toki kirja on lämminhenkinen ja hauska. Mutta jotenkin mutta. Minua ehkä häiritsee se, että kirjassa toistuu kaksi kertaa muutenkin Montgomeryllä useasti esiintyvä tapahtuma: pikkutytön ensimmäinen ystävä osoittautuukin petturiksi. Masentavaa. Kahdesti. Samassa kirjassa!

Ollessani lapsi tasaveroiseksi suosikiksi Annan nuoruusvuosien rinnalle kiipesi tietysti Sateenkaarinotko (Rainbow Valley, 1919). Annan nuoruusvuodet sai etumatkaa suosikkiudessa vain siksi aikaa, mitä äitini ääneenluenta kesti ehtiä Sateenkaarinotkoon. Nykyäänkin nämä kaksi osaa ovat ylitse muiden jollakin erityisellä tavalla. Jotenkin niissä värähtelee lapsuuden salaperäinen maailma, se johon itse ei enää pääse sujahtamaan sisälle, mutta jonka edelleen pystyy häivähdyksenä tuntemaan.

Sanomattakin on selvää, että Sateenkaarinotko oli yliveto lapsihenkilöiden vuoksi. Pappilan ja Kotikunnaan lapset olivat kerrassaan ihailtavia ja  nokkelia. Heidän edesottamuksesna olivat hauskoja ja yllättäviä ja Walterin huilunsoittaja-näyt olivat värisyttäviä. Nyt aikuisena minua edelleen ihastuttaa lasten persoonat, heidän mietteensä ja  pappilan lasten urhea itsekseen selviäminen. Ja Faithin lemmikkikukon syöminen tuntuu edelleen yhtä traagiselta kuin ollessani 7-vuotias.

Samaisen Hendricksin kotisivuilta saatu kartan malli. Lapsena piirsimme tietysti monet Sateenkaarinotkon kartat. Yksikään ei taida olla tallessa, valitettavasti.

Romanttinen Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside, 1920) oli tietenkin teini-iän kolmas suosikki. Silloin tosin mieltäni painoi taustalla vellova maailmansota. Nyt aikuisena pidän Kotikunnaan Rillaa ja Annan nuoruusvuosia sarjan parhaimpina kirjoina (parhaimmuus ei välttämättä tarkoita suosikkiutta), ensin mainittua pidän ehkä vielä jälkimmäistä himpun eheämpänä kokonaisuutena. Kotikunnaan Rilla on hieno kasvutarina, jossa nauravasta (ei huono juttu tuo nauravuus tietenkään) ja keveästä perhosmaisesta Rillasta kasvaa vastuuntuntoinen ja kypsä nuori nainen. Kasvutarina ei ole tylsän opettavainen moraalisaarna. Päin vastoin, se on oikeastaan vähän haikea ja surumielinen (onko se "päin vastoin"?).

Kirjan alussa eletään kesää 1914. Kohtsilleen 15-vuotias Rilla toteaa onnellisena uuteen aamuun herätessään, miten hän rakastaa aamuja, kun koskaan ei voi tietää, mitä yllätyksiä päivä tuo tullessaan. Lisäksi Rilla toteaa (siinä kohtauksessa tai vähän myöhemmin), että ikävuodet viidestätoista yhdeksääntoista ovat ihmisen ihanimmat. Lukija tietysti tietää, että Rillan seuraavat neljä vuotta kuluvat maailmansodan aiheuttamissa huolissa. Vaikka Montgomeryn luoma asetelma on varsin läpinäkyvä ja yksinkertainen, se ei yhtään tunnu päälleliimatulta ja... no... turhan simppeliltä. Asetelma yksinkertaisesti toimii. Sitä jo heti alussa tuntee ahdistusta päiväperhostytön puolesta, joka ei tiedä, mitä tuleman pitää. Ja tuleman pitää.

En ole tainnut itkeä mitään muuta kirjaa lukiessani niin paljon kuin Kotikunnaan Rillaa.  (Ehkä Nero Corleonea lukiessani ole itkenyt yhtä paljon.) Walterin kuolema ja moni muu kohta ovat toki itkettävän koskettavia, mutta pääpotin vie tietysti Maanantai-koiran uskollinen sodanmittainen odotus juna-asemalla.


Millaisia Anna-kirjamuistoja teillä on? Onko teillä suosikkeja tai tylsikköjä, ovatko listaukset muuttuneet iän myötä? Ovatko Annat kestäneet aikuistumista? Siis lukijan aikuistumista?