Kissanomistajan etappeja

Kun olin poissa kotoa kolmatta päivää ja oli väsy ja alakuloinen olo ja äitiä ja kissaa ikävä, kaivoin ei-älypuhelin-kännykkäni esiin ja katselin ottamiani Arthur-kuvia. En olisi arvannut, että koskaan katsoisin puhelimestani lemmikkini kuvia alakuloon.

Kun toisella kertaa istuin kaupunkireissun jälkeen kotimatkaani bussissa ja olo oli terveyskysymyksistä johtuen sopimattoman tuskaisa, jaksoin bussimatkan ihan vain ja ainoastaan sen takia, että ajattelin siellä kidutusvälineessä istuessani yhtä tiettyä pehmeää ja sympaattista kissaeläintä, joka varmasti vastaanottaa minut ilolla ja kiehnaten kotiin. (Ok, se ei koskaan kiehnaa. Mutta sanoo kurnau.)

Ja sitten vielä. Tämä viimeistään todistaa, kuka  on sotkenut kenenkin pasmat:

Huom! Kyseessä ei sentään ole keittiön ruokapöytä! Kissa on aina ennen kiertänyt kiltisi kaukaa välipala-astiani, mutta jätskin jämät vissiin haisi pitkälle omaa jätskihajuaan. En hennonut ottaa astiaa kissalta pois. Enkä älynnyt siirtää sitä lattialle. Tämmöistä tämä nykyaika on. Älysin ottaa kuvan mutten kasvattaa kissaa.

Hän melkein unohtui! Hän on tietysti ihanin!

Hänellä on ihanat hiukset korvaava ihana häntä ja huntu ja maailman söpöimmät korvat, silmät ja leuka. Lisäksi suomenkielisessä versiossa (äänitys vuodelta 1974) hänen puheäänensä (Tuula Rosenqvist) on niin suoloinen, että kuulen hänen äänensä korvissani vieläkin.

Hän on tietenkin Disneyn Robin Hoodin (1973) Marian-neito.

Suuri Disney-prinsessaelokuvavertailu. Pitkä.

On hankala yhdistelmä olla samanaikaisesti fyysisesti ja henkisesti haastavassa elämäntilanteessa. Elämän haasteiden mittakaava tunnetusti paisuu, jos ihmisellä on liikaa aikaa miettiä haasteitaan, ja jos ihminen on sohvanpohjatavaraa, ihmisellä on yleensä liikaa aikaa. Sitä varten on hyvä, että maailmassa on esimerkiksi Disneyn prinsessa-animaatioita.

Olen katsonut viimeisen viikon aikana paljon Disneyn prinsessa-animaatioita. Ne ovat auttaneet tappamaan aikaa ja antaneet hauskaa ajateltavaa. Lisäksi ne ovat riittävän selkeätajuisia. Niiden ainoa puute on, että ne ovat hetkittäin vähän liian stressaavia. (Minulle sopisi paremmin nyt Teletappien stressitaso. Mutta Teletapit noin muuten eivät tunnu tyydyttävältä ratkaisulta ajanvietteeksi.)

Olen katsonut Lumikin ja seitsemän kääpiötä, Tuhkimon, Prinsessa Ruususen, Pienen merenneidon, Kaunottaren ja hirviön, Mulanin, Tähkäpään, Urhean ja Frozenin, ja nyt seuraava tavoitteeni on tappaa aikaani kirjoittamalla niistä.

Näin.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Minulle ei ollut jäänyt siitä mitään selkeää muistikuvaa. Lapsena tuli kuunneltua melkoisen monta kertaa Lumikki-kasettia. Sitä sellaista, jonka mukana oli kuvakirja. (Ja kasetissa sanottiin aluksi: "Kun kuulet tämän äänen, prrrllling, kun kuulet tämän äänen, tiedät, että on aika kääntää sivua." ) Juuri kasetin vuoksi Lumikin musiikki luultavasti on painunut niin syvälle muistiini, että nyt 20 vuotta myöhemmin jokainen laulu oli yllättäen läpeensä tuttu.

Plussat:  Ihana ja pehmeä piirrosjälki. Eläinhahmot ovat uskomattoman pehmeälinjaisia ja suloisia. Taustat valtavan kauniita. Musiikki nostalgista ja hauskaa. Yleisesti ottaen todella kaunis elokuva. Ehkäpä kaunein kaikista näkemistäni Disney-animaatioista.

Miinukset: Lumikin ääni (katsoin englanninkielisen alkuperäisversion) on lapsellista sössötystä. Vaikea kuvitella, että sillä äänellä puhuva voisi olla vielä kypsä naimaan prinssiä.  
Lumikki on sevästi  lastenelokuva. Tai sitten maailma on muuttunut niin, että 1930-luvun huumori tuntuu nyt vähän lapsekkaalta.
Tarina on tavattoman episodimainen ja tuntuu hitaalta, vaikka paljon tapahtuukin. Mutta tapahtumasta toiseen siirrytään usein kuin uuteen näytökseen, ja tämä episodimaisuus saa leppoisan tahdin välillä tuntumaan junnaavalta. (Hitaus itsessään ei ole huono asia; nykyään elokuvat ovat usein liian levottomia.)

Mietittävää: Lumikki on alussa rääsyissä, koska paha äitipuolikuningatar niin haluaa. Miksi ihmeessä Lumikilla on sitten yhtäkkiä yllään kaunis keltainen mekko ja punainen viitta, kun hänet toimitetaan metsään tapettavaksi?
Kun Lumikki ja hänen eläinystävänsä siivoavat kääpiöiden asunnon, he vain tomuttavat sen eivätkä käytä vettä. Minua sen katsominen aivastutti! Ei niin siivota!
Nykyisissä Lumikki-tuotteissa (kirjoissa, värityskirjoissa, tarroissa) Lumikin kaula on pidempi ja ohuempi kuin alkuperäisellä prinsessalla. Myös nyky-Lumikin vyötärö on kavennettu. Tuhkimolle on tehty samat toimenpiteet. En arvosta.

Pelottavuusindeksi: Paljon ikäviä negatiivisesti latautuneita kuningatarkohtauksia, muttei mikään ylitsepääsemättömän ahdistava.

Nostalgia: Lumikin alkukohtauksessa on kaikkien aikojen merkityksekkäin rääsyesikuvani. Olen vuosikaudet luullut, että paperinukeilleni ja piirustuksiini piirtämäni rääsyt ovat saaneet mallin Tuhkimosta. Mutta kyllä se onkin Lumikista!  Kun nyt näin tuon alkukohtauksen, Lumikin rääsyissään kaivolla ja sitten linnan parvekkeella, nostalgiamittarini poksahti. En sentään itkenyt, mutta olin onnellinen.

Tuhkimo (1950)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva: Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Muistikuvani olivat positiivisia ja liittyivät pääasiassa Tuhkimon itseompelemaan tanssiaismekkoon  ja Tuhkimon rääsyihin.

Plussat: Kaunis piirrosjälki. Ei yhtä pehmeä kuin Lumikissa, mutta taustat edelleen herkkiä. Musiikki tuttuudessaan tuntui herttaiselta, etenkin haltiatarkummin bibbidibobbidibuu-laulanta.

Tuhkimon luonne on erinomainen. Nämä prinssiään odottavat satuprinsessat eivät ole nykyajattelun  mukaan ideaalisia hahmoja lainkaan. Mutta minä en osaa nähdä esimerkiksi Tuhkimoa jonakin passiivisena tyyppinä, joka vain haaveilee prinssistään ja onnestaan. Tuhkimo ei toki ole mikään Merida tai Mulan tai Tähkäpää, joka pistää toimeksi, mutta Tuhkimo tosiaan pitää unelmistaan kiinni ja luottaa, että asiat kääntyy parhain päin. Fiksuna tyttönä hän ei turhaan taistele olosuhteita vastaan (joita ei voi muuttaa juuri) vaan sopeutuu niihin (muttei alistu vaan toivoo). Tuhkimo on lämminsydäminen optimisti.

Miinukset: Tarinasta puolet kuluu siihen, kun Lucifer-kissa jahtaa Tuhkimon hiiriystäviä. Nämä takaa-ajo- ja piileskelykohtaukset vievät kyllä tarinaa eteenpän ja luovat pohjan loppukohtauksen jännitteelle (kun hiiret kantavat avainta vangitulle Tuhkimolle, katsojan takaraivossa on, että missä Lucifer piileksii), mutta ne ovat aika tylsiä.
 
Pelottavuusindeksi: Stressaavaa hiirijahdantaa. Ja äitipuoli on tosi ilkeä.

Nostalgia: Tuhkimon kolhiintunut ja säröpeilinen peilipöytä sekä kohtaus, jossa linnut ja hiiret valmistavat vaaleanpunaisen tanssiaispuvun, ovat lapsuuteni rakkainta kuvastoa. (Minulla ja siskollani oli palapeli, jonka kuvassa oli peilipöytä ja Tuhkimo ja tanssiaispuku, ja se oli paras palapeli ikinä.) Ja tietenkin Tuhkimon tanssiaisiinlähtö on unohtumaton.

Prinsessa Ruusunen (1959)


Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Ei ollut jäänyt mitään muistikuvia. Johtunee siitä, että Ruususen katsomiskertoja minulla ei taida olla yhteensä viittäkään.

Plussat: Tsaikovskin musiikki. Sattumoisin Prinsessa Ruusunen -baletin musiikki sopii dramaturgialtaan myös tähän elokuvaan. (Sovitettu musiikki toki, mutta Tsaikovskin silti.)
Haltiatarkummit ovat mainioita.
Kiehtova visuaalinen ilme taustoissa.

Miinukset: Toisaalta visuaalinen ilme on välillä alkeellisen tietokonepelimäinen.
Ruususen hahmo on todella pliisu eikä häneen saa mitään kontaktia. Aluksi Ruusunen on kehdossa (jossa häntä ei edes näytetä), sitten hänet näytetään noin 30 sekunnin ajan, kun hän 16-vuotissyntymäpäivänään lähtee poimimaan marjoja. Sitten Ruusunen laulaa yhden sympaattisen laulun, tapaa prinssin ja laulaa sen kanssa vielä vähän (yht. noin 5 min). Sen jälkeen Ruusunen itkee vähän (noin 10 sek), jonka jälkeen Ruususella ei ole repliikin repliikkiä. Sitten hän kävelee apaattisen lumottuna torniin ja pistää sormensa värttinään (yht. noin 1 min), nukkuu, herää suudelmaan ja kävelee prinssin kanssa ja tanssii. Se yksi laulu kieltämättä on sympaattinen ja sen perusteella voidaan olettaa, että Ruusunen myös, mutta käytännössä minulle oli ihan sama, miten Ruususen käy. (Tässä lienee syy sille, miksi en lapsena katsonut elokuvaa monestikaan.)

Mietittävää: Psykologia. Niin vain kuningas ja kuningatar antavat lapsensa kehdosta 16 vuodeksi metsämökkiin kasvatettavaksi. Heidän toki on lasta ikävä (se on melkoisen realistista), mutta sille ei elokuvassa anneta mitään roolia. Ruususelle sitten synttäripäivänä kerrotaan, että sä oot prinsessa ja sut on kihlattu prinssille, lähdetäänpäs linnaan, tässä sulle kruunu. Ruususta ei tilanteessa stressaa muu kuin se, että hän on juuri tavannut elämänsä rakkauden (sen yhden laulun verran), jota hän tietysti ei tiedä prinssiksi. Ja sitten nukuttuaan yhden yön (ei sataa vuotta) hän nai prinssin ja muuttaa tämän linnaan. (Ruususen vanhempia käy sääliksi.)

Pelottavuusindeksi: Todella stressaava. Pahatar on tosi paha ja sen ilkeä lintu tosi fiksu. Ahdistavaa.

Nostalgia: Ruususen metsäkohtaus. Hänen hiuksensa ovat ihastuttavat. (Minulla ja siskollani oli palapeli, jossa Ruusunen istuu metsässä ja kastaa varpaansa jokeen. Siinä palapelissä olennaisin pala oli siro varpaankärkipala. Ja Ruususen hiukset. Se palapeli oli Tuhkimo-palapelin kanssa paras.)

Pieni merenneito (1989)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun alussa. Muistikuva oli erittäin positiivinen. Pieni merenneito oli lapsuudessani suuri suosikki.

Plussat: Musiikki. Arielin teema on ihastuttava. Lisäksi elokuvassa on kolme muuta mieleenpainuvaa laulua.
Yllättäen en osaa eritellä mitään muuta erityistä plussaa. Piirrosjälki ei ole mielestäni yhtä hienostunutta kuin Lumikissa ja Tuhkimossa tai Kaunottaressa ja hirviössä. Moni hahmo on sympaattinen, mutta kukaan ei erityisesti sykähdytä. Ariel jopa ärsyttää. Tarina on toimiva ja hauska, mutta se ei innosta minua. Johtuu ehkä siitä, etten ole koskaan pitänyt alkuperäisestäkään tarinasta.
Ariel on joissakin kohtauksissa kaunein Disney-prinsessa. Hänen ilmeensä ovat usein suloisia.

Miinukset: Jostakin syystä en samaistunut Arielin ja Ericin hahmoihin.
Jotenkin tarina jää vajaaksi. Vanhoissa klassikoissa, kuten Tuhkimossa, epärealistisuus ei häiritse, ehkä koska niissä ei ole yritystäkään tehdä psykologisesti vakuuttavia tarinoita. Pienessä merenneidossa sen sijaan on jonkinmoinen pohjavire yrittää ymmärtää Arielin kaipuuta pois merestä. Ehkä? Joka tapauksessa lopussa on sellainen tunne, ettei Ariel ole nyt toiminut välttämättä kovin fiksusti. Joku pieni lisäys tarinaan olisi voinut korjata tilanteen, luulen.

Mietittävää: Pieni merenneito on viimeinen Disneyn prinsessaelokuva, jossa kyse on rakkaudesta ensi silmäyksellä/laulamalla. Lumikissa prinssi kuulee elokuvan alussa Lumikin laulavan ja yhtyy heti rakastuneena lauluun. Ruususessa tilanne on sama (paitsi laulu ei ole alussa). Tuhkimossa prinssi rakastuu Tuhkimoon tanssisalin toiselta laidalta.
Ariel rakastuu Ericiin samassa, kun näkee tämän laivan kannella. Hän seuraa Ericia salaa siinä tilanteessa muutaman minuutin, sitten tulee myrsky ja Ariel pelastaa Ericin. Kun Arielin isä saa tietää asiasta, Ariel huutaa tälle pateettisesti "rakastan häntä", joka on uskomattoman uskomatonta. Ariel ei ole siinä mennessä sanonut sanaakaan Ericille. Lumikki, Ruusunen, Tuhkimo tai heidän prinssinsä eivät sentään harhaudu sanomaan mitään yhtä paksua. Vaikka ovat yhtä teinejä kuin Ariel.
Pientä merenneitoa seurasi Kaunotar ja hirviö. Siitä lähtien rakastumiskuvio seuraakin sitten uutta kaavaa.  Aladdinin Jasmin, Pocahontas sekä Prinsessan ja Sammakon Tiana eivät Bellen tavoin hekään rakastu  enää ensi silmäyksellä. (Jaa, Pocahontasista en mene vannomaan.) He ja sankarit kinaavat, tappelevat ja tutustuvat romanttisen komedian tyyliin.

Pelottavuusindeksi: Muistikuva lapsuudesta todella stressaava. Sen vuoksi minulla oli melko korkea kynnys katsoa elokuvaa nyt. Koin elokuvan loppukohtauksen edelleenkin stressaavana.

Nostalgia: Musiikki.

Kaunotar ja hirviö (1991)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Viimeksi näin elokuvan 1990-luvun puolivälin tienoilla. Kaunotar ja hirviö on jäänyt mieleen kaikkein rakkaimpana ja ihastuttavimpana lapsuuden piirroselokuvana. Minulla oli siitä ihana postikorttikokoelma (5 markkaa kappale), korteissa oli kimalletta ja ne olivat seinällä varmaan vielä lukioaikoinanikin. Ainoa syy, miksen katsonut elokuvaa näinä välivuosia oli se, että minua jännitti sen(kin) loppukohtaus. (Tässä kohtaa lienee tarpeen sanoa, että olen lapsesta saakka ollut yliherkkä jännitykselle. Hermoheikko. Minua on aina ärsyttänyt, kun kaikki tarinat on pilattu jollakin jännityksellä ja seikkailulla. Enid Blytonin Seikkailu-kirjatkin olisivat olleet niin paljon kivempiä ilman niitä seikkailuja. Luultavasti hermoheikko herkkyyteni on aiheuttanut sen, että lapsuuden leffojen "jännät kohtaukset" ovat piirtyneet alitajunaani niin vahvoina, että nyt aikuisenakin alitajunta viestittää vielä niitä vanhoja kokemuksia.)

Plussat: Musiikki! Kaunottaren ja hirviön musiikki on kaikkein mieleenpainuvin elokuvamusiikki, mitä muistan. (Sound of Musicin ja My Fair Ladyn musiikki ovat toiset, jotka osaan ulkoa, mutta ne ovatkin huippulaatumusikaaleja.) Koko elokuvan kaikki musiikki on alusta loppuun lempimusiikkiani. Mutta alun salaperäisessä teemassa on erityistä lumoa.
Tarina toimii uskottavasti. Se on ihan oikea tarina.
Epäitsekkyyden teema.
Piirrostaustat ovat kauniit. Joissakin kohtauksissa eritoten taivas. 
Sympaattisiin hahmoihin samaistuu. Ärsyttävä Gaston-pahis on kiinnostava. Samoin hirviö.

Miinukset: Niitä oikeastaan ei minun mielstäni ole. Belle vaikuttaa äkkiseltään vähän enkelimäiseltä ja tylsältä, joka johtunee siitä, että hän ei ole täynnä tulta ja tappuraa kuten monet myöhemmät prinsessat. Mutta kun tarkemmin miettii hänen toimiaan, hän onkin vakuuttava ja kiinnostava. Ei kaikkien tarvi olla tulta ja tappuraa ollakseen kiinnostavia.
 
Mietittävää: Hirviön lumottu linna on ihmeen lähellä. Sinne ehtii ihan hetkessä. Miten kummassa se siis on pysynyt tuntemattomana Bellen kotikylän ihmisille?

Pelottavuusindeksi: Tosi stressaava. On susia ja aluksi aggressiivinen hirviö ja pahansuopa Gaston. Kamalaa.

Nostalgia: Alku, jossa Belle kulkee kylään ja laulaa, on varmastikin kaikkien aikojen suosikkikohtaukseni kaikista elokuvista. Kohtaus saa jatkoa vielä myöhemmin, kun Belle ryntää voikukkaniitylle vaaleanpunaisen iltaruskotaivaan alle laulamaan samaa laulua. Toinen syvälle mieleen painunut kohtaus on se, jossa Belle ja hirviö ruokkivat lintuja ulkona lumen keskellä.

Mulan (1998)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva: Katsoin Mulanin ensikertaa muutama päivä sitten, kun serkkuni hehkutti tarinaa minulle. En ollut katsonut elokuvaa aiemmin, koska kuulemani perusteella se oli ahdistava.

Plussat: Tarina. (Joka perustuu ikivanhaan kiinalaiseen runoon.)
Mulan on ihastuttava sankarihahmo. Suurisydäminen, sisukas, tavattoman rohkea ja nöyrä. Hän nousi kerrasta suosikkiprinsessojen joukkoon.

Miinukset: Sotaisuus. Jotkut kohtaukset ovat niin surullisia, ahdistavia ja todenmukaisia, että luultavasti en katso elokuvaa uudestaan.
Yleisesti pidin Mulanista, mutta kokonaisuudesta jää puuttumaan joku viimeinen silaus.

Mietittävää: Elokuva on hyvin feministinen. Erittäin. Siinä on hyvä viesti kyllä. Mutta jotenkin se on hyvin epärealistisessa yhteydessä. Että muinaisessa Kiinassa (tai sen paremmin missään muuallakaan siihen aikaan) joku nainen olisi voinut olla noin emansipoitunut? Njaa. Toisaalta tarinahan perustuu siihen vanhaan runoon... Se siitä kyseenalaistuksestani.

Pelottavuusindeksi: Korkea.

Nostalgia: Sitä ei ole ehtinyt muodostua alle viikossa. Mutta luultavasti kohtauksessa, jossa koko Kiinan kansa kumartaa Mulanille, on nostalgia-ainesta. Suuria aineksia on myös kohtauksessa, jossa Mulanin isälle selviää, että hänen tyttärensä on lähtenyt hänen sijaansa sotaan.

Kaksin karkuteillä - hiuksia nostattava seikkailu eli Tangled (2010)


Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Olen nähnyt elokuvan vähintään kerran vuodessa sen ilmestymisen jälkeen. Tangled on niin valoisa, että yleensä olen päätynyt katsomaan sen stressinhallinnallisista syistä.

Plussat: Tarina on mukaansatempaava seikkailu. 

Henkilöt ja hevoset ja kameleontit ovat ihastuttavia (paitsi ilkeä valeäiti, Gothel-noita, on ihastuttavan ilkeä narsisti).
Tähkäpään ja valeäidin suhteen psykologinen pohja on rakennettu hyvin. Äiti on onnistunut saamaan Tähkäpään pysymään tornissa vapaaehtoisesti vähättelemällä ja säikyttelemällä tätä. Toisaalla Tähkäpään oikeat vanhemmat, joiden lapsi on varastettu, esitetään koskettavasti ja aidolla tavalla surevina. (Homma hoituu tässä elokuvassa huomattavasti paremmin kuin Prinsessa Ruususessa.)
Tangled on näkemistäni tietokoneanimaatioista kaunein. Elokuva on toteutettu yhdistämällä tietokonetekniikkaa ja perinteistä käsin piirtämistä (ja jotakin muuta). Lopputulos on pehmeä ja paikoin maalauksellinen.
Musiikki on hyväntuulista. Suomenkielisessä versiossa äänet ovat parhaimmat (olen vertaillut kaikkiin eurooppalaisiin dubbauksiin). Eritoten Maria Ylipää Tähkäpäänä on loistava. (Käännös on muuten laadukas.)
Ilmapiiri on positiivinen, valoisa ja energinen.

Miinukset: En keksi.

Mietittävää: Tähkäpää on aina ollut lempisatuni. Hiusten takia. Aikuisena minä kuitenkin havahduin huomaamaan, että kyseessä on kaikkein älyttömin satu ikinä (jos ei oteta lukuun Ruususen ällöintä versiota). Ajatelkaa nyt.
Vastasyntynyt vauva annetaan pahikselle maksuksi kaalista (rehu riippunee versiosta). Siellä tornissa sitten pikkuinen lapsi kasvaa yksikseen. Sitä käy vain joku psykopaatti moikkailemassa. Kun neito sitten saavuttaa teini-iän, hän kaikkien todennäköisyyksien mukaan ei olisi suloinen ja luottavainen kaunotar, johon prinssi ensisilmäyksellä rakastuu. Tornielon lopputulema olisi paremminkin aneeminen keripukkinen ylipainoinen pitkähaaraishiuksinen epätasapainoinen tukholmasyndroomainen ihmispelkääjä. Jos hän kuitenkin onnistuisi olemaan pelkäämättä prinssiä ja vihaamatta tätä (prinssinhän vuoksi neidon ainoa tuttu maan päällä, psykopaattinoita, kuoli) ja jos prinssi olisi jo aluksi sokea ja lopussa myös ja he päätyisivät naimisiin, neito kärsisi kauheista peloista ja mielettömästä alemmuuskompleksista (etenkin jos hänelle selviäisi, että hänet on vaihdettu kaaliin). Se siitä onnellisesta lopusta.
Sen vuoksi jossakin 2000-luvun alussa kehittelin oman version, jossa pidettiin huoli neidon henkisestä ja fyysisestä tasapainosta. Sitten Disney otti ja kopioi ideani. (Sitä myöden, että torni on täytetty loputtomasti toistuvien ajanvietteiden tuloksilla.)

Pelottavuusindeksi: Muutamia aika ikäviä kohtauksia, mutta seikkailullinen toiminta pehmentää niitä.

Nostalgia: Aikaa myöden nostalgiakohtaukseksi muotoutunee se, jossa Tähkäpää on ensi kertaa kaupungissa ja tanssii kadulla iltaruskoon asti. Kuvakulmat ja renessanssihtavan musiikin riemu ovat tässä kohtauksessa ihastuttavat.

Urhea (2012) 

Kyseessä on Disneyn ja Pixarin yhteistuotanto, Urhea ei siis ole ihan aito Disneyn prinsessa-animaatio, mutta haluan sen silti mukaan tähän listaukseen.

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Näin elokuvan teatterissa tuoreeltaan ja nyt toistamiseen dvd:ltä. Muistikuvista ei näin tuoreissa elokuvissa kannata puhua.

Plussat: Elokuva on kaunis. Erityisesti metsäkohtauksissa on salaperäistä lumoa ja vihreää tai usvaista valoa. Yleensäkin maisemakuvat ovat mahtavia. (Varsinkin Skotlanti-fanille, joka ei koskaan ole käynyt Skotlannissa.)
Merida ja hänen äitinsä kuningatar Elinor ovat kiinnostavia ja moniulotteisia hahmoja. Äidin ja tyttären välinen suhde on mukavan raikas ja uusi teema prinsessaelokuvaan. Sankarittomuus niin ikään on mieluisaa.

Miinukset: Tarina mielestäni joiltakin osin sekava. Siinä on liian paljon edestakaisin metsään juoksemista.

Mietittävää: Pidän elokuvasta siksi, että sen päähenkilöissä on mietittävää. Katsojana on sekä villikkoprinsessan että vakavan äidin puolella. Kun asiat esitetään äidin näkökulmasta, Meridan säntäily ja ajattelemattomuus ärsyttää. Kun asiat esitetään Meridan näkökulmasta, Elinorin viileänjärkevä ajattelu tuntuu sydämettömältä. Kun äiti ja tytär heitetään yhdessä metsään, äiti vieläpä karhuksi taiottuna, ei synny pelkästään komediaa. Syntyy kehityskertomusta.

Pelottavuusindeksi: Kirottu Mor'du-karhu on hyvin stressaava. Pelottavampi ja stressaavampi kuin tämän vertailun muiden elokuvien stressitekijät.

Nostalgia: Sellaiseksi aikaa myötä tulee ainakin alun maisemat.

Frozen (2013)

Edellinen katsomiskerta ja muistikuva:  Näin elokuvan vuodenvaihteessa teatterissa. Ihastuin elokuvaan heti ja odotin malttamattomana sen ilmestymistä dvd:lle. Viimeisen viikon aikana olen katsonut elokuvan kolmasti. (Ensin englanniksi, koska elokuvateatterissa näin sen suomeksi, sitten suomeksi ja sitten vielä mieheni kanssa kerran suomeksi.)
 
Plussat: Talvimaisemat, jään ja lumen eri muodot, niiden valot ja välkehdinnät.
Skandinaavisalpilliset yksityiskohdat rakennuksissa, huonekaluissa ja vaatteissa.
Saamelaishenkiset musiikit. Ensimmäinen laulu, jossa miehet hakkaavat jäätä ja laulavat rytmikkäästi ja miehekkäästi, on edukseen suomenkielisessä versiossa (josta pidin muiltakin osin englanninkielistä enemmän). Suomen kieli sopii melodian jämäkkään lappalaistunnelmaan ja melodiaan huomattavasti englantia paremmin. Ei ihme.
Tarina on Urhean tarinan tavoin raikas poikkeus. Kyse on sisarusten välisestä suhteesta. Mielestäni tarina toimii alusta loppuun. Se rakentuu uskottavalle pohjalle ja siinä on mielenkiintoinen jännite hilpeän ja eloisan Annan ja hillityn ja pidättyväisen Elsan välillä. Loppuratkaisukin onnistuu olemaan lässähtämättä siihen, että paikalle ilmaantuisi prinssi Elsaa varten.
Henkilöt (myös lumiukko ja poro) ovat rakastettavia. Paitsi tietty pahikset.

Miinukset: Visuaalinen ilme on mielestäni joiltakin osin kova ja viimeistelemätön. Lähinnä kaupunkikuvissa. Ei lainkaan lumi- ja jääkohtauksissa.

Näkemykseni ja kuulokuvani mukaan musiikki on pääasiassa hirveää ja latteaa poppia. Tiedän olevani tässä asiassa erimielinen enemmistön kanssa, mutta laitetaan se Mahler-suuntaukseni piikkiin. En kuitenkaan ole tässä yhtä ankara kuin mieheni, joka piti alun jäälaulusta, mutta kolmannen kappaleen koittaessa voihkaisi, että lauletaanko tässä vielä paljon. Loppujen laulujen aikana hän vääntelehti, nauroi, voihki ja haukkui ne järjestään banaaleiksi. Sellaisia kultturellisnobeja tässä osoitteessa.
Jos halutaan tuoda ilmi, että hillityn pidättyväinen nainen haluu vapautua, onko ainoa keino näyttää se tekemällä henkilölle muodonmuutos viettelevään iltaklubilaulajatar-lookiin? Kun Elsa haluaa päästää irti ja laittaa tuulemaan, tämän ulkoasu ja ilmeistö muuttuu kertaheitolla viettelijätärmäiseksi. Halkiota myöden. En tykkää. Kyllä voi vapautumista ilmaista muullakin tavalla. (Ehkei kuitenkaan yhtä myyvästi.)
KORJAUS MIELIPTEESEEN. 7. 5. 2014. Olen sittemmin kuunnellut Frozenin musiikkia. En nyt sanoisikaan enää, että se on pääasiassa hirveää ja latteaa poppia. En edelleenkään pidä sitä minään taiteen riemuvoittonakaan. Mutta olen huomannut, että laulujen sanat ensinnäkin ovat erinomaisen kertovat. Melodiat ovat helposti opittavat ja ihan kivat. Ongelma enemmänkin on ehkä laulutyyli yhdistettynä melodioihin. Etenkin siinä Elsan halkioketkutuskappaleessa.

Mietittävää: Vastakruunattu kuningatar juoksee karkuun ja jäädyttää maan. Kuningattaren pikkusisko lähtee perään. Ja jättää maan vierasmaalaisen prinssin haltuun. Koko seikkailun ajan vierasmaalaiset aristokraatit johtavat Arendellea ja päättävät jopa kuningattaren teloittamisesta. Eikö maassa tosiaankaan ollut omaa parlamenttia tai käräjäväkeä tai herttuaa tai hovimarsalkkaa hoitamaan asioita? Juonen kannalta toki vieraiden piti hoitaa hommat, mutta uskottavampaa olisi ollut, jos mukana olisi ollut jokunen paikallinen päättäjä.
Elsan äidin ja isän psykologinen silmä on pohjanoteeraus. Jos tytär pelkää omaa taikalahjaansa, pelkoa tuskin vähentää eristäminen ja eristäytymään kannustaminen ja ohjeet kontrolloida tunteita. Tietysti näinkin oli tapahduttava, että tarina saattoi edes tapahtua. Mutta kovin ikävää tuollainen kasvatus. Onneksi kuningas ja kuningatar kuitenkin kuvattiin hellän ja empaattisen oloisina.

Pelottavuusindeksi: Ei oikeastaan lainkaan pelottava. Ei melkein yhtään stressaavakaan.

Nostalgia: En osaa vielä sanoa. Kohtaus, jossa epätoivoinen Elsa juoksee vuonon poikki jäädyttäen sen samalla, on vahvasti latautunut. Jopa mieheni mielestä. (Hän sanoi sen oma-aloitteisesti.) Elokuvateatterissa kohtaus oli hieno kokemus.  Ehkä se jää elämään mielessäni yhtenä elokuvan merkkikohtauksena.

Jos siellä näytön äärellä on joitakin muita Disney-prinsessaelokuvafaneja, kertokaa, mistä itse pidätte tai ette!

Disney-prinsessojen (ja muidenkin) hiuksista

Ollessani lapsi parhaat televisio-ohjelmat olivat minusta sellaisia, joissa on ihania hiuksia. (Paitsi Pelle Hermannilla ja Röllillä ei ollut ihanat hiukset, mutta ne oli silti parhaita.) Parhaissa värityskirjakuvissa oli ihania hiuksia ja parhaat sadut olivat sellaisia, joiden kuvituksena oli ihanahiuksisia prinsessoja. Ihanat hiukset oli yksi parhaista asioista. (Omat hiukseni eivät olleet muuta kuin piikkisuorat ja sähköiset.)

Vähän vanhempana sama homma jatkui. Pikku naisten ikivanhassa elokuvaveriosta muistan Amyn essun lisäksi vain korkkiruuvikiharat ja Bethin pitkät hiukset ja hiusnauhan. Tuulen viemässä olennaisinta oli Vivien Leighin hiukset. Erityisesti se alun kampaus, jossa aukinaiset hiukset on ihanasti nostettu sivuilta ylös. Sissi-elokuvien ehdoton vetovoima oli Romy Schneiderin hiuksissa (peruukissa).

Lapsena minä tietysti piirsin mieluiten prinsessoja. Piirrän edelleenkin mieluiten prinsessoja, ja prinsessapiirustusten suurimmat esikuvani ovat samat kuin alusta alkaen: Rudolf Koivu, Albert Edelfelt ja Carl Larsson. Uudet lisät esikuviini ovat Alphonse Mucha, Viktor Vasnetsov Ivan Bilibin. Kaikki kuusi olivat hiuseksperttejä.

Ihanimmat hiukset ovat pitkät ja silkkiset ja liehuvat ja niissä on kiehkuroita ainakin latvoissa. Kuvassa prinsessa tarkastelee puutarhasuunnitelmiaan.

Otollisin prinsessa hiuspiirustusten kannalta on Rosalinda/Porkkanainen/Persiljainen/Tähkäpää. Sattumoisin hän on ollut lempiprinsessani aina vain. Piirros on totisesti ajalta ennen vihjettäkään Disneyn elokuvasta.

Disneyn prinsessoilla on tietenkin keskeinen sija prinsessahiusasioissa (ja Disneyn prinsessaelokuvat listautuvat parhausjärjestykseen jotakuinkin hiusten perusteella).

Lumikilla on liian lyhyet ja pöyheät hiukset, jotta hän voisi menestyä prinsessasaralla. Plussaa tulee kuitenkin hiusnauhasta. Ja Lumikin hame on kaikkein hienoin.

Lumikin hiukset on silti kivat piirtää.

Tuhkimon hiukset ovat nekin liian pöyheät ja lyhyet, mutta huivin kanssa ne ovat suloiset.

Tuhkimon peruslook. Siis ennen prinsessuutta.

 Ruususen hiukset ovat erittäin varteenotettavat. Ne ovat parasta A-luokkaa (mutta elokuvasta en välitä). Ruususen hiukset ovat ihanat, koska ne ovat pitkät ja ihastuttavalla tavalla tuhdin kiharaiset ja niissä on ihana etutukka. Ruususen kruunu ja hiusnauha eivät pahenna tilannetta. Ruususen kruunu on kaikkein paras kaikista Disneyn kruunuista.

Auroran kiharat ovat ihanimmat kiharat kaikista.

Mulania, Pocahontasta, Jasminea ja joitakin, joita en muista, en kommentoi, koska heihin minulle ei ole läheistä suhdetta. (En ole nähnyt Mulan-elokuvaa laisinkaan, ja Pocahontasia ja Aladdinia en muista kunnolla. Olen tainnyt nähdä nekin vain kerran tai pari.)

Arielin hiukset kuuluvat parhaimmillaan A-luokkaan, mutta hetkittäin ne ovat vain puffahtanut tulipunainen pinta. Tuulen sekoittamana tai veden alla liikkessä tai märkänä olkapäillä Arielin hiukset ovat ehdottoman ihanat.

Arielin vesiletti. (Ja kameran vihreäoranssit temput paperilla.)

Bellen hiukset olivat suosikkini siihen saakka, kun tuli tämä uusin setti prinsessa-animaatioita. Bellen hiukset ovat ihanat, koska niistä irtoaa välillä suortuva otsalle ja ne ovat ruskeat. Homman viimeistelee ja voiton vie kotiin se, että hiukset kohoavat keskijakauksesta sivulle vähän kuin elokuvan Scarlett O'Haralla. Tai Sissillä. Bellen juhlakampaus on täydellinen.

Bellen otsakiehkurat ovat suloiset. Paperin viherpunainen väri ei.

Meridan hiukset on animoitu ihanalla tavalla pöyheäksi pörröpesäksi ja niiden väri on kaunis, mutta ne sijoittuvat hiuskilvassa Arielin tasolle, Ruususen ja Bellen taakse. 

Meridan söhröpörrö on vaikein piirtää.

 Uusimman prinsessa-animaation, Frozenin, hiukset ovat Bellen luokkaa. Elsan ja Annan nutturakampaukset ovat täydelliset, ne yltävät Bellen kanssa tasoihin. Elsan letistä en välitä niin paljon. Mutta Annan luontevat palmikot ja elävät etuhiukset ovat ihanat, Bellen tasoa nekin.

Annan letit ja etutukka ovat kovin skandinaaviset. Täsmennetään nyt tässä aiemmin sanottua: Lumikin hame voittaa perinteisen prinsessahamekategorian. Elsan ja Annan norjalaishenkiset vaatteet ovat muuten hienoimmat kaikista.

Elsan nuttura on täydellinen.

Paras kaikista tietenkin on Tähkäpää. Se nyt on selvää. Ei tarvinne selittää.

Tähkäpään hiuksissa on parasta se, että niitä voi piirtää vaikka miten pitkälle.

Onko teillä näkemyksiä prinsessahiuksista? Disneyn tai muiden?

(Editoitu 23. 4. lisäämällä piirrokset Disneyn prinsessoista.)

Vielä yksi juttu Linnunradan käsikirjasta liftareille

Douglas Adams ei kuulemma tykännyt kovastikaan Linnunrata-sarjansa viimeisestä osasta eikä sarjan loppuratkaisusta. Hän suunnitteli trilogiaansa jatko-osaa ja uudenlaista loppua. Jatko-osassa piti yhdistyä Linnunrata-jutut ja Dirk Gentlyn Holistisen etsivätoimiston aineisto (Dirk Gentlyssä on kyseessä hulppea scifiparodiadekkari, jossa suurin mysteeri on ehkä porraskäytävään jumittunut sohva). Kuudes osa olisi ollut luultavasti ilahduttava lisä trilogiaan, mutta Adams kuoli ennen aikojaan ja kirja jäi suunnitelman tasolle. (Nämä tiedot ((mielipiteitäni lukuun ottamatta)) on poimittu englanninkielisestä Wikipediasta.)

Muutama vuosi Adamsin kuoleman jälkeen irlantilainen Eoin Colfer kirjoitti Linnunrataan kuudennen osan. Kirjan nimi on Vielä yksi juttu... (ilmestyi englanniksi 2009). Luin sen juuri. Se ei ollut kovin hyvä.

Vielä yksi juttu... on varsin adamsmainen ja se ammentaa vahvasti Linnunrata-sarjan aineksista ja tyylistä. Lisäksi siihen on sisällytetty Dirk Gently -kirjasta Sielun pitkä pimeä teehetki tuttu ukkosenjumala Tor, aivan kuten Adams oli itsekin suunnitellut. Colferin kirjassa esiintyy kaikki Linnunradan olennaisimmat ja rakkaimmat hahmot (paitsi ei Marvinia, koska hän kuoli aiemmissa osissa). On Arthur, Ford Prefect, Zaphod Beeblebrox, Trillian, Fenchurch, Random, vogonit, Loputtomasti Pitkitetty Wowbagger ja jopa patja. Colfer viittailee aiempiin tapahtumiin, keksii uusia sanoja ja elämänmuotoja, herjaa kaikkea (eritoten uskontoa), ja tapahtumat sujuvat juuri niin epätodennäköiseella logiikalla kuin Adamsinkin kirjoissa. Mutta tässä kaikessa minusta nimen omaan on myös Vielä yksi juttu -kirjan heikkous. Se on takertunut liikaa Adamsiin.

Homman nimi on se, että ei hyvän kirjoittajan kannata jäljitellä toista hyvää kirjoittajaa. (En ole lukenut Colferilta muuta, mutta hän vaikuttaisi olevan hyvä kirjoittaja.) (Ja tämä ehkä vie pohjan argumentiltani: mistä tiedän, vaikka Vielä yksi juttu olisi kirjoitettu ((ja käännetty)) Colferin omalla tyylillä.) (Mutta jatkan argumentointiani silti.) Colferin olisi minusta kannattanut käyttää Adamsin henkilöitä ja luonnetta ja maailmankaikkeutta ja lisäksi Tor-jumalaa, mutta omalla tyylillään. Adamsin jäljittely vääjäämättä on melkoisen latteaa. Aika viihdyttävää kyllä, mutta latteaa. Minulle tuli lukiessani monet kerrat ikävä alkuperäistä kertojaa. Mietin, miten hän olisi kaiken kertonut.

Itse tarina minusta toimi. Jos ei oteta lukuun tahmeaa alkua. Ja loppua. Muuten tarina oli ok. Ja Tor oli oikein sympaattinen ukkosenjumala. Niin että oikein akuuttiin Linnunrata-kuumeeseen kirjan voi lukea. Muttei kannata lukukokemusta kovin suurilla odotuksilla.

Linnunradan käsikirja liftareille

Luin pitkästä aikaa Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjan liftareille sekä kaikki sen neljä jatko-osaa. Edellisestä lukukerrasta taitaa olla kymmenen vuotta, ja silloinkin luin vain ensimmäisen osan. Lukiovuosina luin koko trilogian muistaakseni kolme kertaa. 

En osaa sanoa, miksi nyt iski innostus lukea kirjat uudestaan. Ehkäpä asiaan vaikutti se, että teos on mennyt Ylen Ykkösellä kuunnelmana tänä keväänä ja olen sitä silloin tällöin kuunnellut. Joka tapauksessa otin Linnunrata-yhteisniteeni kirjahyllystä vähän epäröiden. Toisaalta huvitti, toisaalta ei. Arvelin, että ehken enää välitä koko parodiasta. Arvelin kuitenkin väärin.

Koko trilogia ilahdutti minua aivan kuin ennenkin. (Paitsi viimeinen osa, joka on valju verrattuna muihin.) Päästyäni toiseen kirjaan ja siihen kohtaan, jossa ilmenee, että Kultasydän-aluksessa majailevat Arthur Dent ja kumppanit ovat olleet viimeiset 40 sivua Zaphod Beeblebroxin taskussa, minulla tuli hinku yrittää tehdä jonkinlainen vuokaavio trilogian tapahtumista. (Sanottakoon tässä välissä, että Douglas Adams itse kutsui teoskokonaisuutta trilogiaksi, vaikka siinä olikin viisi osaa.) Kaaviosta tuli tällainen:

Tiivistelmä Linnunrata-trilogian tapahtumista.Värialueet merkitsevät, että ketä liikkuu kenenkin kanssa, eli ketkä ovat milloinkin yhdessä. Vaikka Arthur liikkuu muiden kanssa eikä päinvastoin, vallitsevana värinä on Arthurin väri, sillä tarinan näkökulma kuitenkin on hänen.

Valitsin helpoimman tavan yrittää hahmottamista. Kaaviossani asiat on esitetty samassa järjestyksessä kuin kirjassakin. Kronologinen esitystapa olisi ollut ehkä vaikein: koska Arthur oli esihistoriallisella maapallolla, nykyhetken maapallolla, maailmanlopussa ja loputtomien valovuosien pituisten etäisyyksien päässä siellä täällä (plus rinnakkaismaailmankaikkeudessa) ja maapallolla sen tuhoamisen jälkeenkin, on vaikea sanoa, mikä tapahtui ennen mitäkin. (Minä en ole yksin mielipiteeni kanssa, että aikamatkustelu on ongelmallista. Adams kehittelikin Ajanhuoltokampanjan hoitelemaan Linnunradalla aikamatkustamisen vuoksi tapahtuneita kompleksisia sotkuja.)

Pidän Douglas Adamsin älyttömistä ja yllätyksekkäistä juonenkäänteistä, satiirista, parodiasta ja verbaalisuudesta. Tällä lukukerralla pidin kuitenkin eniten Adamsin kielileikeistä. Kielileikeillä tarkoitan nyt muuta kuin verbaaliakrobatiaa. Linnunrata-trilogia on pullollaan nokkelia ilmaisuja ja se on toki hauskaa. Mutta minusta hauskinta on se, miten Adams on tietoisesti kirjoittanut kielestä ja pelleillyt kieliopillisten ja kielitieteellisten asioiden kanssa.

Seuraavaksi esimerkki nokkelasanaisuuden ja kielen (lauserakenteiden, merkitysten) tietoisen hallinnan yhteistuloksesta. Näkemykseni perustuu kylläkin Jukka Saarikiven suomennokseen. En ymmärrä tarpeeksi syvällisesti englantia, jotta osaisin alkukielisestä virkkeestä sanoa, minkätasoisesta kielen hallinnasta siinä on kyse. Käännöksessä joka tapauksessa on kysymys kerrassaan mehukkaasta kielteisten ilmaisujen sujuvasta ketjusta:

"Tuo nuori nainen", hän lisäsi odottamatta, " on yksi kaikista niistä vähiten valistumattomista epä-älyllisistä elämänmuodoista, joiden tapaamista minulla on ollut syvällinen ilon puute olla kykenemättä välttämään."

Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki. Suom. Jukka Saarikivi.

Alkukielellä: "That young girl", he added unexpectedly, " is one of the least benightedly unitelligent organic life forms it has been my profound lack of pleasure not to be able to avoid meeting."

Seuraavat kaksi esimerkkiä ovat Linnunradan selkeimmistä kielileikeistä. Ensimmäinen niistä koskee ajassa matkustamista ja kielioppia. Adamsin mukaan ajassa matkustamisen suurimmat ongelmat eivät liity historiaan ja siihen, että matkustaja voi tulla omaksi isäkseen tai äidikseen. Adamsin mukaan ajassa matkustamisen suurin ongelma on kielioppi. Paras lähdeteos aiheeseen on "Dan Streetmentionerin Ajassa matkaajan käsikirja - tuhat ja yli aikamuotoa", mutta käsikirjassa on haasteensa:

Useimmat lukijat pääsevät semikonditionaaliseen futuuriin jota modifioi käänteinen plagaalinen intentionaalisen subjunktiivin imperfekti ennen kuin luovuttavat; itse asiassa teoksen myöhemmissä painoksissa on sen jälkeiset sivut jätetty tyhjksi painokustannusten säästämiseksi. 

Maailmanlopun ravintoa. Suom. Jukka Saarikivi

Yritin huvikseni selvittää, mistä semikonditionaalisessa futuurissa jota modifioi käänteinen plagaalinen intentionaalisen subjunktiivin imperfekti voisi olla kyse. Enpä saanut selvitettyä. Semikonditionaalinen futuuri voisi tarkoittaa puolittaista ehdollisuutta tulevaisuudessa. Selvä. Sitä modifioi (eli määrittää tai muuntelee) käänteinen plagaalinen intentionaalisen subjunktiivin imperfekti. Plagaalinen on musiikkitieteellinen termi, joka liittyy jotenkin kirkkosävellajeihin. Niin että se siitä. Intentionaalisuus on tietoisuuden  kyky viitata itseensä. Subjunktiivissä on kyse epävarmuudesta tai toiveesta, imperfektissä menneestä aikamuodosta. Intentionaalisen subjunktiivin imperfekti voisi siis olla jotakin tietoisen kyvyn epävarmuudesta viitata itseensä menneisyydessä. Tai jotakin. Mutta mitä se voisi olla, kun siihen yhdistetään jonkinlainen kirkkosävelasteikko ja tehdään koko jutusta käänteinen? Riemastuttavaa.

Kirjassa esitetään muutama Dan Streetmentionerin käsikirjan mukaan tehty aikamuotokorjaus:

It is built on the fragmented remains of an eventually ruined planet which is (wioll haven be) enclosed in a vast time bubble - -

In it, guests take (willan on-take) their places at table and eat (willan on-eat) sumptuous meals while watching (willing watchen) the whole of creation explode around them. - -

You can arrive (mayan arrivan on-when) for any sitting you like without prior (late fore-when) reservation because you can book retrospectively, as it were, when you return to your own time (you can have on-book haventa forewhen presooning returningwenta retrohome). - -

Se on rakennettu lopulta tuhoutuneen planeetan pirstaleisille jäännöksille, jotka on (tulnee ollaiksenut) suljettu valtaisan aikakuplan sisään - - 

Sen sisällä vieraat istuutuvat (tulnevat istuutunaikse) pöytään ja nauttivat (tulnevat nauttiaikse) ylellisiä ruokia samalla kun (tulnevat katsellein) kuinka koko luomakunta räjähtää ympärillä. - -

Sinne voi saapua (tulnee voikse saapuvan) mihin aikaa vain ilman pöytävarausta, sillä varauksen voi tehdä takautuvasti, nimittäin palattaessa omaan aikaan (varanaikse voiden tehney retrovasi nimenaikse tulenessa tula tullan kotiin). - -

Maailmanlopun ravintola. Suom. Jukka Saarikivi.

Suomentajalla on ollut hauskaa! 

Minulle tuli hinku pilputa käännöksen aikamatkustusaikamuodoissa olevat sanat osasiinsa, vaikkei siinä ole mitään järkeä. Pätkitään nyt aluksi tuo "tulnee ollaiksenut". (En saa tällä kirjoitusohelmalla asennettua pystypalkkeja, joten pilppuan sanan tavuviivoin.)

 tul-ne-e olla-i-kse-nut

Ensimmäisessä sanassa (olettaisin...) on potentiaalin tunnus -ne-. Potentiaalin tunnuksen n:n pitäisi kylläkin mukautua sitä edeltäviin l-, r- ja s-kirjaimiin, joten oikea muoto olisi 'tullee'. 'Tulnee' kuitenkin on ihan ok. Ei ihan korrekti, mutta suomea. 

'Ollaiksenut' onkin vähän toista maata. Siinä voi nähdä 1. infinitiivin ('olla') ja translatiivin (-kse-) ('ollakseni' olisi 1. infinitiivin pidempi muoto, joka tarkoittaa sitä, että infinitiivi on translatiivissa ja siihen liittyy possessiivisuffiksi).  Lopussa on 2. partisiipin tunnus -nut. Koska partisiipit eivät taivu aikamuodoissa, ei jäljelle jäävä -i- (periaatteessa) voi olla imperfektin tunnus (paitsi tällä argumentilla ei ole mitään väliä, koska infinitiivi ja partisiippi eivät oikeasti edes mahdu samaan sanaan). i:n on oltava siis monikon tunnus, ja asian vahvistaa se, että virkkeessä on monikollinen tekijä.

En tullut kyllä tästä silpunnasta hullua hurskaammaksi, mutta oli kivaa silti. Vaikka silppuaminen oli kivaa, taidan kuitenkin antaa "varanaikse voiden tehney retrovasi nimenaikse tulenessa tula tullan kotiin" -pätkän olla ihan rauhassa. Olisi muuten kiinnostavaa tietää, miten tietoisesti suomentaja on noita rakenteita kasannut. Siis tietoisesti tietenkin, mutta kielikorvalla vai kieliopilla hullutellen vai niiden yhdistelmällä?

Lopuksi vielä toisena esimerkkinä vähän suopatjojen kielestä (sekä kaikkien aikojen suosikkikohtaukseni koko trilogiassa, eli Marvinin ja suopatjan keskustelu). Eikä sen kummempia selityksiä. Paitsi alleviivaan tässä vähän viimeisen kappaleen sanaa 'etymologi'.

The mattress flurred and glurried. It flolloped, gupped and willomied, doing this last in particularly floopy way.

"Voon", it wurfed at last, "and was it a magnificent occasion?"

flurred - purskui

glurried - lurpsi

flolloped - mötkähti/lollahti

gupped - molahti

willomied - lyllyi

globbred - vollahti (Jos haluatte tietää sanan vollahtaa merkityksen, ostakaa Squornshellousin suoslangisanakirja kirja-alennusmyynnistä tai vaihtoehtoisesti Maximegalon-suursanakirja. Yliopisto tulee olemaan varsin iloinen päästessään siitä eroon ja saadessaan lisää arvokasta pysäköintitilaa.)

flurbled - pluplautti

guirruled - kuidusteli

"Seisoin lavalla. Edessäni ja takanani satoja maileja siltaa."

"Kiilteikö se?" patja innostui.

"Kyllä se kiiteli."

"Kaartuiko se juhlallisesti yli maiseman?"

"Kyllä se kaartui juhlallisesti yli maiseman."

"Ulottuiko se kuin hopealanka kauas aineettomaan usvaan?"

"Kyllä", Marvin sanoi. "Haluatko sinä kuulla tämän jutun?"

"Haluan kuulla puheesi", patja sanoi.

"Näin minä sanoin. Minä sanoin: 'Haluaisin sanoa, että minulla on suuri ilo ja kunnia saada julistaa tämä silta avatuksi, mutta en voi koska valehtelupiirini ovat pois käytöstä. Inhoan ja halveksin teitä kaikkia. Täten julistan tämän onnettoman kyberstruktuurin avatuksi jotta sitä voisivat nyt väärinkäyttää kaikki ne, jotka sen tarpeettomasti ylittävät'. Ja kytkin avaamispiirini."

  Marvin vaikeni ja muisteli hetkeä.

  Patja purskui ja lurpsi. Se lollahteli, molahti ja lyllyi ja teki kaiken tämän erityisen lopoisasti.

"Vuun", se vurpsahti viimein. "Oliko se suurenmoinen tilaisuus?"

"Kohtuullisen suurenmoinen. Koko tuhannen mailin pituinen silta kimaltavine kaarineen romahti itsestään ja upposi valittaen liejuun vieden kaikki mukanaan."

(Krikitin sotarobotit ryöstävät tässä välissä ensin Marvinin jalan ja sitten Marvinin.)

Se kohottautui nähdäkseen ruokojen yli, mutta ei siellä ollut mitään nähtävää, ei robottia, ei kimaltelevaa siltaa, ei alusta, vain ruokoja. Se kuunteli, mutta tuuli ei kantanut muuta ääntä kuin jo tutun puolihullujen etymologien huhuilun toisilleen yli kolkon rämeen. 

Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki. Suom. Jukka Saarikivi.

Paljon tapahtuu ja on tapahtumatta

Kissa on kotiutunut. Se on jopa uskaltautunut istumaan ulko-oven viereen hetkeksi aurinkonpaisteeseen. Valitettavasti joudumme kuitenkin muuttamaan lähikuukausina, ja tulevassa kodissamme ei välttämättä ole kissalla yhtä kivaa. Ei välttämättä minullakaan, mutta se on kai asennekysymys.

Eli kissa on kotiutunut (1) ja vuokrasopimuksemme on irtisanottu (2). Siinä on kaksi tapahtunutta asiaa. Yksi ei-tapahtunut asia (toistaiseksi) on uuden kodin löytyminen (-1). Se käy hermoille (3).

Aloin lukea Dickensin Pikku Dorritia (4). Sekin on tapahtuma, kuten myös se, että Dorrit jäi kesken (5) äkillisen Annan Karenina -innostuksen vuoksi (6). Anna Karenina jäi kesken (7) äkillisen Salainen puutarha -innostuksen vuoksi (8). Luin Salaisen puutarhan (9) ja kirjoitin siitä tänne (10). Lisäksi olen innostunut vaihteeksi englantilaisista kartanoista (11) ja olen lukenut Linnunrata-trilogian kohta jo puoleenväliin (12).

Olen nimitellyt kissaa söpöksi noin 17 kertaa päivässä (1151) ja leikkinyt sen kanssa tosi paljon (1687, joka on muuten vuosi, jolloin Jean-Baptiste Lully kuoli). Nyt Arthur kehrää sylissäni (1688) ja äsken se haukotteli (1689) niin, että sen hampaat kolahti päin pöydän reunaa (1690).

Eli paljon tapahtuu. Se tuli varmasti nyt selväksi. 

Sitä mitä ei tapahdu, on vaikeampi todentaa. Mutta kyllä se lista on vähintään yhtä pitkä kuin tapahtuneiden asioiden. Mikään ufo ei ole abduktoinut minua minnekään (-2). Tudor-nukketaloprojektini ei etene (-3). Amerikanserkku ei ole kuollut (-4) eikä testamentannut minulle mitään (-5). Jne, aina äärettömiin lukuihin saakka.