Kissanomistajan etappeja

Kun olin poissa kotoa kolmatta päivää ja oli väsy ja alakuloinen olo ja äitiä ja kissaa ikävä, kaivoin ei-älypuhelin-kännykkäni esiin ja katselin ottamiani Arthur-kuvia. En olisi arvannut, että koskaan katsoisin puhelimestani lemmikkini kuvia alakuloon.

Kun toisella kertaa istuin kaupunkireissun jälkeen kotimatkaani bussissa ja olo oli terveyskysymyksistä johtuen sopimattoman tuskaisa, jaksoin bussimatkan ihan vain ja ainoastaan sen takia, että ajattelin siellä kidutusvälineessä istuessani yhtä tiettyä pehmeää ja sympaattista kissaeläintä, joka varmasti vastaanottaa minut ilolla ja kiehnaten kotiin. (Ok, se ei koskaan kiehnaa. Mutta sanoo kurnau.)

Ja sitten vielä. Tämä viimeistään todistaa, kuka  on sotkenut kenenkin pasmat:

Huom! Kyseessä ei sentään ole keittiön ruokapöytä! Kissa on aina ennen kiertänyt kiltisi kaukaa välipala-astiani, mutta jätskin jämät vissiin haisi pitkälle omaa jätskihajuaan. En hennonut ottaa astiaa kissalta pois. Enkä älynnyt siirtää sitä lattialle. Tämmöistä tämä nykyaika on. Älysin ottaa kuvan mutten kasvattaa kissaa.