lauantai 29. huhtikuuta 2017

Keskisuuri Disney-prinsessaelokuvavertailu: Tuhkimo (2015) sekä Kaunotar ja hirviö (2017)

No oikeasti aika pieni. Vertailu siis.  Mutta "Pieni Disney-prinsessaelokuvavertailu" näyttäisi tosi olemattomalta otsikolta! Sitä paitsi otsikosta näkyy, että vertailussa on vain kaksi elokuvaa, joten ehkä otsikko läpäisee eettisen seulan?

Edellisissä vertailuissa jaoin sisällön kahteen osaan: itse elokuviin ja elokuvien hameisiin. Tällä kertaa yhdistän nämä kaksi asiaa. En ihan vielä tiedä, että miten sen teen, mutta minulla on aavistus, että painopiste saattaa kallistua prinsessahameiden puolelle. Eikä se mikään ihme olisikaan. Tuleehan Tuhkimo- ja Kaunotar ja hirviö - elokuvajulisteitakin katsellessa selväksi, että tässä on kyseessä prinsessahameiden välinen taisto!

Tässä vertailussa on siis kyse vanhojen Disney-klassikoiden tuoreista live action -versioista.  En ymmärrä elokuvia siten, että alkaisin kirjoittaa varsinaista arvostelua. Sivuutan siis kaikki ohjaus- ja kuvausasiat enkä yritä ymmärtää asioita sen syvällisemmin. Vääjäämättä kirjoitan joistakin juoniseikoista, mutta nähdäkseni en kykene tekemään juonipaljastuksia, jotka voisivat joltakulta pilata elokuvaelämyksen. Kaikki nyt kai tietävät, että Tuhkimo lopulta saa prinssinsä ja niin edelleen.
 
TUHKIMO (2015)
Juliste: Elokuvan mainosjuliste tekee selväksi, että tässä totta totisesti on kyse Tuhkimosta eikä kenenkään tarvitse pelätä pettymystä haltiatarkummin taitoihin liittyen. Kuvan perusteella Disneyn tuotantotiimi on selvästi ymmärtänyt, että Tuhkimon tanssiaishame on suunnilleen yhtä tärkeä hahmo kuin sadun prinssikin (satukirjoissa ja Disneyn piirretyssä versiossa itse asiassa ehdottomasti tärkeämpi)  ja määrännyt kunnon budjetin tanssiaisasun toteuttamiseen. Hame selvästi kompensoi sitä Disneyn Tuhkimo-version ikävää puutetta, että sankaritar menee tanssiaisiin kolmen kerran sijaan vain kerran: tähän mekkoon on panostettu kolmen edestä ja prinsessamekkorakastajat ehkä voivat antaa anteeksi että menettivät mahdollisuuden nähdä kolme eri tanssiaisleninkiä. Juliste kertoo myös sen, että uusi elokuva ammentaa kuvastoaan vanhasta piirretystä, mutta että (onneksi!) puvustaja ei ole toteuttanut piirretyn version mekkoa vaan on käyttänyt sitä vain inspiraation lähteenä. Lisäksi juliste kertoo (tämä menee melkein jo analyysin puolelle), että elokuva ei ole suunnattu vain pikkutytöille. Mekko ja kenkä ovat terveiset viisivuotiaille katsojille, mutta kuvan dramaattinen asetelma ja värimaailma, pilvinen tausta, Tuhkimon luonnolliset hiukset  ja yleinen pastellisävyjen, perhosten, timanttisten välkkeiden jne vähäisyys ovat terveisiä yli viisivuotiaille katsojille.

Yleisvaikutelma: Elokuva on erittäin kaunis. Kuvat soljuvat... kuvauksellisesti ja asetelmat ovat... asetelmallisia. Musiikki on miellyttävää (joskin välillä minulle tulee olo, että pari teemaa lisää olisi tehnyt terää). Elokuvan värimaailma on ihastuttavan sadunomainen olematta kuitekaan mikään Liisa Ihmemaassa -värimaailma. Lavastus hivelee silmää. Se on sopiva sekoitus viktoriaanisen pukudraaman ja satuelokuvan kulisseja.  Puvustus ansaitsee arvosanaksi kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Niin sanottu taustakuoro on puvustettu viktoriaanisen ajan (sanoisin että noin 1840-luvun) tyyliin, paitsi satuelokuvamaisesti. Tuhkimo (ja hänen äitinsä) on puvustettu ajattomasti. Äitipuoli ja sisarpuolet on puvustettu 1940- ja 1950-luvun elokuvien tyyliin,  ja heidän asunsa samanaikaisesti sekä loukkaavat että riemastuttavat katsojan silmiä.

Plussat: No puvustus on plussaa ehdottomasti. Ja näyttelijätyö. Mutta täsmällisempiä plussia ovat äitipuoli, prinssi ja tanssiaiset. Äitipuoli (Cate Blanchett) on kertakaikkisen mahtavan ilkeä ja dramaattinen hahmo mataline äänineen. Hyvää bonusta piirrettyyn versioon (sekä kaikkiin satukirjaversioihin) tuo ne muutamat kohtaukset ja viitteet, jotka yrittävät vähän selittää ja avata äitipuolen ilkeyttä. Pidän siitä, että ilkeä äitipuoli ei ole ilkeä vain siksi että hän on ilkeä, vaan että katsojalle tarjotaan jokinlaista pohdiskeltavaa ilkeyden taustaksi. Vastaava realistisehko juonilisäys on tapahtunut myös prinssin kohdalla. Nimittäin Tuhkimo (Lily James) ja prinssi (Richard Madden) kohtaavat jo ennen tanssiaisia! Jopa kerran! Ja jopa ehkä neljän minuutin ajan! Niin että tanssiaisten rakkaustarinalle on, öh, realistisempi pohja kuin piirretyssä elokuvassa! Parasta elokuvassa on kuitenkin - minulle siis, koska, mitä prinsessoihin tulee, minulla on viisivuotiaan sielu ja sydän - tanssiaishässäkkä alkaen kurpitsavaunujen taikomisesta ja päättyen Tuhkimon ja prinssin tanssiin. Siihen väliin mahtuu pakahduttava määrä satumaista kullankimallusta ja organzan kahinaa ja helmain hulmuamista. Jonkun mielestä tämä hamekeskeinen jakso voi olla liian hamekeskeinen ja pitkä. Mutta minun mielestäni elokuvan jokainen hamesekunti lunastaa paikkansa.

Häkellytykset: Prinssin ja Tuhkimon ensikohtaaminen täyttää kuninkaalliset mitat. Metsästysmusiikki raikaa ja hevoset laukkaavat. Vai ravaavat? No. Kuitenkin. Tuhkimo ja prinssi kohtaavat toisensa kumpikin hevosen selässä istuen. He eivät missään vaiheessa laskeudu ratsailta. Ei siinä mitään. Mutta miksi he kiertävät hevosineen (lähes) koko ajan kehää? Onko se joku ratsastajien lempijuttu? Vai oliko se käsikirjoittajasta vain näyttävän draamallinen asetelma? 

Toinen minua häkellyttävä seikka on se, miten pitkään kello voi lyödä kahtatoista. Ei edes Turun tuomiokirkon vanhat (hitaammat) kellot lyöneet noin kauan. Tuhkimo havahtuu keskiyön koittamiseen puutarhassa linnan takana. Siinä kohtaa tornin kello heläjää herttaista alkuhelinää ja viisari rapsahtaa minuuttia vaille puoleenyöhön. Seuraavan kahden minuutin ja kymmenen sekunnin aikana Tuhkimo hyvästelee prinssin, juoksee puutarhan halki ja linnan takahuoneen (hivenen vähättelevä sana) kautta tanssiaistungokseen, kipittää portaat ylös, törmää kuninkaaseen ja kertoo tälle miten rakastettava poika tällä on, juoksee käytävän poikki, etupuutarhan halki, portaat alas, pysähtyy reagoimaan prinssin odotuspyyntöhuutoon ja hyppää kurpitsavaunuihinsa. Jos jossakin on taikaa, niin tässä suorituksessa! Kello alkaa lyödä puolenyön humautuksia kolme minuuttia sen jälkeen kun Tuhkimo sai puutarhassa minuuttia vaille varoituksen. Puolenyön lyönnit kestävät noin 50 sekuntia (mikä lienee realistista, paitsi että lyönnit eivät tule aivan tasarytmillä, ainakaan eivät minun korvaani). Eli noin kolmen minuutin ja 50 sekunnin kuluttua siitä, kun kello on minuuttia vaille puoliyö, kello lyö viimeisen puolenyön lyönnin. En ole mitenkään taitava aikojen kanssa, päin vastoin, mutta joku tuossa mättää*. Eikä vähiten se, että Tuhkimo ehtii alle neljässä minuutissa ruusupuutarhasta muutaman kilometrin matkan kärrytietä aivan kotinurkille saakka. Väittäisin, että niillä kengillä hän olisi voinut ehtiä neljässä minuutissa justiinsa puutarhasta linnaan sisälle. 

Ja lasikengissä juoksemisesta puheen ollen. Tuhkimo saa prinssiin nähden etumatkaa neljätoista sekuntia, kun prinssi jää puutarhaan miettimään liskoja ja kurpitsoja. Miten ihmeessä miekkaileva ja hevosurheileva salskea prinssi ei ehdi juosta Tuhkimoa kiinni jo ennen kuin Tuhkimo ehtii sisälle linnaan? Kysyn vaan!

*) Mättäyksen olisi helposti voinut välttää sillä, että Tuhkimo olisi havahtunut kellon neljännestuntilyöntiin! Se ei olisi ollut aivan yhtä dramaattista, mutta huomattavasti järkevämpää.


KAUNOTAR JA HIRVIÖ (2017)

Juliste: Mainosjuliste lupailee tanssiaishametaikaa ja prinsessaelokuvaa. Tai sitten ei. Tietenkin kuva myy elokuvaa prinsessaelokuvana ja osoittelee mekkoa, että huomatkaa, me olemme taas järjestäneet teille tanssiaisleningin joka hulmuaa. Mutta pääasiassa juliste mielestäni viittaa vuoden 1991 piirrettyyn Kaunottareen ja hirviöön ja sen ikonisimpaan kuvastoon.

Yleisvaikutelma: Elokuva on tummasävyinen ja satumainen, barokkinen ja rokokooinen. 

En osaa keksiä elokuvasta yhtäkään puutetta. Kuitenkaan minun silmiini Kaunotar ja hirviö ei ole yhtä eheä kokonaisuus kuin vuoden 2015 Tuhkimo. Ei tämä Kaunotar ja hirviö missään tapauksessa epäeheäkään ole. Mutta jos näitä kahta elokuvaa vertaa, Tuhkimo on mielestäni jotenkin kuvauksellisempi ja saumattomampi. Ei niin, etteikö Kaunotar ja hirviökin tarjoaisi visuaalista riemua. Sitä se tekee. Elokuvan lavastus lumottuinen linnoineen sekä metsineen ja puvustus 1700-luvun tyyleineen ovat kohdillaan. Meinasin pillahtaa itkuun, kun näin elokuvan alkukohtauksen vähintäänkin noin kolmekymmentä vaaleaa ja (keino?)silkkistä säkkiselkähametta. Olisin voinut siinä paikassa hypätä pystyyn (jos en olisi minä enkä olisi ollut porilaisessa elokuvateatterissa) ja huutaa koko maailmalle, että kiitos Disney. Myöhemmässä kohtauksessa pyykkärityttöjen caraco-jakut aiheuttivat melkein vastaavaa riemua. Ja lopputekstien koittaessa huokasin onnellinen hykerrytys vatsassani ja haikea suru sydämessäni, että miksi ihmeessä en ole lavastussuunnittelijana Hollywoodissa.

Kaikessa mahlerhenkisyydessäni olen myös musikaali-ihminen. Ainakin My Fair Lady -musikaalityylin ja Lloyd Webberin kannattaja. Kaunottaren ja hirviön musiikki (Alan Menken) on kuulunut lapsuudesta saakka suosikkeihini, ja sen sekä My Fair Ladyn  laulut ovat ainoita lauluja, jotka osaan edelleen ulkoa (muutaman virren, kansallishymnin ja Satalunnan laulun sekä Karjalan kunnailla -laulun lisäksi). Tässä uudessa elokuvaversiossa on (onneksi!) mukana kaikki piirretyn Kaunottaren ja hirviön musiikkinumerot sekä muutama uusikin laulu. Musiikki on rikkaasti orkestroitu ja lauluesitykset ovat mainioita.

Plussat: No tuota. Koko elokuva. Vaikka sanoin, että mielestäni Tuhkimo on ehkä näistä kahdesta ehkä elokuvallisesti hienompi, Kaunotar ja hirviö on kuitenkin suosikkini. Täsmäplussia ovat Belle, Gaston, hirviö sekä hirviön linnan ongelman ratkaisu. Aloitetaan linnalla. Suuressa Disney-prinsessaelokuvavertailussa kirjoitin näin: "Hirviön lumottu linna on ihmeen lähellä. Sinne ehtii ihan hetkessä. Miten kummassa se siis on pysynyt tuntemattomana Bellen kotikylän ihmisille?" Onneksi tässä uudessa versiossa käsikirjoittajat ovat huomioineet tämän ongelman. Eikä se ratkaisukseen tarvinnut kuin kaksi virkettä kertojan suusta. Linna unohtui kyläläisltä, sillä haltiatar taikoi kyläläiset unohtamaan linnan olemassaolon. Simppeliä. Arvostan.

Kaikki elokuvan näyttelysuoritukset ovat mielestäni mainioita. Parasta antia tällä saralla on ehkä kuitenkin rakastettavan ihastuttavan mehukkaan iljettävä Gaston (Luke Evans) ja hänen lauluesityksensä. Osansa täydellisen pahiksen erinomaisuuteen tuo tietysti käsikirjoitus, joka rakentaa Gastonin ällönarsistista henkilöä alun sisääntulosta aina lopun raukkamaisiin selkäänampumisiin saakka. Belle (Emma Watson) on plussaa siksi, että Belle on Disneyn prinsessoista minulle rakkain, eikä Emma Watson tuottanut pettymystä. Hänen Bellensä on jotenkin seesteisen lakonisen realistinen. Ei mikään hihkuva musikaaliprinsessa vaan ihan ajatteleva ja mietteliäs nuori neito. Hirviö (Dan Stevens) on sympaattinen ja uskottava, ja samoin kuin Tuhkimossa yritettiin ymmärtää ilkeän äitipuolen psykologiaa, tässäkin sivulauseella taustoitetaan, miksi prinssistä kasvoi niin itsekäs ja paha, että hän ansaitsi haltiattaren rangaistuksen.

Häkellytykset: Varsinaisia häkellytyksiä en elokuvasta keksi, mutta tanssiaishameasia on alkanut häiritä minua jälkikäteen. Ensin minua harmitti, että minkä vuoksi Bellen ihastuttavaa tanssiaishametta ei näytetty sen enempää. Sittemmin olen löytänyt hameesta lähikuvia, joiden perusteella olen todennut, etteipä sitä mekkoa kannattanut enempää kuvatakaan (asiasta lisää myöhemmin). Ja kun pääsin sinuiksi hameminuuttien ja -lähikuvien vähäisyyden kanssa, aloin miettiä, että minkä ihmeen takia elokuvaan piti ängetä hametaikaa. Elokuvassa nimittäin näytetään, miten Bellen hameenhelmojen kultakoristukset leijailevat katosta ja kiinnittyvät helmaan. Kyseinen kohta on elokuva ainoa kökkökohtaus, jotenkin kömpelö ja irrallinen (onko minusta tulossa aikuinen?). Nyt sitten asiaa mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että tämä kökkökohtaus oli välttämättömänä koettu ja päälle liimattu prinsessataian lisäys Disney-perinnön hengessä. Mielestäni aika turha.

Puvustus: Tuhkimossa (2015) Tuhkimo menee koko elokuvan yhdellä mekolla plus tanssiaishameella. No, ja lopuksi näkyy vilaukselta hääpuku. Kaunottaressa ja hirviössä Bellelläkin on tanssiaishame sekä vilaukselta joku juhlamekko (kuvassa alhaalla vasemmalla), joka on hääpuku tai sitten ei. Mutta koska Bellellä ei ole ilkeää ja tyrannisoivaa äitipuolta vaan kiltti ja ihan asiallisesti toimeentuleva isä, hänellä on arkiasuja enemmän kuin yksi. Mikä on MAHTAVAA. Bellen asut liiveineen, nyöreineen takkeineen ja kuoseineen pohjautuvat vapaamuotoisesti 1700-luvun tyyliin ja ovat ihastuttavia (ja saavat nukenvaateompelusormet syyhyämään). Oheisessa kuvassa näkyy joitakin Bellen asuista. Hänellä on kolme eri puolihametta, (luullakseni) neljä takkia, pari viittaa ja kolme erilaista liiviä. Esiliinojakin on ainakin kaksi. Lisäksi Belle nähdään alusvaatteisillaan. Eli tähän elokuvaan pätee sama kuin vuoden 1991 versioon. Bellen vaatevaraston runsaus takaa elokuvalle (ja Bellelle itselleen) ikuisen paikan sydämessäni.


TANSSIAISHAMEVERTAILU
 (Kyllä kävikin niin, ettei tämä osuus vallannutkaan suurinta osaa tästä blogikirjoituksesta.)

Oheinen kuva kertoo tarinasisällöllisen totuuden. Elokuvan mainosjulisteet valehtelevat. Näissä kahdessa elokuvassa ei ole kyse tasaveroisesta prinsessahamekilpailusta. Tuhkimossa hame on Tärkeä Juttu ja Täydellinen Unelma ja Prinsessasatujen Täyttymys ja niin edelleen. Kaunottaressa ja hirviössä tanssiaishame on... tanssiaishame. Kummassakin tapauksessa vaatimaton ja herttainen neito tälläytyy parhaimpiinsa, mutta Tuhkimo menee hovitanssiaisiin ja muuttuu prinsessaksi, kun taas Belle menee tanssahtelemaan hirviönsä olkkariin (höm) ja pysyy herttaisena neitona (tämä oli se tarinasisällöllinen totuus). Tuhkimon hame tulvii ja hulmuaa ja rönsyää yli äyräiden ja on alusta loppuun saakka viimeisen päälle prinsessainen, jopa kuninkaallinen. Bellen hame on kaunis ja pelkistetty tanssiaishame. Tuhkimon hame voittaa kilpailun mennen tullen ja 100-0. (Terveiset isosiskolle!) Siis prinsessahamestandardien mukaan ainakin.

Elokuvajulisteet valehtelevat ja vihjaavat hameiden tasaveroisuudesta siksi, että Kaunottaren ja hirviön julisteessa Bellen hame on parhaimmillaan ja sen heikoin kohta ei ole näkyvissä. Bellen hameen helma nimittäin on täydellinen. Kertakaikkaan ihastuttavan ilmava, kevyt, leijaileva. Tanssin liikkeissä se on kuin vesi valuisi. Silleen nätisti valuisi. Ei kuten uitettu koira vaan enemmän kuin viehkeä vesiputous. Ja juuri tämän helman leijumisominaisuuden vuoksi ihmettelin ensin, että miksi elokuvassa ei näytetty hametta enempää ja lähempää. Mutta asia on niin, että hameen yläosa on aika kökkö. Sellainen barbihamematskupolyesterhommeli. (Asiasta valitetaan myös tässä jutussa, jossa on ihan kiinnostavia aatoksia elokuvan puvustuksesta.) Masentavaa. Uskoakseni kuitenkaan kuvausryhmä ei vältellyt lähikuvia siksi, että kuvausryhmä olisi ajatellut, että onpa kökkö mekko. Mutta nyttemmin minua ei siis ole enää haitannut lähikuvien puute. En minkä kökkölähikuvia kaipaa!

Jännä juttu sikäli, että netistä löytyvät mekkofaktat kertovat, että kumpaiseenkin hameeseen on kyllä panostettu. No tietty on panostettu. Swarovski-kristallia on palanut ja metritolkulla ihania kankaita ja tuntitolkulla työtä. Siksi kai olenkin niin pettynyt, että Bellen tanssiaisleningin yläosa ei oikein siedä materiaalitietoista lähitarkastelua. (Siltä se ainakin näyttää. En ole löytänyt mistään selvää faktaa, mitä kankaita ja pitsejä siihen on käytetty.)

Juttua Bellen mekosta ja jotakin sen materiaaleista löytyy esimerkiksi täältä
Juttua Tuhkimon mekosta ja sen materiaaleista löytyy täältä.
Ja kiehtovia kuvia Tuhkimon hameen kerrostumista (kiitos, Tillintallukka!) löytyy täältä.


P. S. Pahatar (2014) ei ole mukana tässä minivertailussa, sillä en ole nähnyt sitä enkä ehkä uskalla katsoakaan. Minulla on oikeasti huonot elokuvahermot! Disney kuulemma suunnittelee jo  Aladdinista ja Pienestä merenneidosta eläviä elokuvaversioita. Leijonakuningas vissiin on jonossa kuitenkin seuraavana (en käsitä, miten se pystytään toteuttamaan), ja Viidakkokirja tuli jo. Minulla on kutina, että omat uusintaversiokokemukseni tulevat rajoittumaan kuitenkin vain näihin kahteen tässä läpikäymääni prinsessasatuun (elleivät Tangled ja Frozen ole vuorossa joskus hamassa tulevaisuudessa). Suhteeni eläinsatuihin on vähintäänkin kompleksinen. Prinssit saavat pudota torneista ja tulla sokeiksi, äidit ja isät saavat kuolla ja pahat äitipuolet saavat näännyttää neitoja. Mutta leijonat tai kauriit tai muut eläimet eivät saa kuolla, eivät edes piirretyissä. Niin että Bambi ja Leijonakuningas eivät ole minun juttuni. Lisäksi minulla on erittäin superkompleksinen suhde horisontaalisesti pitkänmallisiin jalattomiin eläimiin. Sen vuoksi en ole nähnyt Viidakkokirjaa edes piirrettynä. Sen vuoksi en koskaan aio katsoa Aladdinin live action -versiota.  Pienessä merenneidossa ei ole varsinaisia horisontaalisia pitkänmallisia jalattomia eläimiä, mutten koe houkuttelevana ajatusta eläväisistä Ursulan lonkeroista. Sitä paitsi sekin elokuva tulee olemaan minulle aivan liian jännä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti