torstai 13. huhtikuuta 2017

Porvarikissa ja kevätkuulumisia



Kylvin eilen samettiruusun siemenet parvekkeella auringonpaisteessa. Lopulta minun piti tulla viimeistelemään työ sisälle, sillä kevätauringonpaiste osaa olla kovin ärhäkkä, emmekä minä ja ärhäkkä auringonpaiste tule toimeen keskenämme. Taloyhtiön huoltomiehet olivat eilen kevättuulella hekin ja kantoivat penkit nurmikoille. Otin tilaisuudesta vaarin ja menin istuskelemaan ja kuuntelemaan mustarastaita ja muita lintuja kissan kanssa. Eilen vihdoin otin myös kuvia suloisista kevätkukista, jotka ovat ilahduttaneet minua ja kissaa jo monta päivää.

Tänään sataa lunta.

Lisäksi tänään on kiirastorstai. Näin pääsiäisen korvalla tuntuu, että vuosi on jo aika pitkällä. Mietiskelin tässä, mitä olen toistaiseksi puuhaillut tänä vuonna. Tammikuussa ompelin nukenpaidan. Helmikuussa käsityörullan. Helmikuussa sain uuden Belle-nuken ja kuvasin sitä. Maaliskuussa vaihdoin Animator-nukeille vaatteet. Huhtikuussa vaihdoin Belle-nukelle vaatteet ja kuvasin sitä taas. Lisäksi olen piirtänyt muutaman majan, saapasjalkakissan, kolme pientä porsasta sekä hiiristä koostuvan golf-seurueen. Työn alla on satumaalaus. Ja vielä: Olen lukenut muutaman kirjan, käynyt elokuvissa katsomassa Kaunottaren ja hirviön sekä siivonnut (aika vähän) ja  tiskannut. Pääasiassa olen kuitenkin hoitanut kissaa.

No, hoitanut ja hoitanut.

Ja voidaan tuota "pääasiassaakin" määritellä tarkemmin, jos joku niin haluaa.

Mutta kissa on vienyt aikaa ja huomiota. Ennen en olisi osannut edes arvata, millaista säätämistä kissan kanssa voi olla. Arthur-neidin kanssa ei ollut mitään säätämisiä. Se söi marketin raksuja, lihaa ja ruuantähteitä. Asiansa se teki hiekkaan kuin hiekkaan siinä missä pellettiinkin. Arthur sairasti seitsemäntoista vuoden aikana muistaakseni yhden korvatulehduksen. Ja sitten se sairastui vähän ennen kuolemaansa. Muuten se oli terve kuin pukki.

Astridin kanssa on toisin. Joulukuun lopussa siltä alkoi lähteä karvoja tuppoina, niin että iho tuli laikkuina näkyviin. Osa iholaikuista märki. Sitten sille alkoi tulla turvotuksia. Lisäksi kissa oli vaisu. Ymmärrettävästi. Olisin minäkin vastaavassa tilanteessa, vaikken kissa olekaan. Veimme otuksen tietysti eläinlääkäriin. Astridilla oli kuulemma ummetus. No kyllä olikin. Mutta ei kai ummetuksen takia kissasta karvat lähde tai kissan etutassu tai poski tai rinta turpoa? Veimme kissan toiseen eläinlääkäriin. Siellä otettiin ihosta koepalat. Tuloksista selvisi, että Astrid on allerginen jollekin. Aloitimme eliminaatiodieetin (en ollut aiemmin edes kuullut koko sanaa!) ja lääkehoidon.

Olen nyt sitten tänä vuonna pukenut ja riisunut kissalta haalaria ja kauluria (se jakso onneksi on takana), antanut sille lääkkeitä pillereinä ja ruiskulla yhdestä kolmeen kertaan päivässä (eilisestä lähtien enää vain joka toinen päivä!), seuraillut kissan kakkan koostumusta, sen (kissan, ei kakkan) reaktioita syömiseen, sen vireystilaa ja kutisevaisuusastetta ja mitä kaikkea (ja kirjannut tietysti kaiken muistiin). Joka aterian jälkeen  minun ja mieheni on pitänyt muistaa huuhdella astiat välittömästi, ettei dieettiinsä kyllästynyt Astrid hiivi salaa tiskipöydälle täydentämään ruokavaliotaan nuolemalla lautasiltamme ihania rasvoja.

Astridin vastakohtaisuus Arthur-neitiin saavutti koomiset mittasuhteet siinä kohtaa, kun eläinlääkäri suositteli varmuuden vuoksi kokeilemaan kissan jatkuvien ummetusten takia mikrokissanhiekkaa. Jos vaikka rakas lemmikkimme ujostelee karkeaa kissanhiekkaa! No. Seuraavana päivänä mieheni soitti eläinkaupasta ja varmisti, että kai tällainen hajuton hiekka käy, vai tuoko hän kenties laventelintuoksuista. (Tuoksukissanhiekkaa?!?) Kun kotona sitten kaadoin hienojakoista ja laadukasta kissanhiekkaa kahdenkymmenen euron säkistä hiekka-astiaan, minua alkoi naurattaa. Pikkuisen jääkarhunpoikasemme ruokavalio koostui riistasta ja kengurusta (kyllä, luitte oikein), ja nyt se pääsi kakkaamaan markkinoiden suunnilleen parhaimpaan kissanhiekkaan. Mietin, että ehkä minun pitäisi päällystää Astridin nukkumatyyny punaisella sametilla ja kirjailla siihen kultalangalla kruunu. (Totuuden nimissä täytyy sanoa, että olen ihastunut siihen uuteen kissanhiekkaan. Milloinkaan ennen en ole törmännyt yhtä helppohoitoiseen ja hajut pitävään kissanhiekkaan.) 

Astrid on toennut porvariruokavalionsa kanssa jo aika hyvälle mallille. Kohta päästäänkin sitten kokeilemaan ruoka-aine kerrallaan, että miten käy vaikka kala tai kana. Toivoa sopii, että kissa on lopulta vain ruoka-aineallerginen. Sitten ei tarvitsisi alkaa pohtia syvällisiä kissanomistajan eettisiä vastuita. Mutta jos kissan oireilu jatkuu ja ilmenee että sen suolisto on mennyt allergian vuoksi huonoon kuntoon, pitää alkaa miettiä kaikenmoista. Ehdottomasti pitää kantaa vastuu ottamastaan lemmikistä ja yrittää tehdä parhaansa sen terveyden vaalimisen suhteen. Mutta missä kohtaa menee eettiset rajat? Miten voin kestää ajatuksen, että kissani terveydestä pidetään parempaa huolta kuin keskimääräisen maapallon ihmisasukkaan? Entä mitä pitää ajatella kissani hiilijalanjäljestä, jos ja kun se syö loppuelämänsä suurimmaksi osaksi tehdastekoista erikoisruokaa? Ja jos kissan vointi huononee ja sen suolisto on mennyt rikki, missä kohtaa on lemmikille parempi päästä autuaammille metsästysmaille kuin olla lääkittävänä ja tutkittavana? 

Itse asiassa. Olen tainnut jo alkaa miettiä kaikenmoista. Näköjään.

Muuten! Olen tänä vuonna piirtänyt myös yhden prinsessan! Minua huvittaisi tehdä siitä värityskuva. Jos tekisin värityskuvan ja yrittäisin ladata sen tänne sopivassa formaatissa, käsi pystyyn, kuka haluaisi tulostaa ja värittää sen?


Lisäksi olen tänä vuonna hionut kuvankäsittelytaitoni huippuunsa. Kuvassa Astrid-jääkarhunpoikanen ja edesmennyt Arthur-neiti (kunnian kruunulla kruunattuna).


1 kommentti:

  1. Minä väritän!,ja tulostan monta myös vierailleni:) onpas kissan kanssa pelaamista! Olin myös luutunut siihen 'avataan ovi, hae itsellesi hiiri' -maaseutuhoitomuotoon...

    VastaaPoista