Kokemusasiantuntijuuden äänellä: vinkkejä neljän seinän sisälle 3

Tietoinen toimeliaisuus ahdistuneiden ajatusten harhauttamiseksi pitää pään kasassa. Eli kuten Saul Bellow sanoo, muistaakseni kirjassa Herzog: "Tänä aamuna joutilaisuus oli huono idea. Ellei hän ryhdistäytyisi hän joutuisi alttiiksi sattumanvaraisten ajatusten kärsimykselle." Harmiksi en muista kirjaa varmasti, mutta jos kyseessä on Herzog, tuo mahtava suomennos menee Pentti Saarikosken piikkiin.

Ensimmäisessä vinkkijutussani kirjoitin jo tästä aiheesta. Siitä miten joskus ihminen herää mieli maassa ja vatsassa ahdistus ja kaikki on mustaa ja ihminen kokee syvästi miten hän on epäonnistunut ja huono eikä ikinä mikään ole koskaan ollut hyvin, mikään ei ole nyt hyvin eikä mikään milloinkaan ole oleva hyvin. On mahdollista toki, että ihminen kokee vain osan edellä mainitusta tunteista ja ajatuksista. Tai sitten hän kokee kokonaan eri setin. Mutta pointtina tässä on että ihmistä niin sanotusti ahdistaa. (Mikäli tämä kokemus osuu naisihmiselle hormonikierron määrättyyn vaiheeseen, suosittelen hoidoksi suklaata ja sitä että haistattaa hormoneille pitkät eikä annan niiden määrittää tunne-elämää.)

Kirjoitin jutussani myös siitä, miten tähän ahdistukseen paras hoito on toimeliaisuus. Ja kerroin miten minulla on lista asioista joita tykkään tehdä ja joita rakastan ja jotka ilahduttavat minua, ja että listasta on apua näinä tällaisina hetkinä.

Puhun nyt omasta puolestani. Kun minä herään mieli mustana uuteen päivään, minulla totisesti on mieli mustana. Päässä vilisee nälänhätä, ihmiskauppa, saasteet, kodittomuus, kerjäläiset, Kela ja kaiken kruununa tietysti tunne että minusta ei ole mihinkään. Mustassa  mielialassa on jotenkin kovin helppo olla (en puhu nyt masennuksesta vaan ajoittaisista lamaantuneista hetkistä, joita kaikilla on). Tarkoitan siis että märehtiminen ja itsesääli ja murehtiminen sujuu kuin luonnostaan, kun sille päälle sattuu. Siinäpä sitten ollaan ja mustuus ruokkii mustuutta. Siinä olotilassa on niin jumissa, että ei siitä pääse niin vain pois. Ei välttämättä ole edes sellaista tunnetahtoa. Mutta järki sanoo, että tästä nyt ei tule mitään ja tästä on päästävä ulos. 

Sen jumin ja lamaannuksen vuoksi kuitenkin on joskus hankala keksiä mitään positiivista, vaikka järki yrittäisikin tulla apuun. Ja sitä varten minulla on se lista. Siinä on sanoja paperilla. Ihan omin kätösin kirjoitettuja kivoja projekti-ideoita ja kaikkea mukavaa mitä ihminen voi tehdä. Pelkästään listan lukeminen jo nostaa mielialaa, kun se muistuttaa kaikista hauskoista asioista joita rakastan puuhata. Ja sitten poimin siitä jonkun. Ja pakotan itseni toimeen. Homman nimi on, että kun on oikein ahdistuksesta lamaantunut, ei sitä luonnostaan suostu mihinkään toimeen. Sitä vaan jäkittäisi. Mutta kun pitkin hampain istuu pöydän ääreen ja alkaa puuhata, kummasti siinä vähitellen elämä alkaa taas  maistua.

Eli siis. Puuhaaminen, minun tapauksessani mieluiten käsillä tekeminen, puskee ahdistuksen syrjään. 

Otetaan tästä korona-aikakauden esimerkki elävästä elämästä.

Minua jänskättää korona ihan todella paljon. Minulla on muutaman muun koronan kannalta ei niin  mieltäylentävän tekijän lisäksi sellainen hauska perinnöllinen geenivirhe, joka paitsi alentaa immuniteettiä, myös täsmällisesti ottaen tekee keuhkoista veltot puolustamaan itseään hyökkäyksiä vastaan. Olen katsellut kalenterista, että jos tämä tauti täytyy sairastaa, kannattaisi hankkia se virus joko nyt, kun hengityskoneita on vapaana, tai sitten heinäkuussa kun viruksen piikki toivottavasti on ohi ja hengityskoneita on taas vapaana. Hilpeitä mietteitä ennen nukahtamista!

Mietteitä ei helpota, että normaaliolotilani on monetta vuotta sellainen kuin terveillä ihmisillä on flunssassa. Jokaista iltaa kohden kurkku on kipeä (jos ei ole jo herätessä), pientä lämpöilyä jatkuvasti. Jäseniä kolottaa. Ja kun vähänkin väsyn (ja väsyn vähästä), alkaa kuiva yskähtely. Nenä vuotaa nonstoppina. Minä en oikeastaan ikinä tiedä onko minulle tulossa flunssa ennen kuin on täysi rähinä päällä ja poskiontelot paukkuu.

Niin että täällä on sellaista varpaillaan hipsuttelua ja käsien pesua että oksat pois. Tarkoitan että olotila on helposti aika ylivirittynyt. Aaah, kuiva yskä! Ahdistaako mun henkeä? Eeeei ahdista. Eikä ole kuumettakaan. Niiii, ei vielä. 

Just.

Yhtenä aamuna ensimmäinen ajatus oli, että miltä tuntuu kuolla hengityskoneessa eristyksissä läheisistä jossakin täyteen ängetyssä sairaalassa (enkä ollut lukenut aiheesta edes uutisia - vielä  silloin). Miten mahtava aamun ensimmäinen ajatus!

Toisena aamuna havahduin kun oli aivan todella raskasta hengittää. Mutta sitten tajusin että korona ei kyllä taatusti tunnu niin mukavalta. Sillä ei varmana ole pehmeitä pieniä tassuja rinnan päällä eikä se hyrise. Kun avasin silmäni, siinähän se kissa tuijotti omillaan minua. Tosi läheltä. Niin kuin ne tekee. Hiukan pelottavaa sekin. Muttei lainkaan niin pelottavaa kuin pandemia.

Järki sanoo että stressaaminen ei auta. Ja että stressi vain laskee immuniteettiä. Ja sitten tulee lisää stressiä siitä että ei saa stressata immuniteettiä alas.

Niin että on pitänyt ottaa järeät keinot käyttöön. Minun tapauksessani se on ollut VÄRIYMPYRÄ.

Peruspohja on ensin pitänyt saada kuntoon: Ensinnäkään ei saa tsekata uutisia joka välissä. (Olen saanut sen laskettua jo melkein yhteen kertaan päivässä.) Toiseksikaan ei saa jutella aiheesta koko ajan (olen onnistunut tässä jo aika hyvin).

Ja sitten ei kun harhauttamaan ajatuksia.

Minun harhautusprojektini on ollut, kuten tuossa jo mainitsin, väriympyrä. Ja muut värikartta-asiat. Se on ollut todella toimiva harhautusprojekti. Suosittelen sitä erityisesti niille joilla on vaikeuksia viivoittimen käytössä. Jos ei osaa piirtää suoria viivoja edes viivoittimella, värikarttojen tekemiseen kuluva aika triplaantuu, ja näin harhautusprojektin tehokin lisääntyy.

Olen viime päivinä hyökännyt värikynien kimppuun jokaisessa mahdollisessa välissä. Olen roudannut ne ja luonnoskirjan sänkyynkin, jos en ole jaksanut istua pöydän ääressä. Olen tietoisesti valinnut tarttua värikyniin sen sijaan, että tsekkaisin sosiaalisen median tai uutiset. Välillä on ollut sellainen levoton haahvuilevan pöljä olo, jossa ei haluaisi tehdä muuta kuin järsiä kynsiä. Siltä kanavalta on vähän vaikea värähtää mihinkään suuntaan, mutta järkipuhe itselle on auttanut. Värikynä käteen!

Koko epidempia on vasta aluillaan. Mutta oletan, että mitä pidemmälle se pääsee, sitä enemmän me siihen totumme. Vaikka uutiset pahenevat. Ja vaikka eristyneisyys ja kasaantuvat arjen huolet tekevät tilanteesta tukalamman viikko viikolta. Mutta me keksimme keinot selviytyä niistä uutisista ja huolesta. Sitähän se tottuminen on. Se ei siis ole helppoa hupsheijaa, onpa kivaa ei huolta  -meininkiä. Vaan sitä että päivästä toiseen ottaa apukeinot käyttöön ja jatkaa eteenpäin vaikka elämä tuntuisikin raskaalta.

Itselläni ahdistuspiikki on jo vähän laskenut, kiitos värikynien rauhoittavan vaikutuksen. Ajattelin siis jatkaa puuhailua. Etenkin koska kyllähän ne uudet ahdistuspiikit sieltä ovat tuloillaan, luultavasti pahempina. Mutta niistä selvitään yksi kerrallaan.