Tässä toinen teksti, jota olen pantannut varsin pitkään.
Luin Kauhukypärän tammikuussa, jolloin aloin jo suunnitella aiheesta blogitekstiä. Kirjoittamisen aloitin jopa jo alkukesällä:
"Olen lukenut viimeisen vuoden sisällä aika paljon ystävien kanssa. Ensin luin samaa tahtia ystävän/ystävien kanssa Tolkienia, sitten Potterit, sitten Kauhukypärän ja nyt meneillään on Sota ja rauha. On kovin hauskaa lukea ystävien kanssa samoja kirjoja. Silloin voi esimerkiksi pistää viestiä toiselle, että missä sinun Sormuksen saattueesi menee, minun saattueeni on nyt hajallaan pitkin Keskimaata. Lukukokemuksen jakamisen ilon lisäksi on mukavaa lukea toisten kanssa samaa tahtia siksi, ettei itselle pääse tulemaan annoskateus. Se, että joku pääsee seikkailemaan Keskimaahan tai Tylypahkaan tai sotimaan Napoleonia vastaan ja itse nyhjää vain vaikka Pemberleyssä, on omiaan kiristämään ystävien välisiä suhteita!
Luin Kauhukypärän tammikuussa, jolloin aloin jo suunnitella aiheesta blogitekstiä. Kirjoittamisen aloitin jopa jo alkukesällä:
"Olen lukenut viimeisen vuoden sisällä aika paljon ystävien kanssa. Ensin luin samaa tahtia ystävän/ystävien kanssa Tolkienia, sitten Potterit, sitten Kauhukypärän ja nyt meneillään on Sota ja rauha. On kovin hauskaa lukea ystävien kanssa samoja kirjoja. Silloin voi esimerkiksi pistää viestiä toiselle, että missä sinun Sormuksen saattueesi menee, minun saattueeni on nyt hajallaan pitkin Keskimaata. Lukukokemuksen jakamisen ilon lisäksi on mukavaa lukea toisten kanssa samaa tahtia siksi, ettei itselle pääse tulemaan annoskateus. Se, että joku pääsee seikkailemaan Keskimaahan tai Tylypahkaan tai sotimaan Napoleonia vastaan ja itse nyhjää vain vaikka Pemberleyssä, on omiaan kiristämään ystävien välisiä suhteita!
Kauhukypärän luin ystävien kanssa samaan tahtiin kuitenkin ihan vain käytännöllisistä syistä, en annoskateussyystä. Kirja on lyhyt, hauska ja äkkiseltään aivan päätön. Koska kirja on lyhyt ja hauska, voi sen lukaista toisen ihmisen kanssa yhtä aikaa missä elämäntilanteessa tahansa. Mutta perimmäinen (käytännöllinen) syy kirjan lukemiseen aina uudelleen ja mielellään toisten seurassa on se, että kirja on äkkiseltään päätön. Sitä haluaa saada toisilta ihmisiltä valaistusta. Ja kun kirjan lukee joka kerta kun joku ystävä lukee sen, vääjäämättä alkaa kirjaa vähitellen tajuta. Tämä taisi olla neljäs Kauhukypärä-lukukertani, ja tunnen itseni lisäksi jo viisi muuta kyseisen kirjan lukenutta ihmistä.
Paitsi nyt on niin, että edelleenkään kukaan tuntemani Kauhukypärän
lukija ei ole osannut selittää minulle, mitä aivan täsmällisesti ottaen
ihan konkreettisesti kirjan lopussa tapahtuu.
Se siitä käytännöllisyydestä."
Siihen jäin jumiin.
Koska Kauhukypärän kanssa vain jää jumiin, jos sitä haluaa ymmärtää täsmällisesti ottaen ja konkreettisesti.
Ei kaikkea tarvitse ymmärtää täsmällisesti ottaen ja konkreettisesti.
Mutta on asioita, joista haluaisi huvin vuoksi ymmärtää jotakin! Etenkin sellaiset asiat, joista tietää, ettei niitä ole edes tarkoitettu täsmälleen ottaen ymmärrettäviksi, joskus suorastaan huutavat, että yritä ymmärtää minua.
Tuota joo. Tässä kaivelen justiinsa toista kertaa peräkkäin monttua sille kirjoitusrimalle.
Jep.
Kauhukypärä (2005) on Pelevinin tuotannosta neljäs suomennettu kirja. (Sen jälkeen on suomennettu vain yksi teos lisää.) Kaikki Pelevinin (suomennetut) kirjat ovat vallan kantaaottavia, yhteiskunnallisia, satiirisia, kriittisiä ja absurdeja. Mielestäni absurdein niistä on tsättimuotoon kirjoitettu Kauhukypärä. (Soitin joskus sata vuotta sitten Kotukseen ja kysyin, miten suosittelevat kirjoittamaan 'chatin'. Kertoivat, että asiatekstiin 'kahden verkkopäätteen välinen keskustelu' olisi asiallinen. Ja 'tsätti' oli aivan hyväksyttävä muoto noin muuten. Kiusallani olen sen jälkeen käyttänyt aika paljon tsätti-sanaa. Vaikka se on harvinaisen ruma.)
Koska teos on kirjoitettu tsättimuotoon, se on nopeasti luettavaa dialogia. Melkoisen pelkistetty kirja. Ei mitään kertojia, ei ulkopuolisia havaintoja, pelkkä dialogi. Ja millainen dialogi? Kiehtova! Ja sellainen, joka hetkessä auttaa lukijaa muodostamaan nimimerkeistä oman käsityksensä. Kenestäkään henkilöstä ei saada tietää oikeastaan mitään faktoja, joten kaikki mielikuvat syntyvät kunkin ilmaisutavasta. Jotka eivät ole mitään tyyppihenkilöilmaisutapoja vaan ihan vain tavallisten ihmisten juttuja. (Paitsi silloin kun jutut ovat hämäriä, ne eivät ole tavallisten ihmisten juttuja.) Minua ihastuttaa kovasti Pelevinin kyky kirjoittaa henkilöilleen identiteetit uskomattoman pienieleisesti.
Itse tarina perustuu Theseuksen ja Minotauroksen myyttiin, johon tutustuminen antaa lukukokemukselle mielestäni lisäarvoa. Tosin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin (täsmälleen ottaen maaliskuussa 2013). Lainaanpa muutaman vuoden takaista itseäni:
Se siitä käytännöllisyydestä."
Siihen jäin jumiin.
Koska Kauhukypärän kanssa vain jää jumiin, jos sitä haluaa ymmärtää täsmällisesti ottaen ja konkreettisesti.
Ei kaikkea tarvitse ymmärtää täsmällisesti ottaen ja konkreettisesti.
Mutta on asioita, joista haluaisi huvin vuoksi ymmärtää jotakin! Etenkin sellaiset asiat, joista tietää, ettei niitä ole edes tarkoitettu täsmälleen ottaen ymmärrettäviksi, joskus suorastaan huutavat, että yritä ymmärtää minua.
Tuota joo. Tässä kaivelen justiinsa toista kertaa peräkkäin monttua sille kirjoitusrimalle.
Jep.
Kauhukypärä (2005) on Pelevinin tuotannosta neljäs suomennettu kirja. (Sen jälkeen on suomennettu vain yksi teos lisää.) Kaikki Pelevinin (suomennetut) kirjat ovat vallan kantaaottavia, yhteiskunnallisia, satiirisia, kriittisiä ja absurdeja. Mielestäni absurdein niistä on tsättimuotoon kirjoitettu Kauhukypärä. (Soitin joskus sata vuotta sitten Kotukseen ja kysyin, miten suosittelevat kirjoittamaan 'chatin'. Kertoivat, että asiatekstiin 'kahden verkkopäätteen välinen keskustelu' olisi asiallinen. Ja 'tsätti' oli aivan hyväksyttävä muoto noin muuten. Kiusallani olen sen jälkeen käyttänyt aika paljon tsätti-sanaa. Vaikka se on harvinaisen ruma.)
Koska teos on kirjoitettu tsättimuotoon, se on nopeasti luettavaa dialogia. Melkoisen pelkistetty kirja. Ei mitään kertojia, ei ulkopuolisia havaintoja, pelkkä dialogi. Ja millainen dialogi? Kiehtova! Ja sellainen, joka hetkessä auttaa lukijaa muodostamaan nimimerkeistä oman käsityksensä. Kenestäkään henkilöstä ei saada tietää oikeastaan mitään faktoja, joten kaikki mielikuvat syntyvät kunkin ilmaisutavasta. Jotka eivät ole mitään tyyppihenkilöilmaisutapoja vaan ihan vain tavallisten ihmisten juttuja. (Paitsi silloin kun jutut ovat hämäriä, ne eivät ole tavallisten ihmisten juttuja.) Minua ihastuttaa kovasti Pelevinin kyky kirjoittaa henkilöilleen identiteetit uskomattoman pienieleisesti.
Itse tarina perustuu Theseuksen ja Minotauroksen myyttiin, johon tutustuminen antaa lukukokemukselle mielestäni lisäarvoa. Tosin. Olen kirjoittanut tästä ennenkin (täsmälleen ottaen maaliskuussa 2013). Lainaanpa muutaman vuoden takaista itseäni:
"Samalla tuli sitten alettua lukea Kauhukypärää taas. Se on vallan mainio
kirja, ja sen ymmärtämistä auttaa vähän (huom, vähän), että tutustuin
viime lukemiskerran yhteydessä vähän kreikkalaiseen tarustoon (huom,
vähän). Vieläkään en kuitenkaan saa otetta, millainen itse kauhukypärä
on. Vai mitä sanotte tästä, visualisoituuko? (Suomennos Arja
Pikkupeuran.)
Ariadne
Muistan, että kauhukypärä muodostui muutamista pääosista ja
lukuisista apuosista. Osilla oli oudot nimet: frontaalihaavi,
nyt-siivilä, labyrinttiseparaattori, runsaudensarvet, Tarkovskin peili
ja niin edelleen. Kaikkein suurin osa oli nyt-siivilä ja frontaalihaavi.
Se oli kaksiosainen ja sulautui ajoittain yhdeksi kokonaisuudeksi. Sen
ulompi osa, haavi, näytti reikäiseltä silmikolta, ja sisäosa, siivilä,
jakoi kypärän ylä- ja alaosaan, niin että siihen ei olisi mahdollistunut
työntämään pienintäkään päätä. Kääpiö sanoi, että nyt-siivilä erottaa
menneen tulevasta, ja siksi se, mitä me kutsumme nykyhetkeksi, on juuri
siinä. Siitä nimikin tulee. Menneisyys on kypärän yläosassa ja
tulevaisuus alaosassa.
Monstradamus
Jotenkin epäloogista. Ehkä se oli päinvastoin?
Ariadne
Ei, tämän minä muistan ihan tarkkaan. - - - No niin, se [kääpiö] sanoi, sinun kasvoillesi lankeaa kesäpäivän
lempeä hohde. Samaan tapaan frontaalihaavi lämpenee sille lankeavien
vaikutteiden virrasta ja lämpö välittyy nyt-siivilään. Siivilä härmistää
kypärän yläosassa sijaitsevan menneisyyden, joka muuntuu usvamaiseen
olomuotoon ja kohoaa olosuhteiden paineen vaikutuksesta
runsaudensarviin. Runsaudensarvet lähtevät otsasta, kiertävät kypärän
sivuja myöten ja kietoutuvat yhdeksi niskapalmikoksi, joka laskeutuu
kypärän alaosaan. Siellä, nyt-siivilän alla, on tulevaisuuden alue,
jonne lasketaan niskapalmikossa syntyneet toivonkuplapäästöt. Nämä kupla
kohoavat ylös ja puhkeavat nykyisyyden siivilään, mistä taas syntyy
olosuhteiden paine, joka saa labyrinttiseparaattorin tuottamaan
vaikutteiden virtaa. Vaikutteiden virta vuorostaan hajoaa
frontaalihaaviin, lämmittää nyt-siivilää ja uusintaa syklin energian.
Se lämpö, jota kääpiö tarkoitti käyttäessään sanaa "lämmittää", ei ole
sellaista kuin esimerkiksi tulen antama lämpö vaan pikemminkin sellaista
kuin rakkauden lämpö. Se sanoi vain käyttävänsä minulle tuttua
vertauskuvaa, että pystyisin kuvittelemaan prosessain. Myöskään
vaikutteiden virta ei virtaa mihinkään, toivonkuplat eivät ole tarkkaan
ottaen kuplia ja niin edelleen.
Monstradamus
No enpä voi kehua, että olisin käsittänyt kaiken.
No enpä minäkään. Varsinkaan, kun jotenkin olen päässyt
ymmärrykseen, että kauhukypärä, johon ei mahdu päätä sisään, on
Asteriskin päässä. Mutta luullakseni yritän ymmärtää liian
konkreettisesti... (Pelevinillä on joku sähköinsinööritutkinto, josta se
varmaankin saa etumatkaa noin häröjen mekaniikkojen keksimiseen.)"
Nyt uusimmalla lukukerralla kauhukypärä visualisoitui minulle! Ystävällenikin visualisoitui! Nimittäin sovimme, että kumpikin yrittää piirtää kauhukypärän, joten oli vähän pakko visualisoitua. Tässä minun versioni:
Ystäväni versio on joskus vielä ehkä nähtävissä hänen blogissaan, ja kun niin tapahtuu, linkitän sen tänne.
Toinen ystäväni taasen audiosoi (?) kauhukypärän. Täytyy myöntää, että kauhukypärälle tekee enemmän oikeutta kuulokuva kuin näkökuva! Kuulokuva ei pakota ymmärtämään täsmällisesti ottaen ja konkreettisesti.
Sitten.
Viime lukukerralla koin oikeastikin alkavani käsittää Kauhukypärää ja jopa pikkiriikkisen sen loppua. Käsittämistä edisti kovasti se, että meitä oli kolme kaverusta tsättäilemässä keskenämme ja pureskelemassa kirjan sisältöä. (Meitä ilahdutti suuresti pureskella tsättimuotoista romaania juuri tsättäämällä.) Ongelmallista oli vain käsitykseni muotoilu sanalliseen muotoon tänne syvälliseen blogiini. Abstraktin kirjan abstraktista sisällöstä olisi mukamas pitänyt osata kirjoittaa jotenkin hienosti. Ja siinäpä odotin että aivoihini rakentuu upeita sanankäänteitä. Ja kului kahdeksan kuukautta... Ja unohdin kokonaan, mitä olin oivaltanut.
Niin että se siitä.
Mutta voin kertoa, että käsittämiseni oli oikein hieno! Se liittyi ihmisyyteen ja psykologiaan, joka yleensä liittyy ihmisyyteen, ja ihmisen henkisiin kasvuprosesseihin, joka kai on psykologiaa. Hmmm. Pelkistetysti ilmaistuna. Oivallukseni liittyi ihmisyyteen.
Ei tässä muuta kuin että sitaatti ja moi.
Monstradamus
MUUUUUUU!
IsoldE
MUUUUUUU!
Nutscracker
MUUUUUUU!
Organizm)-:
MUUUUUUU!
Theseus
MUUUUUUU!
Ariadne
MUUUUUUU!
UGLI666
MUUUUUUU!
Romea-y-Cohiba
MUUUUUUU!
Organizm)-:
MUUUUUUU!
Sartrik
MUUUUUUU!
Organizm)-:
Hyvä herrasväki, en tajunnut, mitä tuo oli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti