Flavia de Luce -dekkarit

Päässäni pyörii kartanot. Suunnitteilla on niihin liittyvä blogiteksti (jos toinenkin), joten minun kannattaa nyt tuutata tämä aikansa jo luonnoksissa pyörinyt juttu ulos. Tämä olkoon osaltaan eräänlainen preludi tuleville jutuille.

Tutustuin viime... kesänä... syksynä? 

Tutustuin viime vuonna Flavia de Luceen. Hän on kanadalaisen Alan Bradleyn dekkarien päähenkilö, 11-vuotias tyttö, joka ratkoo murhia 1950-luvun Englannissa. Bradleyn kirjoista on suomennettu neljä (neljäs on tulossa myyntiin tässä kuussa), joista ensimmäisen on Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009, suom. Maija Paavilainen). 

Minulle Bradleyn kirjat oli iloinen löytö (kiitos tätini), sillä ne ovat hauskoja, helppolukuisia mutta nokkelia eivätkä pelottavia ja koska ne tapahtuvat englantilaisessa maalaiskylässä ja koska Flavia de Luce asuu kartanossa. Etenkin koska Flavia asuu kartanossa.

Bradley on rakentanut kiehtovan hohdokkaan ja historianhavinaisen mutta ränsistymässä olevan kartanon. Sen entiset asukkaat vilahtavat silloin tällöin sivuhuomautuksena. Joku rakennutti suihkulähdepuutarhan, toinen laboratorion, jotkut riitaisat jakoivat talon mustalla viivalla kahtia (aina pääportaita ja -aulaa myöden), yksi haki itselleen naapurikartanon komeat portit, kun naapurikartanon tyyppi oli karannut yhden vaimon kanssa (ja yksi koki voittaneensa kaupassa). On astioita ja hopeita, kylmiä huoneita, postimerkkikokoelmia ja ränsistynyt itäsiipi, jossa tapetit roikkuu, maalit lohkeilee ja katot kupruilee. On puisto, jossa on eri vuosisatojen muotikerrostumia, kuten maisemapuutarha kera tekojärven ja huvimajan. On kasvihuone, ruusuja ja kottikärryt. Kolmella sanalla sanoen: on aidontuntuinen kokonaisuus.

Sitten on perintövero, kummitteleva painajainen, jonka takia kaikki on vaakalaudalla. On siniverinen etäisyys, jota 11-vuotias havainnoi ja opettelee. On ripaus alakuloa, joka tulee kai siitä, että aikuinen lukija tunnistaa tunteita, kuten äidin- ja isänikävä, joita minäkertoja-Flavia itse ei tunnista. Lisäksi on isosiskot, joiden kanssa Flavia on aina vain tukkanuottasilla.

Bradleyn kirjojen dekkarijuonet eivät ole kummoisia. Hauskoja ja nokkelia kyllä, mutteivät mitään nerokkaita. Mutta murhien ratkaisutapa on omanlainen. Terävä yksitoistavuotias kemisti, pikku myrkynkeittäjä, on uusi hahmo aikuisten kirjallisuuteen. Ja koska yksitoistavuotiaan kemistin aivoitukset ovat tietenkin eri kuin aikuisen poliisin, saadaan kasaan omanlainen murhien ratkaisutapa. Vaikka Flavia logiikallaan murhia ratkookin, minua miellyttää kirjojen realistinen asetelma, jossa Flavia ei ole se, joka yksin osaa keksiä murhaajan. Toki ammattimainen poliisi osaa hommansa. Flavia vain käy kovaa kilpaa poliisin kanssa. Iso osa kirjojen jännityksestä tuleekin Flavian lapselle ominaisista ajatusmalleista ja toimintatavoista, kun hän uteliaisuuttaan pistää nenänsä joka paikkaan (kilpaillakseen poliisin kanssa) ja samalla piileksii aikuisia (poliisia) ja välttelee nuhdesaarnoja (poliisilta ja isältään).

Välillä Bradley kirjoittaa turhan aikuismaisia mieli- ja kielikuvia, jotka tuntuvat epäuskottavilta 11-vuotiaan minäkertojan suuhun. Välillä tekstissä putkahtaa esiin lapsen maailma. Se on mielestäni aina varsin hilpeää. Enimmäkseen ilmaisu on pikkutytön pikkuvanhaa ja tietorikasta lörpöttelyä. (Tai no, enimmäkseen, jos tehtäisiin ihan tylsä tekstianalyysi jossa lasketaan sanojen ja virkerakenteiden yleisyydet jne, ilmaisu olisi toki aivan tavallista kaunokirjallista kerrontaa.)

Lopuksi esimerkit edellamainituista ilmaisun ääripäistä. Ensin epäuskottavan aikuismaisesta assosiaatiosta (tosin Flavian isosisko lukee ääneen katkelmia kaikenmoisesta kirjallisuudesta ja Flavialle on varmaankin tullut tutuksi myös rakkausromaanien maailma), sitten uskottavan lapsekkaasta riemunpulpahduksesta (kevyesti kemialla höystettynä):

Sisäpuolelta huone oli synkkä kuin museo sulkemisajan jälkeen. Isän kölninveden ja partavaahdon vahva tuoksu toi mieleen avoimet sarkofagit ja kanoopit, joihin entisaikoina oli pantu mukaan ikiaikaisia mausteita. Kuningatar Annen aikaisen pesupöydän sirosti veistetyt jalat näyttivät lähestulkoon säädyttömiltä kulmassa olevan raskaan goottilaisen sängyn rinnalla, aivan kuin joku hapan vanha kamariherra olisi katsellut pahantuulisena, miten rakastajatar riisui silkkisukkia pitkistä, sorjista sääristään.

---

Valitsin silti oikealle menevän tien ja käänsin Gladysin St Elfriedan kylää kohti. Koko matka oli alamäkeä, ja menin aika haipakkaa. Aina kun polkaisin taaksepäin, Gladysin takapyörän kolmevaihteinen pyörännapa kirskahti kuin kasa myrkkyä tihkuvia, raivostuneita kalkkarokäärmeitä. Kuvittelin että ne olivat perässäni, aivan kannoillani. Se oli mahtavaa! Näin loistavalta minusta ei ollut tuntunut sitten sen päivän, kun onnistuin valmistamaan synteettistä kurarea kirkkoherran lummelammen suovehkasta vuoron perään uuttamalla ja haihduttamalla.

    Nostin jalat ohjaustangolle ja annoin ohjat Gladysille. Syöksyessämme ala tomuista mäkeä jodlasin tuuleen:  

"On siinä tyttö hieno niin, 

hänestä sanotaan!"

(Bradley: Piiraan maku makea, 2014. Suomentanut Maija Paavilainen.)