(Huom. Jälkihuomautus alkuun. Mikäli lukija on kiireinen tai ei jaksa jaarittelua, hän voi hypätä suoraan yhdeksänteen tekstikappaleeseen, jonka selvyyden vuoksi värjään vielä punaiseksi, ja jättää lukemisensa sitten siihen.)
Nyt vain on niin, ettei minulle tapahdu mitään, joten nämä blogitekstit ovat vähän tällaisia ns. henkistä eloani referoivia. (Toki joka päivä tiskaan ja syön ja teen pedit ja juttelen mieheni kanssa tai oraville takapihalla ja pyrin edistämään työnsaantiani. Mutta en esimerkiksi ole rakentanut nukkekotia, remontoinut vuokra-asuntomme keittiötä tai käynyt viime aikoina Dominikaanisessa tasavallassa, joten en saa nyt juuri ulkoisesta elostani mitenkään meheviä päivityksiä tänne.)
Eli. Viime aikojen kohokohtia, sen lisäksi että toissapäivänä laitoin makuuhuoneen tuuletusikkunaan uudet tiivisteet, on ollut Sibeliuksen Kullervon kuunteleminen. Siitä on varmaan jo pari viikkoa, kun kuuntelin sen, mutta se on jäänyt päähäni jäytämään, ja nyt sitten minun tarvitsee sanoa siitä pari epäanalyyttista mutta tunnepitoista sanaa.
Minua on halututtanut kirjoittaa tästä jo parin viikon ajan, mutta huomaan, että en edelleenkään osaa jäsentää ajatuksiani. Niin että antaa mennä vain. Anteeks etukäteen.
Tykkään hulluna Sibeliuksen ekasta, tokasta, kolmannesta ja ehkä eritoten viidennestä sinfoniasta, eli niistä helpoista kuunnella. Ja sitten tietysti Sadusta, se on niin kamalan ihana. Tykkään suunnilleen kaikesta Sibeliuksesta kai, mutta nuo nyt tulee aina ensimmäiseksi mieleen. Niin, ja viulukonsertto tietysti tulee mieleen myös. Ja moni muu. Halusin kirjoittaa edelliset virkkeet siksi, että minulle yksinkertaisesti tulee hyvä mieli joka kerta kun kirjoitan ylös tai sanon ääneen Sibeliuksen teoksia.
Melkein aina se Sibeliuksen teos, jota juuri sillä hetkellä kuuntelen, on suosikkini. Mutta Kullervo on kummallisella tavalla vähän enemmän kuin muut. Se ei itse asiassa varsinaisesti ole suosikkini, mutta se herättää jotenkin erityisimmät ja vahvimmat tunteet. Ja sen on johduttava Kalevalasta.
Minä en tykkää Kalevalasta. En ole todellakaan jaksanut lukea sitä sen enempää kuin on ollut pakko. Silti, joka kerta kun olen sen kanssa tekemisissä, äimistyn sen kauneutta ja vähän ihmettelen, etten jaksa tykätä siitä. Se varmaan kai olisi parhaimmillaan laulettuna... (Siis paloina. Kuka jaksaisi putkeen kolmensadan sivun verran perinteistä kansanrunouslaulantaa? Osaisiko edes kukaan runolaulantaa enää? Kai se on Sibelius-Akatemian kansanmusiikkilinjan oppimäärässä mukana, jos on vanhat lehmänkutsuntahuudotkin?)
Sirpaleinen ja matalapaineen ahdistama ajatuksenkulkuni on saapunut pisteeseen, jossa yhdistyy Kalevala ja Sibelius.
Sitä vain yritän sanoa, että
mielestäni missään muualla ei suomen kieli kuulosta kauniimmalta (edes laulettuna tai runolausuttuna tai uutisluettuna) kuin Sibeliuksen Kullervon keskimmäisessä ja viimeisessä osassa, eikä liene sattumaa, että kaunein koskaan kohtaamani suomen kielen sointikuva -äänteet, sanapainot ja rytmi - esintyy juuri Sibeliuksen ja Kalevalan yhteenliittymässä.
Siinä se oli. Subjektiivinen ja ehdottoman oikea mielipteeni. Ja varmaankin syy Kullervon erityiseen sijaan tunnemaailmassani.
Jos intoudutte kuuntelemaan Kullervon kokonaan (kelle siis se ei ole ennestään tuttu), voitte kuunnella sitä silläkin korvalla, että ei kyllä draamallisuus tuosta teoksesta parane. Aivan häkellyttävän mahtavasti musiikki ja kertomus kietoutuvat toisiinsa rakentaen draamaa, niin lemmenkohtauksissa kuin kuolinkohtauksissa ja neutraalimmissa välimaastoissakin. Siinä jäävät tv-draamat kakkoseksi.
Ei varmaan voi paremmin* eri taiteenmuotojen yhdistelmä kuvata patetiaa ja kurjuutta kuin Sibeliuksen Kullervon musiikki ja Kalevalan sanat. Mutta noin niinkuin asiayhteydestä irroitettunansa minusta Kalevalan runoissa 35 ja 36 on kertakaikkiaan hulppeimmat itsetuhoisat kirjalliset lausahdukset, mitä maa päällään taitaa kantaa. Kaikessa karmeudessaan ne pakkaavat melkein naurattamaan minua, olen siksi brutaali ihminen. (Luettuna siis naurattavat, ei laulettuna.) Eli:
Oisin kuollut, kurja raukka,
oisin katkennut katala,
(---)
oisin heinänä helynnyt,
kukoistellut kukkapäänä (Kullervossa tuon 'kukkapäänä' kohdalla on ihmeellinen sointu)
ja
Voi isoni, voi emoni,
voi on valtavanhempani!
Minnekä minua loitte,
kunne kannoitte katalan?
Parempi olisin ollut
syntymättä, kasvamatta,
ilmahan sikeämättä,
maalle tälle täytymättä.
Eikä surma suorin tehnyt
tauti oikein osannut,
kun ei tappanut minua,
kaottanut kaksiöisnä.
Sanoisinko, että melkoisen vakavaa itsekritiikkiä.
Vielä totean, että en kursivoinut Kalevalaa tuolla aiemmin (enkä tässäkään), koska minusta Kalevala on niin selvää pässinlihaa, että se erottuu tekstistä Kalevalaksi itsekseen aivan ilman korostamistakin.
Sitten sanon vielä, että aiemman linkin takana on vain 5 minuuttia noin 70-minuuttisesta teoksesta. Tuo viisiminuuttinen on keskimmäisen osan (Kullervo ja hänen sisarensa) alku. Jos sattumoisin pidätte kuulemastanne, niin sitten mars kirjastoon, ja lainatkaa samalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat. (Kullervo-levytyksissä on eroja, yllättäin. Harmillisesti kuulemissani levytyksissä menevät asiat ristiin niin, että mielestäni paras naislaulajan osuus ja paras mieslaulaja ja dynaamisin kuoro ovat jotakuinkin eri levyillä.)
Linkin musiikista haluan sanoa sen verran, että kohdassa 4 minuuttia 40 sekuntia, kun kuoro alkaa toisen laulujaksonsa, on yksi minuun eniten vaikuttavimmista musiikillisista asioista. Joka ikinen kerta, kun jousisto alkaa sahata kuoron sisääntulossa omia kuvioitaan tuossa rytmissä, kääntyy vatsani ympäri riemusta.
Ja viimeiseksi lisään, että Sibeliuksen Sadusta tämä legendaarisen kapellimestarin johtama versio kuulostaa jotenkin karmivalta, kun katsoo levytyksen ajankohtaa ja levytyspaikkaa. Brrr.
_______
* Huomio. Aina käyttäessäni superlatiiveja en sulje pois, etteikö olisi olemassa rinnakkaisia superlatiivisia asioita.
________
Lisäys 14. 10. 2012: Näytin koulussa yseille kirjallisuuskurssin Kalevala-osuuden yhteydessä tuon edellä mainitsemani linkin (Kullervo ja hänen sisarensa). Oli mainiota huomata, että samaisessa kohdassa (4 min, 40 sek), jossa minun vatsani kiljuu riemusta, eturivin pulpeteissa istuvien poikien jalat alkoivat väpättää. Aika universaali juttu, jos se yhdistää jalkapalloilijateinejä ja kulttuurillisesti rajoittunutta äikänmaikkaa...
Nyt vain on niin, ettei minulle tapahdu mitään, joten nämä blogitekstit ovat vähän tällaisia ns. henkistä eloani referoivia. (Toki joka päivä tiskaan ja syön ja teen pedit ja juttelen mieheni kanssa tai oraville takapihalla ja pyrin edistämään työnsaantiani. Mutta en esimerkiksi ole rakentanut nukkekotia, remontoinut vuokra-asuntomme keittiötä tai käynyt viime aikoina Dominikaanisessa tasavallassa, joten en saa nyt juuri ulkoisesta elostani mitenkään meheviä päivityksiä tänne.)
Eli. Viime aikojen kohokohtia, sen lisäksi että toissapäivänä laitoin makuuhuoneen tuuletusikkunaan uudet tiivisteet, on ollut Sibeliuksen Kullervon kuunteleminen. Siitä on varmaan jo pari viikkoa, kun kuuntelin sen, mutta se on jäänyt päähäni jäytämään, ja nyt sitten minun tarvitsee sanoa siitä pari epäanalyyttista mutta tunnepitoista sanaa.
Minua on halututtanut kirjoittaa tästä jo parin viikon ajan, mutta huomaan, että en edelleenkään osaa jäsentää ajatuksiani. Niin että antaa mennä vain. Anteeks etukäteen.
Tykkään hulluna Sibeliuksen ekasta, tokasta, kolmannesta ja ehkä eritoten viidennestä sinfoniasta, eli niistä helpoista kuunnella. Ja sitten tietysti Sadusta, se on niin kamalan ihana. Tykkään suunnilleen kaikesta Sibeliuksesta kai, mutta nuo nyt tulee aina ensimmäiseksi mieleen. Niin, ja viulukonsertto tietysti tulee mieleen myös. Ja moni muu. Halusin kirjoittaa edelliset virkkeet siksi, että minulle yksinkertaisesti tulee hyvä mieli joka kerta kun kirjoitan ylös tai sanon ääneen Sibeliuksen teoksia.
Melkein aina se Sibeliuksen teos, jota juuri sillä hetkellä kuuntelen, on suosikkini. Mutta Kullervo on kummallisella tavalla vähän enemmän kuin muut. Se ei itse asiassa varsinaisesti ole suosikkini, mutta se herättää jotenkin erityisimmät ja vahvimmat tunteet. Ja sen on johduttava Kalevalasta.
Minä en tykkää Kalevalasta. En ole todellakaan jaksanut lukea sitä sen enempää kuin on ollut pakko. Silti, joka kerta kun olen sen kanssa tekemisissä, äimistyn sen kauneutta ja vähän ihmettelen, etten jaksa tykätä siitä. Se varmaan kai olisi parhaimmillaan laulettuna... (Siis paloina. Kuka jaksaisi putkeen kolmensadan sivun verran perinteistä kansanrunouslaulantaa? Osaisiko edes kukaan runolaulantaa enää? Kai se on Sibelius-Akatemian kansanmusiikkilinjan oppimäärässä mukana, jos on vanhat lehmänkutsuntahuudotkin?)
Sirpaleinen ja matalapaineen ahdistama ajatuksenkulkuni on saapunut pisteeseen, jossa yhdistyy Kalevala ja Sibelius.
Sitä vain yritän sanoa, että
mielestäni missään muualla ei suomen kieli kuulosta kauniimmalta (edes laulettuna tai runolausuttuna tai uutisluettuna) kuin Sibeliuksen Kullervon keskimmäisessä ja viimeisessä osassa, eikä liene sattumaa, että kaunein koskaan kohtaamani suomen kielen sointikuva -äänteet, sanapainot ja rytmi - esintyy juuri Sibeliuksen ja Kalevalan yhteenliittymässä.
Siinä se oli. Subjektiivinen ja ehdottoman oikea mielipteeni. Ja varmaankin syy Kullervon erityiseen sijaan tunnemaailmassani.
Jos intoudutte kuuntelemaan Kullervon kokonaan (kelle siis se ei ole ennestään tuttu), voitte kuunnella sitä silläkin korvalla, että ei kyllä draamallisuus tuosta teoksesta parane. Aivan häkellyttävän mahtavasti musiikki ja kertomus kietoutuvat toisiinsa rakentaen draamaa, niin lemmenkohtauksissa kuin kuolinkohtauksissa ja neutraalimmissa välimaastoissakin. Siinä jäävät tv-draamat kakkoseksi.
Ei varmaan voi paremmin* eri taiteenmuotojen yhdistelmä kuvata patetiaa ja kurjuutta kuin Sibeliuksen Kullervon musiikki ja Kalevalan sanat. Mutta noin niinkuin asiayhteydestä irroitettunansa minusta Kalevalan runoissa 35 ja 36 on kertakaikkiaan hulppeimmat itsetuhoisat kirjalliset lausahdukset, mitä maa päällään taitaa kantaa. Kaikessa karmeudessaan ne pakkaavat melkein naurattamaan minua, olen siksi brutaali ihminen. (Luettuna siis naurattavat, ei laulettuna.) Eli:
Oisin kuollut, kurja raukka,
oisin katkennut katala,
(---)
oisin heinänä helynnyt,
kukoistellut kukkapäänä (Kullervossa tuon 'kukkapäänä' kohdalla on ihmeellinen sointu)
ja
Voi isoni, voi emoni,
voi on valtavanhempani!
Minnekä minua loitte,
kunne kannoitte katalan?
Parempi olisin ollut
syntymättä, kasvamatta,
ilmahan sikeämättä,
maalle tälle täytymättä.
Eikä surma suorin tehnyt
tauti oikein osannut,
kun ei tappanut minua,
kaottanut kaksiöisnä.
Sanoisinko, että melkoisen vakavaa itsekritiikkiä.
Vielä totean, että en kursivoinut Kalevalaa tuolla aiemmin (enkä tässäkään), koska minusta Kalevala on niin selvää pässinlihaa, että se erottuu tekstistä Kalevalaksi itsekseen aivan ilman korostamistakin.
Sitten sanon vielä, että aiemman linkin takana on vain 5 minuuttia noin 70-minuuttisesta teoksesta. Tuo viisiminuuttinen on keskimmäisen osan (Kullervo ja hänen sisarensa) alku. Jos sattumoisin pidätte kuulemastanne, niin sitten mars kirjastoon, ja lainatkaa samalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat. (Kullervo-levytyksissä on eroja, yllättäin. Harmillisesti kuulemissani levytyksissä menevät asiat ristiin niin, että mielestäni paras naislaulajan osuus ja paras mieslaulaja ja dynaamisin kuoro ovat jotakuinkin eri levyillä.)
Linkin musiikista haluan sanoa sen verran, että kohdassa 4 minuuttia 40 sekuntia, kun kuoro alkaa toisen laulujaksonsa, on yksi minuun eniten vaikuttavimmista musiikillisista asioista. Joka ikinen kerta, kun jousisto alkaa sahata kuoron sisääntulossa omia kuvioitaan tuossa rytmissä, kääntyy vatsani ympäri riemusta.
Ja viimeiseksi lisään, että Sibeliuksen Sadusta tämä legendaarisen kapellimestarin johtama versio kuulostaa jotenkin karmivalta, kun katsoo levytyksen ajankohtaa ja levytyspaikkaa. Brrr.
_______
* Huomio. Aina käyttäessäni superlatiiveja en sulje pois, etteikö olisi olemassa rinnakkaisia superlatiivisia asioita.
________
Lisäys 14. 10. 2012: Näytin koulussa yseille kirjallisuuskurssin Kalevala-osuuden yhteydessä tuon edellä mainitsemani linkin (Kullervo ja hänen sisarensa). Oli mainiota huomata, että samaisessa kohdassa (4 min, 40 sek), jossa minun vatsani kiljuu riemusta, eturivin pulpeteissa istuvien poikien jalat alkoivat väpättää. Aika universaali juttu, jos se yhdistää jalkapalloilijateinejä ja kulttuurillisesti rajoittunutta äikänmaikkaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti