Opettaja odottaa kesälomaa ja sitä että ei ole taas opettaja hetkeen

Tämä uusi läppäri ilahduttaa edelleen hiljaisuudellaan. Nyt myös johdottomuudellaan. Saimme korvattua vanhan rikkinäisen langattoman tukiaseman uudella ja ehjällä. Rakastettava tilanne, että ei ole nettijohtoja pitkin lattioita. Paitsi pianon takana noin 7 metriä.

Eilen oli kolme oppituntia. Kolme! Tunnin jälkeen (oppilaat katsoivat mr Beania) olin ihan poikki ja mietin, miten jaksan päivän loppuun. Toisen tunnin puolessa välissä olin ihan varma, että päivä on kestänyt jo monta tuntia ja painoin pääni käsiini ja mietin ankarasti, monesko oppitunti on menossa. Kolmas tunti meni huomaamatta, katsoin elokuvaa oppilaiden kanssa, etten nukahtaisi. Sitten oli ysien juhlalounas ja minä meinasin nukahtaa joka hetki.

Tänään oli viisi oppituntia. Ja nukuin viime yönä kolme tuntia. Viisi tuntia piti kestää sitä, että oppilaat tulevat luokkaan, valittavat että ei kai me enää vain tehdä tehtäviä tai esitelmiä. Sitten sanon niille, että ok, ei enää (koska ymmärrän, että oppilaatkin ovat väsyneitä ja niidenkään aivoissa ei liiku enää niin mikään), että pelataan sanapelejä. Oppilaat  sanovat, että eeeei. Huokaan. Sanon, että miten olisi tietovisa. Eeeeei. No, katsotaanko leffaa. Eeeeeiiiii. No ok, jutelkaa vapaasti. Joooo. Ja viiden minuutin päästä joku sanoo, että voidaanko lähteä jo, kun ei me tehdä mitään järkevää, että mitä me turhan takia täällä.

Olen ollut ihan liian kiltti, kun en ole pakottanut niitä vaikkapa sanapelikilpailuun. Mutta minulla ei ole ollut enää energiaa tapella niiden kanssa eikä aivoissani mitään pedagogista visiota, miten käyttää nämä pari kesälomaa edeltävää päivää viisaasti. Siispä olen jurnuttanut pöydän takana, katsonut kelloa ja laskenut ja tappanut sekunteja ja odottanut että saan päästää ne lapset ulos luokasta. Lapset ovat vaatineet oppituntin lopettamisen aikaistamista sitä varten, että ne pääsevät käytävälle hengaamaan ja odottamaan seuraavaa tuntia, jossa he jatkaavat hengaamista. En ymmärrä sitä kiirettä päästä siirtymään tylsästä paikasta toiseen.

On ollut lohdullista kuulla, että muutkin opettajat ovat pitäneet näitä päiviä kuolettavina. Yksi totesi, että tämä vaihe on kaikkein pahin ja tuskaisin ja joka sekunti kestää ikuisuuden. Normaaleina koulupäivinä aika juoksee, kun on niin paljon asiaa, mikä pitää käydä läpi. 

Mutta nyt se on ohi. Huomenna tapahtuu jotakin, mistä en tiedä mitään. Perjantaina on vain kirkossakäynti ja ruokailu.