Eipä minulle nykyään kuulu oikein muuta kuin koulu. Aina tietysti on oravia ja harakoita, joista riittäisi kerrottavaa. Ja Sota ja rauha!
Voi. Sota ja rauha. Kolmas lukukerta meneillään. Aina se vain paranee entisestään. En käsitä, miten joku on voinut kirjoittaa kirjansa täyteen niin raivostuttavan rasittavia ja ihastuttavia henkilöitä. Kaikkein rakastettavimmatkin hahmot osaavat olla niin käsittämättömän ärsyttäviä, että tekisi mieli vähän läimäytellä heille järkeä päähän. Tolstoin pirullisen tarkkanäköinen (ja samalla lupsakka) henkilökuvaus on hykerryttävää. Hän on survonut jokaisen repliikin yhteyteen irrallisenkin tuntuisia huomautuksia kulmakarvojen asennoista ja nykivistä käsistä, oli repliikki sitten sanottu keskellä sotatannerta taistelun tuoksinnassa hevosen selästä tai salongissa juhlapukuisten aristokraattien kesken. Kun lähes jokaiseen repliikkiin, ja myös ajatukseen, liittyy ohimennen pieni elekielimaininta, syntyy henkilöistä vähitellen kokonaisvaltainen kuva. Heidän eleensä kertovat usein enemmän kuin sanat.
Pari kohtaa haluan tähän kirjoittaa. Tekstit ovat Eero Balkin suomennoksesta.
Kreivitär Rostov on juuri antanut Anna Mihailovnalle tämän poikaa varten 500 ruplaa: Anna Mihailovna syleili jo häntä ja itki. Kreivitär itki hänkin. He itkivät sitä, että pitivät yhtä ja olivat hyviä ja sitä, että he, nuoruudenystävät, joutuivat käsittelemään jotain niin alhaista kuin rahaa, ja sitä, että heidän nuoruutensa oli mennyt... Mutta heidän kummankin kyyneleet olivat mieluisat...
Hippolyte Kuragin astuu näyttämölle: Hän puhui niin itsevarmasti, ettei kukaan ymmärtänyt, oliko hän sanonut jotain hyvin älykästä vai hyvin typerää. Hän oli pukeutunut tummanvihreään frakkiin, säikähtäneen nymfin uuman värisiin polvihousuihin, niin kuin hän itse sanoi, polvisukkiin ja pikkukenkiin.
Venäjän mahtavimman miehen perineestä ja tittelin saaneesta sydämellisestä ja rakastettavasta Pierre Bezuhovista: Nämä monenmoiset ihmiset - työasioissa tavatut tai sukulaiset ja tuttavat - suhtautuivat nuoreen perilliseen yhtä lailla hyvin ja suopeasti - he kaikki olivat näemmä kiistattoman vakuuttuneita Pierren arvokkaista olemuksista. Hän kuuli kuulemasta päästyään: ''Teidän tavaton hyvyytenne'' tai ''Teidän hieno sydämenne'' tai ''Olette niin puhdas, herra kreivi'' tai ''Teidän älynne'' taikka ''Olisipa hän yhtä älykäs kuin te'' ynnä muuta, niin että hän alkoi lopulta itsekin uskoa hyvyyteensä ja älyynsä, etenkin kun oli aina pohjimmiltaan tuntenut olevansa parempi ja älykkäämpi kuin lähes kaikki muut kohtaamansa ihmiset.
Voi voi. Kirjan koko kaikki on semmoista, etten voi sanoa muuta kuin että lukekaa itse.
Asiasta aasinsillatta toiseen. Näin eilen merikotkan. Se oli iso ja hieno. Oli hienoa nähdä se. Näin myös kalasääksiä. Nekin olivat isoja ja hienoja ja taitavia pysymään ilmassa paikallaan. Lisäksi näin rantasipejä, jotka lensivät söpöinä pitkin vedenpintaa. Ja harmaahaikaroita näin ja kurkia ja joutsenia ja kalatiiroja. Ja tietysti lokkeja ja variksia. Ja muita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti