Sota ja rauha (BBC 2016), viimeinen valitusvirsi

Vielä kerran. BBC:n uusi Sota ja rauha -tv-sarja. Minua on kirjoituttanut tämä jo pitkään (kuten moni muukin asia kirjoituttaisi), mutta aina päädyn latailemaan nukenvaatekuvia, koska loogisen tekstin jäsentäminen on niin kauhean vaikeaa ja työlästä ja aina kehittelen itselleni rimakauhun.

Niinpä kaivan rimalle nyt montun. Ja kirjoitan. Koska Sota ja rauha on edelleen lempikirjani ja siitä höpöttäminen on hauskaa (jos osaa ottaa rennosti).

Täällä Käpylässä sataa lunta. Jos talvi alkoi oikeastikin nyt, tämä syksy jäi toistaiseksi elämäni lyhyimmäksi. Tajusin nimittäin vasta kaksi viikkoa sitten, että nyt on jo syksy. Looginen seuraus asiasta on, että aloin vasta kaksi viikkoa sitten miettiä, pitäisikö parveke laittaa talvikuntoon. Ymmärtänette, että en ryhtynyt heti toimeen, sillä kuka nyt heti syksyn tullen haluaisi poistaa kesän jäljet. No. Äsken sitten kahlasin parvekkeella lumessa ja kopistelin ruukkuja tyhjiksi ja laitoin paikkoja. (Lakaisin myös lumet. Jo neljättä kertaa kolmen päivän aikana.)

Siinä nenäni palellessa ja lumen pöllytessä minulle tuli mieleeni pakkasessa värjöttelevä Sonja. Ja nyt tämän tarpeettoman sääkatsauksen ja sen lopettavan aasinsillan kautta siirrynkin luetteloimaan ajatuksiani. Eli. Seuraavaksi epäolennaisia kommentteja BBC:n Sota ja rauha -sarjasta ja pitkiä lainauksia Tolstoin tekstiä. (Katkelmat ovat J. A. Hollon suomennoksesta.) (En osaa tehdä näppäinkomennolla suhuässää, jonka vuoksi ne puuttuvat kaikista Natasoista ja muista suhuässiä sisältävistä kirjaimista. En jaksanut kopioida jostakin tekstistä oikeanlaista kirjainta ja liittää sitä aina oikeisiin kohtiin.)

BBC:N TV-SARJAN MIINUKSIA:

- Vaatetus talvipakkasilla. Minun on tavattoman vaikea uskoa, että venäläiset eivät olisi ymmärtäneet 1800-luvulla, miten pukeudutaan kylmässä säässä. Itse asiassa voisinkin havainnollistaa kuvallisesti, mistä näkemykseni on syntynyt:

Vasily Surikov (1843 - 1916): Взятие снежного городка. (Kuva noukittu Wikipediasta.)

Boris Kustodiev (1878–1927): Maslenitsa. (Kuva noukittu Wikipediasta.)

Kun mielessä on edellisenkaltaiset taidemaalaukset, on vaikea niellä telkkariruudulla (läppäriruudulla) näkyvää kuvaa, jossa Pierre Bezuhov istuu reessä turkki yllään mutta kaula paljaana. Tai jossa Natasa, Sonja ja Nikolai istuvat reessä, turkit ja turkislakit yllään, mutta kaulat paljaana. Tai jossa Natasa ja Andrei telmivät lumessa, Andrei, kuinkas muutenkaan, kaula paljaana. (Melkeinpä luulisi, että BBC:n puvustukselta loppui määrärahat siinä kohtaa, kun mietittiin kaulahuiveja.) Pahin kuva kuitenkin on se, jossa Sonja ja Rostovin perhe saattavat Nikolaita sotaan (monetta kertaa). He seisovat ulkona kymmeniä metrejä pitkän pihapolun päässä, taustalla näkyy talo, ympärillä on lunta ja itse kunkin hengitys huuruaa. No. Mitä on saattajilla päällään? Ei juuri mitään. Ja siihen jää seisomaan punanenäinen ja värisevä Sonja ohuessa (ja avokaulaisessa) empiremekossaan pelkkä hartiahuivi harteillaan.

Ehkä minulla on vääristynyt käsitys talvipukeutumisesta. Mutta anteeksi nyt vain, BBC:n puvustus, minä pistän kyllä paukkupakkasilla päälleni vähintään kaulahuivin (sisävaatteiden lisäksi tietty), jos piipahdan pelkästään viemään roskat ulos. Ihan oikeasti kukaan tolkun ihminen, joka on kasvanut ilmastossa jossa talvi on talvi, ei lähde hortoilemaan ulos pelkän hartiahuivin kanssa. Ei, vaikka olisi sanomassa pelkästään heipat armaalleen. (Ei varsinkaan aikakautena, joka ei tuntenut tulehduskipulääkkeitä ja antibiootteja ja jolloin kuoltiin keuhkokuumeeseen useammin kuin nykyään.)

- Kaikki kirjan ihanat romanttiset lempikohtaukseni on sössitty sarjassa täysin. Ja osa lempikohtauksistani on jätetty kokonaan pois (joka edellisen virkkeen valossa ei välttämättä haittaa niin kauheasti.)

Eräät suosikkikohtaukseni kirjassa ovat Rostovien vierailu sukulaissedän luona metsästysretken jälkeen sekä joulujakso, jossa (muun muassa) Rostovin nuoriso pukeutuu naamioasuihin joulun aikaan ja rekiretkeilee naapuriin ilveilemään. Joulukatkelma on koko Sodan ja rauhan onnellisin ja taianomaisin jakso, ja naamioilvely rekiretkineen on Sonjan tarinan kohokohta.

Sonjan naamiaispuku oli parempi kuin kenenkään muun. Viikset ja kulmakarvat sopivat hänelle verrattomasti. Kaikki ylistivät häntä kauniiksi, ja Sonja joutui hänelle muuten vieraaseen hilpeän toimeliaisuuden tilaan. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle, että tänään jos  milloinkaan ratkaistaan hänen kohtalonsa, ja hän näytti tserkessipuvussaan aivan uudelta ihmiseltä. --

--

Oli niin kirkas kuutamo, että Nikolai erotti valjaiden välkkyvät metallikoristeet ja hevosten silmät, kun ne pelokkaina vilkuivat pimeällä kuistilla meluavaan seurueeseen.

--

Jalakset natisivat, kumea aisakello helisi, ja kolmivaljakko lähti liikkeelle. Sivuhevoset painautuivat aisoja vasten ja pöllyttivät kääntyessään ilmoille sokerilta hohtavaa valkoista lunta.

Nikolain valjakko lähti toisena; takaa kuului toisten rekien helinä ja narske. Aluksi kuljettiin hiljaista ravia kapealla tiellä. Kun vielä liikuttiin puutarhan vierellä, heittivät alastomat puut varjoa tielle ja peittivät kirkkaan kuun, mutta kun päästiin aukealle, kohtasi katsetta timanttikirkas, sinertävän hohtava, kuutamossa liikkumattomana lepäävä lumiaavikko. Ensimmäinen reki töksähteli kuoppaisella tiellä, toinen ja kolmas aivan samoin, ja reet liukuivat perätysten, häikäilemättä rikkoen luonnon syvää rauhaa.

- Jäniksen jäljet, paljon jälkiä! - kajahti kylmässä, tyynessä ilmassa Natasan ääni.

- Kuinka selvästi kaikki näkyykään, Nicolas! - kuului Sonjan ääni.

Nikolai kääntyi katsomaan Sonjaa ja kumartui paremmin nähdäkseen. Aivan uudet, herttaiset kasvot mustine kulmakarvoineen ja viiksineen täyhystivät kuun valossa soopelikauluksen sisästä.

"Tuo on ennen ollut Sonja", ajatteli Nikolai. Hän kumartui lähemmäs tyttöä ja hymyili.

 --

"Missä nyt oikeastaan olemme?" ajatteli Nikolai. "Varmaankin Käyrän niityllä. Eipä ollakaan; tämä on aivan outo seutu, missä en ole milloinkaan ollut. Tämä ei ole Käyrän niitty eikä Djomkinon ahde, vaan Jumala ties mikä liekään seutu! Tämä on jokin vieras seutu, lumottu paikka. Mutta olkoon mikä tahansa!" Hän kirkaisi hevosille ja alkoi pyrkiä Zaharin valjakon ohi.

--

Nikolai pidätteli hevosiaan ja vilkaisi ympärilleen. He olivat yhä samalla kuun valaisemalla tarumaisella  tasangolla, joka välkkyi kuin tähtien täyttämänä.

"Zahar huutaa, että kääntyisin vasemmalle; mutta miksi kääntäisin vasemmalle?" ajatteli Nikolai. "Emmehän toki ole matkalla Meljekovien luo, eihän tuo tuossa ole Meljukova? Jumala tiesi, minne olemme matkalla ja mitä on tekeillä - mutta ylen outoa ja ihanaa tämä on." Hän katsahti rekeen.

- Katsokaa, hänen viiksensä ja kulmakarvansa ovat aivan valkoiset, - sanoi eräs noista kummallisista, sievistä, oudoista ihmisistä, joilla oli pienet viikset ja kauniit kulmakarvat.

"Se oli varmaan Natasa", ajatteli Nikolai, "mutta tuo on Luisa Ivanovna; tai kenties ei olekaan; tuota viiksiniekkaa tserkessiä en tunne, mutta siitä huolimatta häntä rakastan."

--

Kotimatkalla Nikolai ei enää hoputtanut valjakkoaan, vaan antoi sen juosta hiljalleen ja katsahti tavan takaa tässä loihtuisassa kuutamossa Sonjaan, etsien tässä kaikki muuntavassa valossa kulmakarvojen ja viiksien alta entistä ja nykyistä Sonjaansa, josta hän oli päättänyt olla koskaan eroamatta.

Siinä on tekstiä, jota lukiessani olen aina ikionnellinen suomalaisuudestani ja siten mahdollisuuksistani käsittää viimeistä piirtoa myöten, mitä merkitsee tähtitaivas, pakkaslumi, narske, huuru ja talven taika.

Tolstoilla on ihmeellinen kyky tiivistää aika samalla venyttäen sitä. Hänen tekstinsä aiheuttaa saman ilmiön kuin pieni musiikkikappale, jota kuunnellessaan aika pysähtyy ja jonka loputtua ei voi uskoa, että se musiikillinen helmi olikin vain kaksiminuuttinen hetki, koska se hetki oli niin täysi. Tolstoin yksi ehdottomasta viehätyksestä on minulle juuri tekstin tiivis runsaus. Pieneen tilaan on kerta toisensa jälkeen survottu paljon yksityiskohtia. Milloin sormen värähdyksiä tai kureliivin narahduksia, milloin epäolennaiselta tuntuvia ajatuksia, milloin aivan tarpeettomilta kuulostavia lausahduksia. Siitä kaikesta muodostuu oma maailmansa, joka sulkee sisäänsä. Tämä tapahtuu myös Sodan ja rauhan rekiretken aikana. Ajelu on paperilla tuskin aukeaman mittainen, mutta kaikki ne sanat ja havainnot, mitä aukeamaan  mahtuu, pysäyttävät ajan, ja lukija joutuu samaan epätodelliseen maailmaan kuin Nikolai. Ainakin minä joudun, kerrasta toiseen.

Televisiosarjassa vierailu sedän luona ja rekiajelu on yhdistetty joulukohtaukseksi, naamioleikit on jätetty pois. Aivan kätevä ja toimiva ratkaisu. Mutta voi, mikä pettymys! Talvisen taian sijaan katsojille tarjotaan kämäinen, nuoskaluminen ja harmaa rekiajelu! Ymmärrän kyllä, että tv-sarjan budjetti on rajallinen, joten kuvausmatka kunnon talvimaisemiin sekä kirkkaan pakkasyön odottaminen on liikaa vaadittu. Mutta... Kuitenkin.

Mitä tulee televisosarjan tarjoamaan vierailuun Rostovien sedän luona.

Keräilen täällä itseäni.

Televisiosarjassa lavastus on kohdillaan kyllä. Tunnelma on lämmin ja tuoksuvainen, kuten kirjassa, jossa vierailusta kertovat sivut tihkuvat hunajakakkuja, simaolutta, paahdettuja pähkinöitä, kirnupiimään tehtyjä ruisjauhopiirakoita, koiria ja balalaikoja. (Huom. Kahta viimeksi mainittua ei syödä.) Setä tarinoi, soittaa ja laulaa, Natasa on onnellinen.

- Hurmaavaa, ihanaa, setä; vielä vielä! - huusi Natasa heti sedän lopetettua. Hän hypähti paikaltaan, syleili ja suuteli setää. - Nikolai, Nikolai! - toisteli hän ja katsahti veljeensä, ikään kuin olisi kysynyt häneltä:  mitä tämä oikeastaan on.
Nikolaitakin sedän soitto kovin miellytti. Setä alkoi soittaa uudelleen. Anisjan hymyilevät kasvot ilmaantuivat ovelle, ja hänen takanaan tirkisteli muitakin kasvoja... "Kirkkaan lähteen luona tyttö" ... soitti setä, suoritti taas sukkelan juoksutuksen, lopetti ja liikutti vielä tahdikkaasti hartioitansa.
- Jatka, jatka, setä kulta, - pyysi Natasa niin rukoilevalla äänellä kuin hänen elämänsä olisi siitä riippunut.
Setä nousi seisoalleen, ja näytti siltä, kuin hänessä olisi ollut kaksi eri ihmistä - toinen hymyili vakavana veitikalle, joka ujon hartaana valmistautui tanssiin.
- Tulehan, pikku sukulaiseni! - huudahti setä ja huitaisi kädellään Natasalle.
Natasa heitti saalin hartioiltaan, pyrähti sedän eteen, laski kätensä puuskaan, liikutti hartioitaan ja alkoi tanssia.
Missä, miten ja milloin tuo nuori kreivitär, jonka kasvattajana oli ollut vieras ranskatar, oli imenyt veriinsä venäläisen hengen, joka hänestä nyt huokui; mistä hän oli saanut nuo elkeet, jotka pas de châlen olisi luullut jo aikoja sitten tunkeneen syrjään? Mutta henki ja eleet olivat aivan sedän odotuksen mukaiset, sellaiset aito venäläiset, joita ei voi matkia eikä oppia. Heti kun Natasa oli aloittanut ja hymyili siinä juhlallisen ylpeänä ja samalla veitikkamaisen hilpeänä, Nikolai ja muut läsnäolijat huokasivat helpotuksesta. He eivät enää, kuten aluksi, pelännet hänen tähtensä, vaan katselivat häntä jo ihastellen.
Hän teki tehtävänsä niin moitteettomasti, niin täysin moitteettomasti, että Anisja Feodorovna, joka heti aluksi oli hänelle ojentanut tässä toimessa välttämättömän huivin, nauroi ja itki katsellessaan tuota hentoa, suloista, hänelle aivan vierasta, silkissä ja sametissa kasvatettua kreivitärtä, joka osasi paneutua täysin samaan mielentilaan kuin Anisja, Anisjan isä, äiti  ja täti tai kuka venäläinen tahansa.
- Kas niin, pikku kreivitär - sepä selvä juttu, - virkkoi setä iloisesti nauraen, kun oli lopettanut tanssimisen. - Siinäpä minulle heimolainen! Ei nyt muuta kuin kelpo poika mieheksi hänelle - sepä selvä juttu!

Televisiosarjassa puitteet tosiaan ovat hyvät. Mutta kirjan välitön ja luonteva vaikkakin romanttisella kansallistunteella kevyesti paatoksellistettu tilanne on pelkistynyt tv-sarjassa pelkäksi romanttiseksi paatokseksi. Siinä tupa on täynnä väkeä, setä soittaa ja Natasa on transsimaisessa tilassa. Hän alkaa tanssia ikään kuin huomaamattaan ja Petja kuiskaa jollekin, muistaakseni isälleen tai Nikolaille, että miten Natasa osaa tanssia noin, ja vastaus, joka saa minut järsimään pöydänkulmaa, kuuluu, että "se on hänellä veressä". Äääää. Periaatteessa sama asia mitä kirjassa tapahtuu. Käytännössä niin kovin alleviivattua ja siirappista. Äääää.

- Sota ja rauha on tavallaan fragmenttimainen kirja. Se koostuu monen vuoden aikahaitarilla olevista yksittäisistä tapahtumista. Kohtauksia siellä ja kohtauksia täällä. Kirjan puoliväliin mennessä on eletty vuodesta 1805 vuoteen 1809. Loput koko teoksesta kertoo vuodesta 1812* (epilogeja lukuunottamatta).  Loppua kohden historiallisten tapahtumien määrä ja kommentointi lisääntyy ja niihin sujahdetaan fiktiivisten (ja myös todellisten) henkilöiden kautta. Minulle ainakin tulee kirjan loppupuolella tunne, että tässä ollaan merkittävien asioiden äärellä. Osasyy tunteelle lienee tiivistynyt kerronta. (Hmmm. Tai paremminkin laventunut kerronta?)

Sodassa ja rauhassa siis luodaan ensin perusteellinen pohja henkilöille ja historian tapahtumille. Itse asiassa Tolstoin luoma näyttämö on mammuttimainen. Ja siinä mammuttimaisessa näyttämössä pienet ihmiset operoivat pieniä elämiään. Itse tarina noin pelkistettynänsä on silkkaa oopperaa. Mutta se ooppera on höystetty elävillä, aidon inhimillisillä henkilöillä, joilla on merkitystä. Lisäksi se ooppera on höystetty hienolla kerronnalla, kiinnostavalla rakenteella ja syvällisellä filosofialla. Eli taas voidaan todeta, että tarina on peruskauraa, mutta se, miten tarina on kerrottu, ei olekaan enää mitään perus.

BBC:n televisiosarja yksinkertaisesti tuntuu tyhjältä.  Minun nähdäkseni tv-versiossa mukana on ainoastaan tarina. Kun Tolstoin henki puuttuu, jäljelle jää oopperainen juoni, tyhjät henkilöt ja komeat puitteet. (Tästä trailerista näky, miten sarja on komiaa näyttävää kaunista.)( Täytyy tosin sanoa, että en ole erityisen taitava lukemaan televisioruudulta rivien välejä.  Voi olla, että minulta on jäänyt ne ymmärtämättä. Voi yhtä hyvin olla, ettei niitä ole edes olemassa.)  Lisäksi tv-sarjasta puuttuu kirjan aikajänne, jonka vuoksi sarja tuntuu välillä ryntäävältä ja täyteenahdetulta. Tv-sarjassa käytetään neljä jaksoa kirjan ensimmäiseen puoliskoon ja kaksi jaksoa kirjan jälkiosaan. Sillä tavalla kirjan painotuksista ja tunnelmista ja merkityksistä katoaa, poks vain, iso osa.


BBC:N TV-SARJAN PLUSSIA

+ Televisiosarja on visuaalisesti kaunis.

+ Näyttelijät tekevät hienoa työtä (etenkin Jessie Buckley ruhtinatar Mariana) vaikka henkilöt jäävätkin minusta pelkiksi... henkilöiksi. Vika kuitenkaan ei ole näyttelijöissä.

+ Törmäsin taannoin Clive Jamesin kirjoittamaan arvosteluun. Se oli hyvä löytö. Nimittäin myönnän kyllä, että minulla on asenneongelmia tässä televisiointiasiassa. Jamesin ajatuksissa on kuitenkin perää, ja minun on syytä muistaa, että laadukkaasti filmattu tv-sarja voi vetää uusia ihmisiä alkuperäislähteen äärelle. Joka on tainnutkin tapahtua! Sillä kaksi ystävääni, jotka ovat nyt lukeneet Sotaa ja rauhaa, ovat joutuneet tahimaan kirjaston varausjonojen kanssa. Voisin lyödä vetoa vaikka leikatuista varpaankynsistäni (siis niistä paloista, jotka jää leikkauksen jälkeen yli), että vielä vuosi sitten ei kirjastoissa ollut pulaa hyllyissä nököttävistä Sota ja rauha -niteistä.

+ Lopuksi lainaan tähän suoraan Clive Jamesia. Seuraava lainaus on sikäli epäreilu, että Jamesin juttu kyseisestä tv-sarjasta on positiivissävyitteinen. Mutta tämä on niin mainiosti sanottu. Ja näkyyhän siinä armollinen vapauttava tuomiokin:

So why bother with the screen adaptations at all? Well, there’s the sheer fun of watching thousands of clever people pouring millions into doing the impossible.  

P. S. Join glögiä pari päivää sitten ja olen ihan joulutunnelmissa muutenkin. Minusta oikeastaan kesästä kahden viikon syksyn kautta suoraan kahden kuukauden jouluun olisi oikein hyvä systeemi. Kun nyt vain pikkupakkaset jatkuisivat! Aina maaliskuulle saakka, kiitos! Haluaisin lempivuodenaikani tekevän comebackin!

P. P. S. Olen kirjoittanut BBC:n tuottamasta Sota ja rauha -tv-sarjasta kaksi kertaa aiemmin. Ensin haukuin sen ensimmäisen osan, sitten totesin, että myöhemmissä jaksoissa sarjan taso oli parempi.

_____

* Korjasin vuosiluvun (alunperin kirjoitin 1811). Aloin tuossa äsken puuhata aikajanaa Sodasta ja rauhasta ja huomasin, että minulla on ollut pää sekaisin ja että nyt meni pää sekaisin entistä enemmän. Aiheesta lisää, kun saan tarkistettua aikajanan.