Kristallinkirkas

Aaargh aaargghh aaghaarrhgh. Palasi tässä mieleeni, miksi toisinaan ei tule maalattua.

Olen viisi tuntia nyhjännyt kahden peuran (tai kauriin?) ja yhden leijonan ja naisentyngän maalaamisen kanssa. Peuroihin meni tunti kumpaankin, sen jälkeen en katsonut kelloa kuin vasta äsken, kun niskajumi ja hermostuneisuus alkoivat ilmoittaa, että kannattaa katsoa kelloa. Tiedätte varmaan tunteen, kun kaikki on pysähtynyttä, lihakset jännittyneinä ja jokaikinen esine ympärillä yhtäkkiä on liian lähellä, kaikki siksi, että on keskittynyt niin intensiivisesti niin kauan. Kivaahan se on. Tekeminen ja keskittyminen, siis. Mutta nyt muistan taas, että se on alitajunta joka pitää poissa hommasta ja laittaa siirtämään työn tekemistä toiseen kertaan, koska työssä on tietty erittäin epämukavuusvyöhykkeelle ulottuva puoli. Vaikka kuinka olisi palkitsevaa ja onnistumiseniloista.

Aarghs. Leijona vaatisi vielä yhden vartin vielä, jos siis en sössi sitä. Ja sitten olisi kuvan pikkuviimeistely, köynnösten, puiden ja aluskasvillisuuden maalaaminen nimittäin. Ja, anteeks, nyt huudan epätoivoani, MAALINI OVAT KUIVUNEET! Alkaa nyppiä tuo lastalla kaivaminen tuubin peräpäästä ja vedellä sötköttäminen, että siitä rakeisesta klompista saa väriä, ja sitten se rakeinen vesistetty klomppi kuivuu kuitenkin palettilautasella alle minuutissa.

Mutta oikeasti kyllä on kivaa! Kaurispeurat ovat kauniit ja nainen näätäkärppineen myös. Leijona vain sattuu olemaan harmaa ja äreäilmeinen, ja äreä leijona on minusta viimeinen, mitä tarttetaan makuuhuoneen seinällä (minä ainakin näkisin painajaisia), joten sen kanssa pitää painia vielä hetkinen.