Kapellimestari-kirjasta

Luen vaihteeksi kirjaa. Se on paha kirja. Se on aiheuttanut minussa ikävää kurjuutta. Niskajumi, rannevamma ja alavartalon kiputila ovat sen syytä. Se on yli 900-sivuinen kirja, kooltaan isompi kuin romaanit yleensä ja sisällöltään sen verran tuhti, ettei sitä voi pikalukea, mutta ei niin tuhti, etteikö se koukuttaisi totaalisesti ja pakottaisi lukemaan mahdollisimman nopeasti koko hoidon. Voihan. Välillä luen kirjaa pöydän ääressä leputtaakseni käsiäni. Sitten sohvalla leputtaakseni niskojani. Sitten lattialla venytysasennossa leputtaakseni selkääni ja raajojani. Sitten pitää vähän hieroa niskojaan ja juoda vettä, että lukemispäänsärky hellittää. Mutta lukemista pitää heti jatkaa, kun on vain mahdollista. Ja kaikesta sinnikkyydestäni huolimatta olen lukenut tuota kirjaa jo monta päivää. No. Enää parisen sataa sivua niin pääsen eroon koko roskasta.

Kyseessä on Vesa Sirénin opus Suomalaiset kapellimestarit. Kirja on vuosimallia 2010, joten sen kapukatsaus tulee ihan näihin aikoihin saakka.

Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Sirén on tehnyt ihan turkaleesti hommia. Hän on koonnut kansiin valtavat määrät haastatteluja ja kritiikkejä, kuunnellut levyjä, penkonut arkistoja, tutkinut sitä ja tätä. Ja onnistunut sitten sorvaamaan kaikesta mukavan ja leppoisan ja äykkään kokonaisuuden, kaiken lisäksi loogisenkin, vaikka monet asiat ovat päällekkäisiä, limittäisiä ja lomittaisia. Kerronta on niin sujuvaa ja sisältö niin kiinnostavaa ja hauskaakin usein, että kirjaa tekee mieli jatkuvasti, oikeastaan joka sivulla, lukea ääneen ja siteerata kanssaihmisille (se on: puolisolle).

Ajattelin kirjasta kuultuani, että joo, kivaa lukea Esa-Pekka Salosesta ja Jukka-Pekka Sarasteesta ja Osmo Vänskästä ja Jorma Panulasta ja Paavo Berglundista. Sisällysluetteloa selatessani sitten totesin, että no niin, kiva lukea myös tietysti Kajanuksesta ja Sibeliuksesta ja Järnefeltistä ja ...ömmm... öh... Schnéevoigtista. Justiinsa. Kenestä ihmeen Schnéevoigtista? Ja sitten jatkoin sisällysluettelon silmäämistä ja totesin, että kokonainen osa oli omistettu kapellimestareille, joista en ollut kuullutkaan, paitsi vahingossa jostakin joskus.

Kilttinä tyttönä aloin lukea järjestyksessä alkaen esipuheesta ja Kajanuksesta. Ajattelin, että on fiksua lukea järjestyksessä ja päästä sitten loppua kohden kiinnostavampaan sokerit pohjalla -osuuteen.

Vaan niin siinä kävi, että alusta saakka oli kiinnostavampaa. Sekä kirjan alusta saakka että suomalaisen musiikkielämän alusta saakka. Tai ainakin Kajanuksesta ja Sibeliuksesta saakka, josta hetkestä kirja alkaa.

Sirén on onnistunut mainiosti arkistopenkomisineen luomaan elävän kuvan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalaisista musiikkivaikuttajista. Kirja on tulvillaan historiaa, kulttuuria, politiikkaa ja myös hassuja tai dramaattisia sattumuksia, jotka kertovat tavattoman paljon ja auttavat saamaan otteen menneisyydestä ja henkilöstä, josta kulloinkin kerrotaan.

Luettuani noin 200 sivua olin aivan myyty ja äimänä. Minä kun olin luullut, että Suomi on ollut muutamaa tunnettua kulttuuripersoonaa lukuunottamatta ihan takapajuinen kehitysmaa sata vuotta sitten. Kattia kanssa. Täällä oli menemistä ja meininkiä ja kolme kapellimestaria (plus Sibelius, säveltäjäkapellimestari), jotka niittivät mainetta ja kunniaa kansainvälisesti ja rakensivat Suomeen orkesterin (tai kaksi), joka ei ollut sen surkeampi kuin ulkomaiset. Ruotsalaiset olivat kateellisia niin paljon, että panettelivat suomalaismuusikoita lehdistössään. Maineikkain suomalaisista kapellimestareista oli Georg Schnéevoigt, joka konsertoi toisilla mantereillakin (Schnéevoigt oli ensimmäinen suomalainen, joka osti lentolipun Suomesta Australiaan!) ja joka on edelleen suomalaisista kapellimestareista se, joka on johtanut eniten Berliinin filharmonikkoja.

Luettuani melkein 300 sivua ''Varhaisesta ihmenelikosta'', ajattelin, että seuraava osa kirjaa täytyy olla tylsä, koska mitään kiinnostavaa ei ole voinut olla Schnéevoigtin ja Berglundin välissä.

Ja taas olin väärässä. Kultaisen menneisyyden ja nykyisyyden välissä oli kiinnostava välisyys. Kiinnostavia persoonia, jotka tekivät suurella sydämellä hommia ja kehittivät musiikkielämää minkä ehtivät. Ja traagisia kohtaloita ja hulppeita tarinoita ja erittäin paljon alkoholia. Niinkuin oli sitä ennen ja oli oleva sen jälkeen.

Sitten pääsin kirjassa jaksoon, josta alkoi suomalaisten kapellimestarien maineikas jatkumo, joka ulottuu näihin päiviin saakka. Kirja on päästyään tähän vaiheeseen kiinnostava eniten musiikillisista syistä, ei niinkään enää persoona- tai kulttuurihistoriasyistä. Osittain kai siksi, että aikakausi ja henkilöt Paavo Berglundista lähtien ovat jo himpun lähempänä omaa kokemuspiiriä.

Sirénin osaa kirjoittaa diplomaattisesti. En minä vain osaisi. Alusta alkaen hän tuo esiin kunkin henkilön persoonan varjopuolet siinä missä auvoisatkin puolet. Kaikki salakähmäiset juonimiset (ne, mistä ollaan siis päästy selvyyteen...) hän tuo peittelemättä esiin. Toisilla kapellimestareilla on ollut sävyisämpi luonne tai nöyrempi elämäntapa kuin toisilla, mutta kuitenkin Sirén on onnistunut kirjoittamaan asiat niin, että asiat on asioita, ja kukin kirjassa esiintyvä kapellimestari on niin sanotusti säilyttänyt kasvonsa. Minusta tämänkaltainen lähestymistapa on arvostettava. Nykyään olisi ollut ihan yhtä sopivaa kirjoittaa ilkeästi, pirullisesti ja repiä alas jalustalta. Sirén ei toisaalta myöskään aseta ketään jalustalle, koska hän tosiaan on esittänyt kapellimestarit inhimillisinä ihmisinä.

Makaaberein sattumus, mitä kirjassa kerrotaan, on kuolemantapaus Mahlerin 5. sinfonian esityksessä Helsingissä 1930-luvulla. Sinne se tuubisti kuoli onnistuneen soolonsa jälkeen, sinfonian ekassa osassa. Reilun tunnin mittainen sinfonia soitettiin loppuun ja konsertin kritiikki oli hyvää ja ''vain harva huomasi kuolemantapauksen ensimmäisen osan aikana''. Kapellimestarin kommentti oli, että ''niin oli paras lopettaa.''

Kirja on täynnä sattuvia lohkaisuja. Yksikin kapellimestari sanoi viuluoppilaalleen näin kannustavasti: ''Se meni oikke hyvin, mutta se olisi ollut paljon parempi, jos se ei olisi ollut täysin päin helvettiä!''

Edellisiä esimerkkejä kun miettii noin sekunnin ajan, hoksaa kyllä, millaiselle perinnölle me olemme kasvaneet:) Kirjassa esiintyvät lohkaisut ja tapahtumat kertovat aika paljon. Usein ne kertovat aika traagisistakin asioista, kun pysähtyy miettimään. (Tuota ''Se meni oikke hyvin'' -lohkaisua en kuitenkaan ihan laske traagiseen luokkaan :D )

Kohta siirryn kiduttamaan niskaani taas kirjan ääreen. Sitä ennen pitää kirjata tähän ylös lausahdus sivulta 747 (josta kohta jatkan lukemistani itsekseni eteenpäin.) Jos mieheni olisi kotona, lukisin paikan hänelle ääneen. Mutta koska hän ei ole, joudutte ääneenluvun kohteeksi täten te:

Estetiikka lähti uhosta. Kun Saraste ja RSO esittivät vaikkapa Beethovenia, viestinä oli, että nyt puut kaatuvat, täältä rymisee. Kontrasti oli suuri vaikkapa Wilhelm Furtwänglerin Beethoven-nauhoituksiin, jotka saivat ajattelemaan ihmisen pienuutta ja musiikin suuruutta ja että nyt pitäisi oikeastaan lukea Goethen ja Schillerin kootut ja pohtia Rodinin Ajattelijan asennossa maailmankaikkeutta.
''Ei Suomessa klassista musiikkia soittaa osata, mutta alkuvoimaa riittää'', kansainvälisen tason suomalaissolisti myhäili.


Minä palaan kirjan ääreen, moi!

Koneen kuolema

On se vain. Kun sai tiedostot tallennettua turvaan ja sai levollisella mielellä alkaa odottaa tietokoneen lopullista kuolemaa ja sen vuoksi alkoi sietää koneen kuolemanmerkkejä, tuli tietysti ajankohtaiseksi sitten pudottaa valmiiksi henkitoreinen läppäri lattialle. Se oli eka läppärinpudottamus elämässäni. Tähän saakka olen pudotellut vain kännyköitä, pakastemustikoita, kahvisuodatinpusseja kahvinkeiton jälkeen ja ennen, kattiloita ja muita vaarattomia esineitä, niinkuin kevyitä käsipainoja ja kukkaruukkuja kera kukkien. Kumma kyllä en ole pudottanut esimerkiksi arvokkaimpia astioita, maljakoita ja seinäpeilejä. Enkä käsipainoja varpailleni, joka on suorastaan ihme. Sen sijaan ole rikkonut kaksi Nalle Puh -juomalasia (kummassakin oli Tiikeri-kuva) ottamalla keittiön kraanasta vettä. Kaksi kertaa olen tehnyt saman motorisesti häiriintyneen liikkeen:

Kauheaa. Luulin, että tuo liike on vaikea kuvata sanoin. Mutta ei se näytä kuvinkaan olevan helposti kuvattavissa. Ehkä se on niin yliluonnollinen kaikessa ääliömäisyydessään?

No. Kerron vain, että nyt saa tietokoneen kanssa totutella uusiin ääniin. Läppäreitä ei ole tarkoitettu putoamaan. Taidan nähdä painajaisia ensi yönä.

Keskivertopäivä

Tuli mieleeni kaiken tapahtumain puutteen vuoksi, että voisin vähän demonstroida tässä sitä, mitä olisi, jos kertoisin viime viikkoisten arkipäivieni sattumuksista. Sitten totesin, että hyvä tavaton, minun pitää armahtaa vähän ihmiskuntaa ja pikkuisen soveltaa fiktion puolelle ja keksiä päästäni edes pikkuisen kiinnostava keskivertopäivä.

Se voisi mennä näin:

Heräsin aamulla juuri sopivaan aikaan, pistin radiosta hereilläpysymisavuksi puheohjelmaa (musiikkia ei vastaherännyt voi kestää). Söin jogurttia, banaania ja pähkinöitä sinisestä kulhosta ja luin samalla kapellimestareista. Sitten vähän siistin ympäristöäni ja tiskasin tiskipöydän tyhjäksi. Seuraavaksi katsoin sähköpostit ja uutissivut ja totesin säätiedotuksen lupaavan samaa nuuduttavaa harmaata. Matalapaine korosti niskajumia ja ymmärsin, että jotta päivästä voisi tulla järkevä, minun pitää käydä uimassa. Keräsin kamat ja kävelin kilometrin päähän uimahalliin. Uin 500 metriä enkä enää luullut uineeni kilometriä. Sain niskani jumimmaksi, koska en osaa rintauintitekniikkaa ja uin siksi kuin joku näätäeläin pää pystyssä. Kysyin infosta uimakursseista, mutta niistä ei ollut tietoa. Kävellessäni kotiin mietin, mitä ruokaa laittaisin. Totesin, että kasviksia pitäisi hakea isosta marketista, että saisi jotakin tuoretta kotimaista raikkautta ruuan sekaan. Mutta pyörän kumi on puhki... Voimantunnossani kotona raahasin pyörän varastosta ulos ja irrotin takapyörän ja kumin ja laitoin uuden (aiemmin ostetun) sisäkumin paikalleen, mutta päälikumiin ei sormivoimani riittäneet, en saanut nuljautettua sitä paikoilleen. Piti jäädä odottamaan, että mies palaa töistä. Siispä tein ruuaksi pakastepinaatista kermaisen keiton ja luin taas kirjaa ja sitten roikuin internetin ihmeellisessä maailmassa, kunnes hoksasin, että voisi tehdä jotakin hyödyllistä. Sitten maalasin vähän aikaa tilaustyötä ja sitten katsoin taas sähköpostit ja sitten mies tuli kotiin ja syötiin iltapala yöllä, jonka jälkeen nuljautettiin pyörän ulkokumi paikoilleen ja kiinnitettiin takapyöräkin paikoilleen, se oli nopeaa, koska siinä on pikalukitus. Meinattiin pumpata vielä renkaaseen ilmat, mutta sitten ilmeni, että pumppu onkin miehen rinkassa sen työpaikalla. Naapuritalon asukas haukkukoirineen palasi kotiin samaan aikaan, kun veimme pyörän takaisin varastoon. Meitä kukkujia oli siis muitakin. Sitten mentiin nukkumaan.

Tai sitten se voisi mennä mieluummin näin:

Heräsin aamulla juuri sopivaan aikaan, pistin radiosta hereilläpysymisavuksi puheohjelmaa (musiikkia ei vastaherännyt voi kestää). Söin jogurttia, banaania ja pähkinöitä sinisestä kulhosta ja luin samalla kapellimestareista. Sitten vähän siistin ympäristöäni ja tiskasin tiskipöydän tyhjäksi. Seuraavaksi katsoin sähköpostit ja uutissivut ja totesin säätiedotuksen lupaavan samaa nuuduttavaa harmaata. Sitten soi puhelin. Siellä oli henkilö eräästä matkatoimistosta. Ilmeni, että anoppini oli minun nimelläni arvannut joskus kesällä kotipaikkakuntansa supermarketin käytävällä olleen säiliön kahvipapujen määrän oikein. Voittona oli viikon lomamatka etelään, kahdelle henkilölle, todellinen täysihoito. Homman nimi oli nyt vain se, että heillä oli ollut ongelmia tavoittamisessani ja lähtö matkalle olisi kahden tunnin päästä. Onneksi lähipaikkakunnan lentokentältä sentään. Onni oli myötä siinäkin, että miehellä sattui olemaan edessä vapaaviikko ja passimme voimassa. Niin että sitten pakaten, uusiten kirjastolainat, kirmaten kentälle, lentäen tunnin verran ensin isommalle kentälle ja sieltä sitten oli edessä vielä kuusi tuntia matkakohteeseen. Aikaeron vuoksi menetimme päivästämme jonkusen tunnin, joten tarkasteltavaan arkipäivään ei tässä jää enää montaa hetkeä aikaa. Perillä oli kuljetus hotelliin, joka oli hulppea, pramea, kimmeltävä ja öljyrahalla rakennettu. Hämmentävää. Kävimme huoneessamme (jossa oli supermiellyttävä ja hyvinnukuttava sänky, epäilemättä) siistiytymässä ja lähdimme illalliselle. Marmoriportaissa suihkulähteiseen ja palmutettuun ruokasaliin ohitsemme kirmasi pikkulapsi, joka kompastui kohdallani. Ehdin saamaan häntä juuri paidanhelmasta kiinni niin, ettei hän lentänyt naamalleen portaisiin. Lapsen isä ryntäsi paikalle ja selitti vuolaalla ranskalla jotakin. Säikähdin, että nyt tuli ongelmia. Mutta kun mies vaihtoi kohta englantiin, ymmärsin, että hän oli kiitollinen, koska olin pelastanut hänen lapsensa nenän tai mahdollisesti koko kallon, jonka vuoksi hän mielellään lahjoittaisi minulle minkä tahansa kellon hänen edustamansa kellovalmistajan valikoimasta. Koska kyseinen kellovalmistaja oli Vacheron Constantin, pyysin saada valita kellon mieluummin miehelleni, joka on haaveillut kauniista kellosta, sitä paitsi kellosta olisi minulle vain vähän hyötyä, koska en osaa lukea kelloista aikaa (yleensä). Niinpä kelloherra näytti nettiyhteyksisestä kännykästään eri kellovaihtoehtoja, ja kun mieheni oli valinnut, ilmeni, että kelloherralla on sellainen mukanaankin, varmuuden vuoksi katsokaas, ja niin hän haki sen heti huoneestaan ja mieheni sai kellon. Päätimme, että kello on käyttökello, mutta sitä ei esim. kuitenkaan otettaisi koskaan uimahalliin mukaan lojumaan säilytyskaappiin. Päivä päättyi iloisissa tunnelmissa, kun totesimme, että voisimme milloin vain ottaa asuntolainan vaikkapa 200-neliöiseen taloon ja kauniiseen ja laajaan maaseututonttiin ja laittaa mieheni uuden kellon lainatakaukseksi.

Voi harmi juttu, että toinen näistä oletetuista keskivertopäivistä on huomattavasti epätodennäköisempi kuin toinen.

Kaksi elämänohjetta

Ensimmäinen on Hesseltä, teoksesta Gertrud:

Jos kohta ulkoinen kohtalo onkin kulkenut ylitseni niin kuin kaikkien yli, vääjäämättömänä ja jumalten säätämänä, on sisäinen kohtaloni silti ollut oma luomukseni, jonka suloisuuden ja katkeruuden minä ansaitsen ja josta tahdon ottaa vastuun omille harteilleni.

Ja toinen, ytimekkäämpi, on Sibeliukselta:

Anna detaljien uida soosissa.

Sibeliuksen Kullervo sekä paljon superlatiiveja

(Huom. Jälkihuomautus alkuun. Mikäli lukija on kiireinen tai ei jaksa jaarittelua, hän voi hypätä suoraan yhdeksänteen tekstikappaleeseen, jonka selvyyden vuoksi värjään vielä punaiseksi, ja jättää lukemisensa sitten siihen.)

Nyt vain on niin, ettei minulle tapahdu mitään, joten nämä blogitekstit ovat vähän tällaisia ns. henkistä eloani referoivia. (Toki joka päivä tiskaan ja syön ja teen pedit ja juttelen mieheni kanssa tai oraville takapihalla ja pyrin edistämään työnsaantiani. Mutta en esimerkiksi ole rakentanut nukkekotia, remontoinut vuokra-asuntomme keittiötä tai käynyt viime aikoina Dominikaanisessa tasavallassa, joten en saa nyt juuri ulkoisesta elostani mitenkään meheviä päivityksiä tänne.)

Eli. Viime aikojen kohokohtia, sen lisäksi että toissapäivänä laitoin makuuhuoneen tuuletusikkunaan uudet tiivisteet, on ollut Sibeliuksen Kullervon kuunteleminen. Siitä on varmaan jo pari viikkoa, kun kuuntelin sen, mutta se on jäänyt päähäni jäytämään, ja nyt sitten minun tarvitsee sanoa siitä pari epäanalyyttista mutta tunnepitoista sanaa.

Minua on halututtanut kirjoittaa tästä jo parin viikon ajan, mutta huomaan, että en edelleenkään osaa jäsentää ajatuksiani. Niin että antaa mennä vain. Anteeks etukäteen.

Tykkään hulluna Sibeliuksen ekasta, tokasta, kolmannesta ja ehkä eritoten viidennestä sinfoniasta, eli niistä helpoista kuunnella. Ja sitten tietysti Sadusta, se on niin kamalan ihana. Tykkään suunnilleen kaikesta Sibeliuksesta kai, mutta nuo nyt tulee aina ensimmäiseksi mieleen. Niin, ja viulukonsertto tietysti tulee mieleen myös. Ja moni muu. Halusin kirjoittaa edelliset virkkeet siksi, että minulle yksinkertaisesti tulee hyvä mieli joka kerta kun kirjoitan ylös tai sanon ääneen Sibeliuksen teoksia.

Melkein aina se Sibeliuksen teos, jota juuri sillä hetkellä kuuntelen, on suosikkini. Mutta Kullervo on kummallisella tavalla vähän enemmän kuin muut. Se ei itse asiassa varsinaisesti ole suosikkini, mutta se herättää jotenkin erityisimmät ja vahvimmat tunteet. Ja sen on johduttava Kalevalasta.

Minä en tykkää Kalevalasta. En ole todellakaan jaksanut lukea sitä sen enempää kuin on ollut pakko. Silti, joka kerta kun olen sen kanssa tekemisissä, äimistyn sen kauneutta ja vähän ihmettelen, etten jaksa tykätä siitä. Se varmaan kai olisi parhaimmillaan laulettuna... (Siis paloina. Kuka jaksaisi putkeen kolmensadan sivun verran perinteistä kansanrunouslaulantaa? Osaisiko edes kukaan runolaulantaa enää? Kai se on Sibelius-Akatemian kansanmusiikkilinjan oppimäärässä mukana, jos on vanhat lehmänkutsuntahuudotkin?)

Sirpaleinen ja matalapaineen ahdistama ajatuksenkulkuni on saapunut pisteeseen, jossa yhdistyy Kalevala ja Sibelius.

Sitä vain yritän sanoa, että

mielestäni missään muualla ei suomen kieli kuulosta kauniimmalta (edes laulettuna tai runolausuttuna tai uutisluettuna) kuin Sibeliuksen Kullervon keskimmäisessä ja viimeisessä osassa, eikä liene sattumaa, että kaunein koskaan kohtaamani suomen kielen sointikuva -äänteet, sanapainot ja rytmi - esintyy juuri Sibeliuksen ja Kalevalan yhteenliittymässä.

Siinä se oli. Subjektiivinen ja ehdottoman oikea mielipteeni. Ja varmaankin syy Kullervon erityiseen sijaan tunnemaailmassani.

Jos intoudutte kuuntelemaan Kullervon kokonaan (kelle siis se ei ole ennestään tuttu), voitte kuunnella sitä silläkin korvalla, että ei kyllä draamallisuus tuosta teoksesta parane. Aivan häkellyttävän mahtavasti musiikki ja kertomus kietoutuvat toisiinsa rakentaen draamaa, niin lemmenkohtauksissa kuin kuolinkohtauksissa ja neutraalimmissa välimaastoissakin. Siinä jäävät tv-draamat kakkoseksi.

Ei varmaan voi paremmin* eri taiteenmuotojen yhdistelmä kuvata patetiaa ja kurjuutta kuin Sibeliuksen Kullervon musiikki ja Kalevalan sanat. Mutta noin niinkuin asiayhteydestä irroitettunansa minusta Kalevalan runoissa 35 ja 36 on kertakaikkiaan hulppeimmat itsetuhoisat kirjalliset lausahdukset, mitä maa päällään taitaa kantaa. Kaikessa karmeudessaan ne pakkaavat melkein naurattamaan minua, olen siksi brutaali ihminen. (Luettuna siis naurattavat, ei laulettuna.) Eli:

Oisin kuollut, kurja raukka,
oisin katkennut katala,
(---)
oisin heinänä helynnyt,
kukoistellut kukkapäänä (Kullervossa tuon 'kukkapäänä' kohdalla on ihmeellinen sointu)

ja

Voi isoni, voi emoni,
voi on valtavanhempani!
Minnekä minua loitte,
kunne kannoitte katalan?
Parempi olisin ollut
syntymättä, kasvamatta,
ilmahan sikeämättä,
maalle tälle täytymättä.
Eikä surma suorin tehnyt
tauti oikein osannut,
kun ei tappanut minua,
kaottanut kaksiöisnä.

Sanoisinko, että melkoisen vakavaa itsekritiikkiä.

Vielä totean, että en kursivoinut Kalevalaa tuolla aiemmin (enkä tässäkään), koska minusta Kalevala on niin selvää pässinlihaa, että se erottuu tekstistä Kalevalaksi itsekseen aivan ilman korostamistakin.

Sitten sanon vielä, että aiemman linkin takana on vain 5 minuuttia noin 70-minuuttisesta teoksesta. Tuo viisiminuuttinen on keskimmäisen osan (Kullervo ja hänen sisarensa) alku. Jos sattumoisin pidätte kuulemastanne, niin sitten mars kirjastoon, ja lainatkaa samalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat. (Kullervo-levytyksissä on eroja, yllättäin. Harmillisesti kuulemissani levytyksissä menevät asiat ristiin niin, että mielestäni paras naislaulajan osuus ja paras mieslaulaja ja dynaamisin kuoro ovat jotakuinkin eri levyillä.)

Linkin musiikista haluan sanoa sen verran, että kohdassa 4 minuuttia 40 sekuntia, kun kuoro alkaa toisen laulujaksonsa, on yksi minuun eniten vaikuttavimmista musiikillisista asioista. Joka ikinen kerta, kun jousisto alkaa sahata kuoron sisääntulossa omia kuvioitaan tuossa rytmissä, kääntyy vatsani ympäri riemusta.

Ja viimeiseksi lisään, että Sibeliuksen Sadusta tämä legendaarisen kapellimestarin johtama versio kuulostaa jotenkin karmivalta, kun katsoo levytyksen ajankohtaa ja levytyspaikkaa. Brrr.

_______
* Huomio. Aina käyttäessäni superlatiiveja en sulje pois, etteikö olisi olemassa rinnakkaisia superlatiivisia asioita.

________
Lisäys 14. 10. 2012: Näytin koulussa yseille kirjallisuuskurssin Kalevala-osuuden yhteydessä tuon edellä mainitsemani linkin (Kullervo ja hänen sisarensa). Oli mainiota huomata, että samaisessa kohdassa (4 min, 40 sek), jossa minun vatsani kiljuu riemusta, eturivin pulpeteissa istuvien poikien jalat alkoivat väpättää. Aika universaali juttu, jos se yhdistää jalkapalloilijateinejä ja kulttuurillisesti rajoittunutta äikänmaikkaa...

T. Anhava ja Austen

Jotkut osaavat kirjoittaa. Tuomas Anhava esimerkiksi osaa. Enkä ole lukenut vielä edes hänen parasta ilmaisuaan, mikäli voin luottaa esseekokoelman Todenkaltaisuudesta esipuheeseen. Anhava kuulemma kirjoitti nuorempana rönsyilevästi ja vähän komeastikin, vanhempana taas ilmaisu kuulemma terästyi ja kirkastui. Koska esseekokoelman esseet ovat aikajärjestyksessä ja koska luen kokoelmaa alusta loppuun, paitsi Austen-esseet luin ensimmäiseksi, olen vielä nuoren Anhavan kielessä.

On ilahduttavaa, miten järkevästi voi ihminen kirjoittaa kirjallisuudesta. Niin järkevästi, että 14-vuotiaskin jaksaa tykätä ja lukea! Eli testasin Anhavan Austen-kirjoitukset Austenia lukevalla 14-vuotiaalla, ja tekstit upposivat kuin munkit öljyyn tms. Tykkäsi. Se on paljon se.

En ole aiemmin lukenut (muistaakseni) mitään Anhavan tekstejä. Toki tiesin ennestäänkin kenestä on kyse, mutta koska sattuneista syistä minulla oli sellainen tunne, että ammattilaiset kirjoittavat kirjallisuudesta aina tosi hörhösti, en ollut viitsinyt tarttua. Kunnes täysipäinen ystävä suositteli. Kun sitten lainasin kirjan kirjastosta ja kotona sitä selasin ja näin sen sisältävän neljä Austen-tekstiä ja totesin Anhavan ylistävän Austenia ylitse muiden kirjailijoiden, olin myyty.

No niin. Tässä Emma-arvostelun (vuodelta 1950) aloitus. Austen-ihmiset nauttikaa!

Nykyaikaiselle tarkastelijalle, joka on tottunut selittämään luovan kirjallisen työn milloin minkin puutostaudin seuraukseksi, Jane Austen on arvoitus verrattuna esimerkiksi Brontën sisaruksiin, joissa ei ole mitään ongelmallista. Eristyneisyys, köyhyys, orpous sekä yksinvaltainen ja originelli isä muodostavat peräti otollisen, ettei sanoisi välttämättömän lähtöaseman kirjailijan kehitykselle; nämä edut Jane Austenilta tyystin puuttuvat. -- Jane Austen oli sen sijaan luonnostaan todellisuuteen kiintynyt ja tervejärkinen, 1700-luvun täysiverinen perillinen. -- Brontën sisarukset olivat kirjailijoita ilmeisesti melkoiselta osalta kohtalonsa ansiosta, Jane Austen taas paljon suuremmassa määrin lusus naturae, kirjailija elämänsä ja mielensä tasapainosta ja kirjallisuuden valtavirtauksista huolimatta.

Loistavaa pilke silmäkulmassa kirjoitettua tekstiä, jossa kuitenkin eittämättä ilmenee Austenin raikkaus ja puhdas selkeys!

Anhava jatkaa kertomalla, että Austen kuoli nuorena, 42-vuotiaana, mutta koska Austen kehittyi kirjailijana niin nopeasti, hänen neljä pääteostaan ovat kuitekin kaiken romaanitaiteen virheettömimpiä suorituksia. Myöhemmin Anhava toteaa:

Jane Austenin varhaiskypsyys, synnynnäinen valmius ja muodontaju tuovat pakosta mieleen musiikin ihmelapset, varsinkin Mozartin, jonka aurinkoinen genius on selvästi hänen hengenlaadulleen sukua.
Yhtä vähän kuin Mozartin voi Jane Austenin taidetta arvostella kevyeksi. Jos on halua, voi kuka tahansa todeta, miten kestävän huumorin ja ironian, pysyvästi ilahduttavan hymyn taustana on kaikelle avoin mieli, useimmiten myös ryhdikäs ja eletty maailmankatsomus.

Ja vielä Anhava hehkuttaa:

Jane Austen on niitä harvoja, jotka nykyään yksimielisesti tunnustetaan romaanitaiteen täydellisiksi mestareiksi: vain Tolstoin kaltainen jättiläinen voidaan asettaa hänen yläpuolelleen, eikä tämäkään osaa ammattiaan yhtä hyvin kuin hän. Ihailtavinta hänessä on ehdoton pysytteleminen niiden ilmiöiden parissa, jotka olivat tuttuja ja joihin hän oli vilpittömästi kiintynyt.

Siinä Anhava tarjoili meille Austenista nauttiville melkoisen lautasellisen herkkuja. Kivaa, kun rakasta kirjailijaa kehutaan! Anhavan teksti sitä paitsi muistutti minua aiheellisesti siitä, että monimutkainen, raskas ja vakava-aiheinen taide totta tosiaan ei vain raskautensa, monimutkaisuutensa ja vakava-aiheisuutensa vuoksi ole automaattisesti selkeää, kepeää ja hilpeää taidetta korkea-arvoisempaa. Nolottavassa missälie aivojumppasnobismissa sitä usein sortuu ajattelemaan, että helppotajuinen laatutaide on laatutaidetta, mutta vaikeatajuinen taide on tositaidetta. Hah. Onneksi sentään olen osannut itselleni nauraa, kun olen saanut itseni mokomasta ajatuksesta kiinni. Mutta vaikka olen itselleni nauranut ja vaikka olen ymmärtänyt, että kepeys tai raskaus ei ole taiteen mittari, pisteli Anhava tuossa tekstissä asian niin selkeästi sanoiksi, että asia kirkastui nyt ihan niinkuin todellisena totuutena.

Vielä herkkupalana ystävällisenilkeää ja suloisenlämmintä tekstiä Emma Woodehousesta. Emmekö kirjoittaisi Emmasta samoin, jos osaisimme?

-- hän on romaanin alkaessa jokseenkin sietämätön nuori nainen, omahyväinen ja asemastaan naurettavan tietoinen. --hän joutuu havaitsemaan arvioineensa väärin toisten keskinäisiä suhteita ja omia tunteitaankin ja aiheuttaneensa pelkkää sekaannusta. Mutta hän on tarpeeksi äkykäs itse huomaamaan tosiasiat, ja kun häntä on kylliksi kuritettu, hän on myös kyllin kehittynyt saamaan palkinnoksi mainion miehen, mikä onkin vähintään kohtuullista: niin perinpohjaisesti on lukijaa huvitettu hänen kustannuksellaan.

Ja aivan lopuksi vielä tiivistys, miksi jaksamme lukea Austenia aina uudestaan ja uudestaan:

-- jokainen lause on kuin aidosti helähtävä raha, jokainen henkilöhahmo kuin tuttava joka äsken poistui huoneesta --. Muutaman ihmisen ja elämän muutamien perustapahtumien tarkka tuntemus osoittautuu riittäväksi koko ihmisyyden ja olemassaoloen ymmärtämiseen. Tämän tiedon taiteeksi hahmottamiseen tarvittiin vain ihmeitä, joita Jane Austen osasi tehdä voittamattoman elegantisti ja kenenkään huomaamatta.

(Lainaukset siis Otavan vuonna 2002 julkaisemasta kirjasta Todenkaltaisuudesta - kirjoituksia vuosilta 1948 - 1979.)

Australiassa paistaa aurinko.

Ei välttämättä aina, tai tietenkään ei aina, onneksi. Mutta nyt paistaa, ja huomenna ja ylihuomenna ja sitä seuraavana päivänä, ja lämpötila nousee 29 celsiukseen (plussaa).

Toisaalla on harmaata ja sataa ja on luvattu sadetta, ja jos ei sada, niin melkein sataa, ja tuulee ja on ainakin 20 celsiusastetta vähempi lämmintä kuin Australiassa. Puolikkaita aurinkoja on luvassa kaksi kertaa sitä seuraavaan päivään asti (eli kolmanteen päivään tästä lukien). Auringot sijoittuvat sateiden väliin. Jos ne menevät päällekkäin (aurinko ja sateet, ei aurinko ja aurinko), tulee ehkä sateenkaari.

Miltähän näyttäisi jos aurinko ja aurinko menisivät päällekkäin?

Australiassa silti ei ole kurkiauroja (käsittääkseni). Ei niin, että olisin nyt juuri nähnyt niitä täälläkään. Mutta jossain tuolla ne ovat. Tai ovat olleet. Ja sitten tuolla jossakin on se iso vaahtera, jossa roikkuu sinnikkäästi ja kapinallisesti vielä yksi anarkistinen lehti. Kirkkaankeltaisena se siellä puussa uhoaa, että lehden homma on pysyä puussa tai kuolla.

Australia tuli mieleeni eilen. Se johtuu siitä, että kolme vuotta sitten tähän aikaa vuodesta pakkasin tavaroita matkalle Lounais-Australiaan. Tuntuu omituiselta, että matkasta on vain kolme vuotta. Oikeasti tuntuu, kuin siitä olisi vuosikausia, että se olisi tapahtunut ihan toisessa ajassa. Matkani Australiaan on yhtä muinainen ja myyttinen juttu kuin mesopotamialaiset. Paitsi että matkani on digitaalisesti dokumentoitu. Mesopotamialaiset ei, ainakaan alun perin.

Silloin oli ollut ihan kaamea lokakuu. Sadetta loputtomiin. Aurinkoa ei oikeastaan viikkoihin. Muistan vieläkin sen yhden päivän noin neljä päivää ennen matkaa. Satoi. Satoi. Satoi lisää. Vesi oli kylmää ja se tuli vuolaana ja laajana. Ei mitenkään pisaroina kasvoille. Ja sitten kun luuli, ettei voi sataa enää enempää, alkoi sataa toden teolla.

Marraskuun alussa sitten lähdimme.

Ensimmäiseksi minulle tulee matkasta mieleeni aina Hongkong. Siihen tiivistyy kaikki matkakuume ja kaukokaipuu. Olimme siellä toki vain 7 tai 8 tuntia, lentokentällä. Mutta pelkkä lentokenttäkin voi olla merkkipaalu ihmisen elämässä. Se oli jotakin niin käsittämättömän vierasta hajuineen, väreineen ja ikkunoista näkyvine maisemineen: meri kummallisine ja ei-kummallisine laivoineen, vihreitä saaria ja itse Hongkong ja pilvenpiirtäjät. Entä lentokentän ihmiset? Heitä oli paljon ja erilaisia. Enemmän erilaisia kuin koskaan ennen tai jälkeen (paitsi paluulennolla) olen nähnyt. Ja lopulta se noin 50 sekuntia Kaukoidän ilmastoa (jatkolennolle ei menty putkesta vaan kentältä portaita pitkin niinkuin presidentit), joka iski vasten kasvoja ja keuhkoja koko voimallaan.

Toiseksi tulee mieleen aina öisen Perthin lentokentän parkkipaikka. Tuoksu oli taas aivan uusi, ja palmut heiluivat tuulessa ja maa oli kostea sateesta.

Ja sitten tulee mieleen valo, hedelmät, vompatit joita en nähnyt, kengurut jotka näin, meren aallot ja se, miten ensimmäinen aalto veti jalat altani ja imaisi minut leikkimään kunnon vesileikkejä. Ja vielä mieleeni tulee suolainen tuuli joka paransi astmayskäni, eukalyptuksen tuoksu, punainen hiekka, kukkivat puut, kakadut, tulinen lammaspata ja taas valo, aurinko ja meri.

Kaivoin eilen esiin matkapäiväkirjani. Selailin ja luin sitä ensimmäistä kertaa sitten matkan jälkeisten viikkojen.

Olen nyt kieltämättä tyytyväinen dokumentointivimmaani. Matkapäiväkirjassani on kaikki. Pakkaamisen ja lähtemisen stressi. Matkaanpäässeen euforia. Matkan kaikki kummalliset* käänteet ja onnelliset tuntemukset. Paluun jälkeinen epätodellisuus ja haikeus. Ja kymmenen kiloa lehtileikkeitä, kortteja, kuivattuja kukkia, lippuja, lappuja ja vompatin kuvia.

Viimeinen merkintä on kirjoitettu vuosi matkan jälkeen. Vielä kirjassa on yksi sivu. Milloinkahan täytän sen? Nytkö? Vai odottaisinko vielä muutaman vuoden?


__________________
* Esimerkiksi pala Beaconsfieldin koulun opettajan antamasta karkkitaidemainosjulisteesta tai manifesti Hongkongin lentokentällä paluulennon vaihdon yhteydessä kuultujen joululaulujen käsittämättömyydestä.

Hajoa ihan rauhassa ruoja, lälläslää!

Tiedostot on nyt varmuuskopioitu :)

Oikolukemisen määrä ja laatu

En ole varma, kuuluuko blogietikettiin kertoa, mikäli on käpälöinyt tekstejään jälkikäteen. Kuittaan epävarmuuteni asiasta kertomalla tässä, että jokaista tekstiä on käpälöity noin 3 - 17 kertaa. Jostakin syystä näköjään en osaa havaita kaikkea oikoluettavaa yhdellä silmäyksellä :D Sisältömuutoksia en ole harrastanut, paitsi joissakin kohdin kielellisen sujuvuuden vuoksi ja tekstin ymmärtämistä helpottaakseni. Jos minulle tapahtuu joku elämänkatsomuksellinen muutos, esimerkiksi että alan inhota polkemista pyöräilykypärä päässä, mikä on hyvinkin mahdollista, kun koittaa aika ängetä kypärän alle pipo, lupaan korjata asian kertomalla elämänkatsomuksellisesta muutoksestani erillisessä blogitekstissä vanhaa tekstiä poistamatta.

Tämän hän kirjoitti hetkenä, jolloin hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin keksiä miettiä tätä (ja sitä, pitäisikö orkidealle hankkia uusi hake ja isompi ruukku).

P. S. Pyöräni kumi on muuten puhki.

Hempeä täkki

Semmoisen sain sommiteltua lopuista tilkuista. Kesällä tuli leikattua tilkkuja roimasti, ja mietin silloin, miten ihmeessä käytän ne. Mutta eipä niistä tullutkaan kuin kuin kaksi täkkiä.

Tuo täkki on oikeasti söpömpi kuin kuvassa. Kuvassa sen vääristynyt muoto korostuu. Nukkekodin sängyssä se on kuitenkin ihan ei-muotopuoli.

Siitä tuli sopivasti hempeä, ettei ihan siirappinen sentään. Tuo on tuollainen Beatrix Potter -tasoinen hempeys. Sopisi jonkun jänöjussin kotiin peitoksi.