torstai 10. marraskuuta 2011

Kapellimestari-kirjasta

Luen vaihteeksi kirjaa. Se on paha kirja. Se on aiheuttanut minussa ikävää kurjuutta. Niskajumi, rannevamma ja alavartalon kiputila ovat sen syytä. Se on yli 900-sivuinen kirja, kooltaan isompi kuin romaanit yleensä ja sisällöltään sen verran tuhti, ettei sitä voi pikalukea, mutta ei niin tuhti, etteikö se koukuttaisi totaalisesti ja pakottaisi lukemaan mahdollisimman nopeasti koko hoidon. Voihan. Välillä luen kirjaa pöydän ääressä leputtaakseni käsiäni. Sitten sohvalla leputtaakseni niskojani. Sitten lattialla venytysasennossa leputtaakseni selkääni ja raajojani. Sitten pitää vähän hieroa niskojaan ja juoda vettä, että lukemispäänsärky hellittää. Mutta lukemista pitää heti jatkaa, kun on vain mahdollista. Ja kaikesta sinnikkyydestäni huolimatta olen lukenut tuota kirjaa jo monta päivää. No. Enää parisen sataa sivua niin pääsen eroon koko roskasta.

Kyseessä on Vesa Sirénin opus Suomalaiset kapellimestarit. Kirja on vuosimallia 2010, joten sen kapukatsaus tulee ihan näihin aikoihin saakka.

Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Sirén on tehnyt ihan turkaleesti hommia. Hän on koonnut kansiin valtavat määrät haastatteluja ja kritiikkejä, kuunnellut levyjä, penkonut arkistoja, tutkinut sitä ja tätä. Ja onnistunut sitten sorvaamaan kaikesta mukavan ja leppoisan ja äykkään kokonaisuuden, kaiken lisäksi loogisenkin, vaikka monet asiat ovat päällekkäisiä, limittäisiä ja lomittaisia. Kerronta on niin sujuvaa ja sisältö niin kiinnostavaa ja hauskaakin usein, että kirjaa tekee mieli jatkuvasti, oikeastaan joka sivulla, lukea ääneen ja siteerata kanssaihmisille (se on: puolisolle).

Ajattelin kirjasta kuultuani, että joo, kivaa lukea Esa-Pekka Salosesta ja Jukka-Pekka Sarasteesta ja Osmo Vänskästä ja Jorma Panulasta ja Paavo Berglundista. Sisällysluetteloa selatessani sitten totesin, että no niin, kiva lukea myös tietysti Kajanuksesta ja Sibeliuksesta ja Järnefeltistä ja ...ömmm... öh... Schnéevoigtista. Justiinsa. Kenestä ihmeen Schnéevoigtista? Ja sitten jatkoin sisällysluettelon silmäämistä ja totesin, että kokonainen osa oli omistettu kapellimestareille, joista en ollut kuullutkaan, paitsi vahingossa jostakin joskus.

Kilttinä tyttönä aloin lukea järjestyksessä alkaen esipuheesta ja Kajanuksesta. Ajattelin, että on fiksua lukea järjestyksessä ja päästä sitten loppua kohden kiinnostavampaan sokerit pohjalla -osuuteen.

Vaan niin siinä kävi, että alusta saakka oli kiinnostavampaa. Sekä kirjan alusta saakka että suomalaisen musiikkielämän alusta saakka. Tai ainakin Kajanuksesta ja Sibeliuksesta saakka, josta hetkestä kirja alkaa.

Sirén on onnistunut mainiosti arkistopenkomisineen luomaan elävän kuvan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalaisista musiikkivaikuttajista. Kirja on tulvillaan historiaa, kulttuuria, politiikkaa ja myös hassuja tai dramaattisia sattumuksia, jotka kertovat tavattoman paljon ja auttavat saamaan otteen menneisyydestä ja henkilöstä, josta kulloinkin kerrotaan.

Luettuani noin 200 sivua olin aivan myyty ja äimänä. Minä kun olin luullut, että Suomi on ollut muutamaa tunnettua kulttuuripersoonaa lukuunottamatta ihan takapajuinen kehitysmaa sata vuotta sitten. Kattia kanssa. Täällä oli menemistä ja meininkiä ja kolme kapellimestaria (plus Sibelius, säveltäjäkapellimestari), jotka niittivät mainetta ja kunniaa kansainvälisesti ja rakensivat Suomeen orkesterin (tai kaksi), joka ei ollut sen surkeampi kuin ulkomaiset. Ruotsalaiset olivat kateellisia niin paljon, että panettelivat suomalaismuusikoita lehdistössään. Maineikkain suomalaisista kapellimestareista oli Georg Schnéevoigt, joka konsertoi toisilla mantereillakin (Schnéevoigt oli ensimmäinen suomalainen, joka osti lentolipun Suomesta Australiaan!) ja joka on edelleen suomalaisista kapellimestareista se, joka on johtanut eniten Berliinin filharmonikkoja.

Luettuani melkein 300 sivua ''Varhaisesta ihmenelikosta'', ajattelin, että seuraava osa kirjaa täytyy olla tylsä, koska mitään kiinnostavaa ei ole voinut olla Schnéevoigtin ja Berglundin välissä.

Ja taas olin väärässä. Kultaisen menneisyyden ja nykyisyyden välissä oli kiinnostava välisyys. Kiinnostavia persoonia, jotka tekivät suurella sydämellä hommia ja kehittivät musiikkielämää minkä ehtivät. Ja traagisia kohtaloita ja hulppeita tarinoita ja erittäin paljon alkoholia. Niinkuin oli sitä ennen ja oli oleva sen jälkeen.

Sitten pääsin kirjassa jaksoon, josta alkoi suomalaisten kapellimestarien maineikas jatkumo, joka ulottuu näihin päiviin saakka. Kirja on päästyään tähän vaiheeseen kiinnostava eniten musiikillisista syistä, ei niinkään enää persoona- tai kulttuurihistoriasyistä. Osittain kai siksi, että aikakausi ja henkilöt Paavo Berglundista lähtien ovat jo himpun lähempänä omaa kokemuspiiriä.

Sirénin osaa kirjoittaa diplomaattisesti. En minä vain osaisi. Alusta alkaen hän tuo esiin kunkin henkilön persoonan varjopuolet siinä missä auvoisatkin puolet. Kaikki salakähmäiset juonimiset (ne, mistä ollaan siis päästy selvyyteen...) hän tuo peittelemättä esiin. Toisilla kapellimestareilla on ollut sävyisämpi luonne tai nöyrempi elämäntapa kuin toisilla, mutta kuitenkin Sirén on onnistunut kirjoittamaan asiat niin, että asiat on asioita, ja kukin kirjassa esiintyvä kapellimestari on niin sanotusti säilyttänyt kasvonsa. Minusta tämänkaltainen lähestymistapa on arvostettava. Nykyään olisi ollut ihan yhtä sopivaa kirjoittaa ilkeästi, pirullisesti ja repiä alas jalustalta. Sirén ei toisaalta myöskään aseta ketään jalustalle, koska hän tosiaan on esittänyt kapellimestarit inhimillisinä ihmisinä.

Makaaberein sattumus, mitä kirjassa kerrotaan, on kuolemantapaus Mahlerin 5. sinfonian esityksessä Helsingissä 1930-luvulla. Sinne se tuubisti kuoli onnistuneen soolonsa jälkeen, sinfonian ekassa osassa. Reilun tunnin mittainen sinfonia soitettiin loppuun ja konsertin kritiikki oli hyvää ja ''vain harva huomasi kuolemantapauksen ensimmäisen osan aikana''. Kapellimestarin kommentti oli, että ''niin oli paras lopettaa.''

Kirja on täynnä sattuvia lohkaisuja. Yksikin kapellimestari sanoi viuluoppilaalleen näin kannustavasti: ''Se meni oikke hyvin, mutta se olisi ollut paljon parempi, jos se ei olisi ollut täysin päin helvettiä!''

Edellisiä esimerkkejä kun miettii noin sekunnin ajan, hoksaa kyllä, millaiselle perinnölle me olemme kasvaneet:) Kirjassa esiintyvät lohkaisut ja tapahtumat kertovat aika paljon. Usein ne kertovat aika traagisistakin asioista, kun pysähtyy miettimään. (Tuota ''Se meni oikke hyvin'' -lohkaisua en kuitenkaan ihan laske traagiseen luokkaan :D )

Kohta siirryn kiduttamaan niskaani taas kirjan ääreen. Sitä ennen pitää kirjata tähän ylös lausahdus sivulta 747 (josta kohta jatkan lukemistani itsekseni eteenpäin.) Jos mieheni olisi kotona, lukisin paikan hänelle ääneen. Mutta koska hän ei ole, joudutte ääneenluvun kohteeksi täten te:

Estetiikka lähti uhosta. Kun Saraste ja RSO esittivät vaikkapa Beethovenia, viestinä oli, että nyt puut kaatuvat, täältä rymisee. Kontrasti oli suuri vaikkapa Wilhelm Furtwänglerin Beethoven-nauhoituksiin, jotka saivat ajattelemaan ihmisen pienuutta ja musiikin suuruutta ja että nyt pitäisi oikeastaan lukea Goethen ja Schillerin kootut ja pohtia Rodinin Ajattelijan asennossa maailmankaikkeutta.
''Ei Suomessa klassista musiikkia soittaa osata, mutta alkuvoimaa riittää'', kansainvälisen tason suomalaissolisti myhäili.


Minä palaan kirjan ääreen, moi!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti