Melkein neljäsosan valveillaoloajastani mietin negatiivisia asioita opettamisesta, toisen melkein neljäsosan sätin itseäni negatiivisesta asenteesta ja kiittämättömyydestä, kolmas melkein neljäsosa valveillaoloajastani kuluu messuamiseen itselleni siitä, että pitää olla ajattelematta aihetta kokonaan eikä saa tuhlata energiaa, ja sitten loput ajasta opetankin. Päässä suhisee ja otsa ja päänahka ovat koko ajan kuumat! Eivät syyttä!
On vaikea keksiä positiivisia ajatuksia ja unohtaa negatiiviset asiat, saati aihe kokonaan, kun alitajuntaa myöden on vähän niin kuin paiseessa (se ilmenee vaihteeksi öisin nukkumisen aikana). Ja paiseessa lienen monestakin syystä, mutta varmaan eniten perfektionistisuuttani. Yritän täten tästä lähtien ottaa lähiviikot perfektionismiriisuntahaasteena! Ja sitä myöden ehkä alkaa vähän helpottaa kaikenmoiset ajatuksenkulut.
Hassua, miten sokea itselleen voi olla. Unohdan aina perfektionistisuuteni, koska jotenkaan en osaa mieltää näin leväperäistä ja uneliasta tyyppiä kuin itseni millään tapaa perfektionistiksi. Perfektonistin kun pitää pystyä täydellisyyteen! Eikun. Sitten aina muistan, että asia on niin, että perfektionisti aina pyrkii täydellisyyteen. Eikä jaksa sietää, ettei pysty siihen yleensä tai lainkaan.
Niinpä sitä pitää itseään huonona opettajana heti lähtökohtaisesti, ihan vain mahdollisimman monesta syystä. Sen vuoksi ei pysty näkemään mitään onnistumisia. Tai ainakaan niitä ei osaa kaivaa esiin takaisin tietoisuuteen kaiken epäonnistumisten alta (ja niitähän piisaa vaikka vain nukkuisi).
Kun sitten joku (esim. oma puoliso) sanoo, että minusta on opettajana tällaisenansakin enemmän hyötyä kuin arvaankaan, tulee viesti oikeaan osoitteeseen ja tarpeeseen. Ja kun oma teollisuusvakoilija tai urkkija, miten sen haluaa ilmaista, kertoo, että yhden vaikean luokan yksi oppilas sanoi, että pärjään sen luokan kanssa siinä missä muutkin, on kuin sielu kieriskelisi hunajassa. Ja sitten pystyykin jo miettimään asioita pidemmälle tätä rataa, ja voi hoksata, että se yksi puhuttelun saanut oppilas on ollut kunnioittava ja asiallinen huikeat kaksi oppituntia peräjälkeen, että aina ne muutamat kasvot katselevat kiinteästi ja kuuntelevasti minua, että monesti nauramme oppilaiden kanssa hyväntuulisesti yhdessä, että se yksi potentiaalinen hulttio kirjoitti erinomaisen runon, ja niin edelleen.
Njoo. Aikamoisia analyyseja ja vuodatuksia kesälomanjälkeisten viidentoista (15) oppitunnin jälkeen. Mutta huomioikaa, jos joka sekunti joutuu keskittymään ja elämään intensiivisesti ja jokainen minuutti on ikuisuus, mitä on sitten 15 oppituntia?
Kun on 15 oppitunnin ajan pystynyt sekunti sekunnilta siirtämään Kaikkein Pahinta eteenpäin, aikakäsitys todellakin hämärtyy! Nyt toiveissa vain on, että voisi päästä tunteesta, että seuraavalla sekunnilla homma varmaan riistäytyy käsistä. Ehkä se tunne haihtuu, jos onnistuu pärjäämään sekuntiensa kanssa vielä muutaman viikon ilman haaksirikkoa. Tai sitten pelosta pääsee vasta siinä vaiheessa, kun Kaikkein Pahin on tapahtunut, ja huomaa, että ei kuollutkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti