Luin joulun alla vihdoin Grahamen kirjan Kaislikossa suhisee. Taisin lukea sen joskus kymmenen vuotta sitten tenttiin. Kai. Ainakin sen kuvitus oli tuttu. Ehkä lapsuudesta. Oli miten oli, kirja on tavattoman kaunis. Siinä on ihastuttavan herkkää luontokuvausta ja ihastuttavan osuvaa luonnekuvausta. Mahtava kirja.
Sitten luin joulunpyhinä Kenneth Slawenskin elämäkerran J. D. Salingerista. Suosittelen heille, joita Salinger kiinnostaa! Sieppari ruispellossa -käsikirjoitus kulki Salingerin mukana läpi Normandian maihinnousun ja keskitysleirien tyhjentämisen. Kerroinpahan vain.
Synttärilahjaksi posti toi minulle Peter Hoegin Norsunhoitajien lapset. Se on niin hyvä kirja, että olen pois tolaltani, kun se loppui jo. Se on uusin suosikkini. Kirja on veijariromaani, seikkailukirja ja jännäri, se on täynnä huumoria ja se on verbaalinen ja siinä on kuolemasta, yksinäisyydenpelosta ja rakkaudesta ja itsenäistymisestä ja hankalista vanhemmista ja jalkapallosta ja uskonnoista, kaikki kieli poskessa ja hauskasti ja silti filosofisesti (paikoitellen). Kertojaääni on 14-vuotiaan teinipojan. Ja koska juuri luin Salingerin Frannyn ja Zooeyn uusiksi (joululomalla senkin) ja Salinger-elämäkerran, jossa oli tsiljoonasti juttua Siepparista, on todettava, että Hoeg taitaa tehdä pienen kumarruksen Salingerille tässä teoksessaan. Niin luulen, arvatakseni. Juonesta en voi sanoa mitään. Siitä on aika paha sanoakaan mitään. Paitsi sen, että pappilan lapsilta on äiti ja isä kadoksissa. Ja turvallisuuspoliisi on tavattoman kiinnostunut lapsista. Henkilöistä sanon sen verran, että heitä luodessaan Hoeg ei ole pihistellyt erikoisuuksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti